Ihminen oppii kokemustensa kautta tavan, jolla hän jäsentää ympäröivää maailmaa ja miten hän toimii kanssaihmisten suhteen. Sukulaisista ei pääse kovin helpolla eroon, mutta kaikista muista kutakuinkin voi päästä eroon suht helposti: on vain ottamatta yhteyttä ja jättää vastaamatta toisen yhteydenottoihin. Onko se sitten oikea tapa toimia? Ilman mitään järkeenkäypää syytä vain työntää kohtaamansa ja tuntemansa ihmisen ulkopuolelle, vaikka on itse kenties ollut se aloitteentekevä osapuoli. Noin vain, ilman selityksiä katoaa taivaan tuuliin? Jättää kohtaamatta herättämänsä tuntemukset ja ajatukset ja kenties työntää myös omat aatoksensa sivuun kuin pelatut kortit? Mikä on niin vaikeaa todellisuuden kohtaamisessa? Sinä ihminen herätät aina jotain kohtaamassasi ihmisessä, mikset uskalla kohdata myös sitä mikä oman pääsi ulkopuolella on?
Ihminen, johon tutustut, tutustuu myös sinuun, päästää lähelleen itselleen sopivaan tahtiin aivan kuten sinä itse teet - entä sitten jos lähentymisnopeus ei ole alussa yhteneväinen? Osaatko ja jaksatko sietää erilaisuutta? Nähdä kenties omat vikasi toisessa ja hyväksyä ne, parantaa omia tapojasi, antaa jotain anteeksi ja yrittää uudelleen saman ihmisen kanssa? Vaatiiko se sellaista rohkeutta, että useimmilla meistä sitä ei ole? Kohdata omat pienet virheet silmästä silmään, ottaa opikseen ja yrittää uudelleen? Sanoisin, että tuollainen halu yrittää epäonnistumisen jälkeen on oikeaa rohkeutta ja kasvamista, jopa rakkautta toista kohtaan: lupa sietää pieniä epäonnistumisia puolin ja toisin, sillä kukaan eikä mikään ole tässä maailmassa täydellinen ensimmäisellä yrittämällä. Mestariksi ei synnytä, siksi opiskellaan ja kauan.
Ennen kuin ehdit ajatella mitään väkivaltaisiin taipumuksiin ja puoliskonmukiloimisiin: tässä kohden anteeksianto ja yrittäminen ei yleensä auta, vaan avun hakeminen ammattilaisilta. Väkivalta ei ole anteeksiannettavaa missään kahdenvälisessä suhteessa. Ei fyysinen eikä henkinen, mutta: molempien takana on lähestulkoon aina sukupolvien jatkumo, trauma, joka siirretään polvesta toiseen. Kierteen voi katkaista ainoastaan tiedostamalla ja auttamalla kohtaamaan väärät asiat väärinä.
Ihminen on oppivainen, jos hänellä on halua ottaa opikseen. Olen taipuvainen ajattelemaan, että monet parisuhteet solmitaan liian heppoisin perustein ja vielä heikommilla perusteilla nuo suhteet jätetään keskeneräisiksi, sillä "hetimullekaikkinyt" -ajattelu ei tuota mitään kovinkaan kestävää saati halua yrittää uudelleen parin hassun erheen takia. Ei ystävyys, ei parisuhde, ei mikään synny itsestään: kaiken eteen on tehtävä töitä ja harjoiteltava.
Moni meistä on sulkeutunut, koska ympäristö on siihen opettanut: luottamus on rikottu jo lapsuudessa, joten miten sellaista oppisi aikuisena. Henkinen kipu, häpeä ja mitätöinti tekevät iloisesta ja avoimesta lapsesta nopeasti sulkeutuneen, sillä kun ei anna muille aseita, ei tule iskujakaan. Näin toimii pienen ihmisen logiikka ja se on varsin aukoton, koska kiire ja kärsimättömyys vain korostavat epäonnistumisen mahdollisuuksia.
Osaatko siis antaa aikaa, keskustella vaikeista asioista luottamuksella ja rakentaa sitä luottamusta omalla avoimuudellasi sekä puheenvuorojen antamisella sille ujommalle?