IRC-Galleria

Tottakai t.A.T.u. on mun lempiyhtye. Meniköhän kirjotusasu oikein? Muistan ku vielä joskus nopeasti laskettuna kolmisen vuotta takaperin tosta jaksettiin kiistellä aktiivisesti. Olkoon mikä on. Ei mut hei, ei t.A.T.u. (kauhee ku tohon joutuu panostaa) oo edes yhtye. Ei se oo artistikaan. Se on DUO! Aivan, kyllä. Tai oisko... Hmm, Nylon Beat parempi? Vai peittoaako Ella ja Aleksi venäläiset homoseksuaalit sekä kotimaiset nenänkauttalaulukulttuurin kuormajuhdat? En kyllä keksi tähän hätään enää yhtään duoa. Surkeaa?

Eilen illalla tajusin tehneeni suuren erheen; hiusväri jäi tyystin ostamatta. Minkäs teet? Aloin panikoida seuraavaksi päiväksi eli tämän päivän näkövinkkelistä ajatellen täksi päiväksi pikaista ostoskäyntiä Selloon. Kello lähenteli puoltayötä ja ylikin sen kun äärimmäisessä hädässä lähettelin muutamia tekstiviestejä lähipiirilleni. Jossain takaraivon perimmäisen nurkan alitajunnan sopukassa eli koko ajan ajatus, vai sanoisinko että tietoisuus siitä, ettei kaupat ole enää auki sunnuntaisin. Ihanaa vähintään tunnin mittaista värien, muovihanskojen ja veden kanssa säheltämistä ajatellessani pyyhin sivuun tuollaiset kauhukuvat Citymarketin tyhjinä ammottavista käytävistä sekä ennätyslyhyistä kassajonoista. Luonnollisesti ilman kassaneitiä ja ikkunan takaa. Jonkin verran myöhemmin aloin kuitenkin lopultakin herätä karuun todellisuuteen. Onneksi on ystäviä, jotka palauttavat takaisin maan pinnalle!

Aloin totutella ajatukseen, että kouluunkin olisi tosiaan mentävä vanhoine hiuksineni. Ajatukset vaivasivat vielä pitkään, enkä saanut unta. Kulahtaneen haalistuneet hiukset tyvikasvuineen ahdistivat päässä, eikä oloa tehnyt paljon helpommaksi pään sisällä kiertävä ajatus Jürgenistä kertovan ryhmätyön valmisteluista.

Kouluun olisi huomenna tosiaan mentävä. Loman aikana koulu on ehdottoman kielletty aihe, mutta kun kellonympärykset kellojen soittoon alkavat vähentyä, lienee paikalla ilmaista myös ääneen paniikkinsa... (ARGH! Kellonympärykset tosiaan käymässä vähiin!) Joskus kouluun on oikeesti loman jälkeen ihan kiva mennä. Ehkä siellä on joku tai jokin, jota odottaa, mutta nyt ei yhtään mitään. Ei kerrassaan mitään.

"Ei mitään" on silti ehkä väärä ilmaus. Siellä on kuitenki paljon tärkeitä ihmisiä ja oppia elämää varten. Ja bla-bla-blaa, vai mitä? Mut niin se on jos pidempään mietit. Onhan se toki kiva nähä kaikkia ja jutella vähän kuulumisia, mutta kun senkin riemun tietää loppuvan niin äkkiä.

Olisikos muuten paikallaan myös miettiä, mitä toivoisin tulevan (luku)vuoden tuovan tullessaan? Siis vaan tän kevään. Tottakai koulun kannalta viel lisää varmuutta ja jotain kummaa viisautta tai sen tapasta tulevaa lukioaikaa varten (kuka on sanonu että mä pääsen lukioon? No minä esimerkiks.) ja muutenki oppia siihen elämään. Voihan sitä ruveta odottamaan valtakunnallisia ja päättäriä jaja... Mutta hukkaan menee sekin aika. Tekee työnsä huolella päivittäin ni ei tarvi panikoida. Tai jos joskus ei jaksa, niin ei se maailma siihenkään kaadu. Joku muu tarvii ehkä enemmän tsemppausta ku just mä tätä lukuvuotta varten, ja heille toivotanki paljon onnea ja jaksamista.

Heitinpäs tästä välistä pois vaikka mitä. Muah. Toivottavasti kovin moni ei ehtiny lukee. Ja nyt luulette etten haluu tehä puoles vuodes muuta ku koulua. :D Haha mutta ei se nyt ihan niin.

Viikon olenki höpissy suurinpiirtein joutavia, lahjoitan telepaattisen valkoisen ruusun jokaiselle joka on kaikki jaksanu lukea. Joutavat voi tosin olla huomattavasti mielenkiintosempia ku tämmöset vakavammat jorinat. Taikka yhtä vakavalla mielellähän mä puhun keittiökelloista, salmiakkikiisselistä ja omista angstauksistani.

Nyt voinemme siirtyä eilisillasta tähän aamuun? Heräsinpäs kello 9.00. Huomiseks tarvii aikaistaa enää reilu kaks tuntia! Ai kuinka sieluni henkiikään huomisaamun perään. En oo saanu juurikaan mitään päivässä aikaseks. Huoneeni kuukausittaisen suurinpiirtein-siivouksen tosin tein. Siivotessa tarvii ehdottomasti hyvää musiikkia, sellasta tietynlaista siivousmusiikkia. Ilman sitä ei siivoominen luonnistu. Luin vielä kertaalleen joulukortit ja tutkailin yhä vieläkin pöydällä lojuneita lahjoja ja syvään huokaisten siirsin ne syrjään koulukirjojen tieltä. Mieliala oli jokseenkin apea, mut onneksi siivousmusiikki pelasti tilanteen riistäytymästä kokonaan hallinnasta.

Taisin saada ehkäpä mahdollisesti jotain minimaalisen pientä muutaki päivän aikana aikaseks, mutta appelsiinin kuoriminen, mozzarellan palottelu ja mun lukuisat isoveljeni tuskin kiinnostavat kovinkaan suuresti ketään. Vaikka itellenihän mä edelleenki kai kirjotan. Tai sitte en. Tai kirjotan. On tämä merkillistä.

Keksinpäs. Bät ja Ryyd. Mutta sen peittoamistaidoista en niinkään tiiä.

Au revoir. Katotaan jos saan esimerkiks huomenna aikaseks jotain kiintoisampaa.