IRC-Galleria

No voihan heissanheissan. Mun hartiat on aivan jumissa vaik esimerkiksi vaihteen vuoksi ja siks tämmönen liikakirjottelu tuntuu jossain määrin epämukavalta, vaik toisaalta tää on oikein kehittävää ja mukavaakin. Ja koska tänään sattuneesta konfliktista johtuen tiedän et mun lukijakanta on kasvanu huikeasti viimesimpien pörssilaskelmien jälkeen, on myös entistä mukavampaa jaella mielipiteitään ja kiintoisia elämänkokemuksiaan toisten ihmisten kesken. Kuten hienovaraisesti jo konfliktin aikana joitakin tunteja aikaisemmin koulussa huomautin, olisi vähintäänkin suotavaa, että te kaikki murmelit ja hillerit jotka silloinkin myönsitte tätä enemmän tai vähemmän säännöllisesti päivittäin lukevanne myös ilmaisisitte jotenkin tehneenne tuon kärsimyksellisen urotyön. Keräätte hei vähän rispektiä itellenne ku kerrotte täällä julkisesti lukeneenne verbaalisesti köyhän ja omia filosofiointejaan epätoivoisesti esittävän tuttavanne/kaverinne/ystävänne (ihan oikeesti, joku pitää mua ehkä sellasenakin. Kelatkaa mikä kohtalo.) juttuja. No OKEI saa muutki ku murmelit ja hillerit ilmaista. Jos ei kehtaa kommenttia suorastaan laittaa niin myös morsetus on sallittua.

Käskivät kirjoittamaan vielä eilisestä jotain. Ja mitä mä muistan eilisestä? Vää-ö-ää, en yhtään mitään? Niin ja tottakai teitittelen Kimiä. Miksen?

Mut kuitenki eilen. Oli päivä. Sori mut mä en nyt kykene tähän. Mä en muista yhtään mitä mä oon tehny eilen. Paitsi et kyllähän mä muistan. Jäin armaan Hannun kanssa taas viettämään aikaani kolmen jälkeen kotitalousluokkaan. Kuka tahansa ois kateellinen jos sais olla koulussa puol neljään asti ja viel Hannun kaa! No mutta, pyöriteltiin numeroita sinne tänne, tai mä lähinnä pyörittelin ja Hannu ihmetteli vieressä että "jaa, öö, hmm, no kyllähän se näin taitaa olla, joo-o..." ja sitten se rupesi kehumaan mun MATEMAATTISTA ÄLYKKYYTTÄNI. Niin, kuulitteko? Mulla on sellastakin. Leijailen tossa katossa just. Menin noista portaistaki ihan leikiten läpi.

Muuta mä en muista. Eilisen kohdalla koulupäivän suhteen päässäni on niinkutsuttu burnout.

Kehveli kun mä olen aivan vallan kuivahtanut tapaus. Pahimmat pakkaset tais ainaki toistaseks mennä jo mutta ei vaan osaa helpottaa. Tai no itse asiassa helpottaa kyllä. Mutta kuitenkin. Hampaiden pesun lisäks mun pitäs varmaan ruveta rasvaamaan ihoki kolmeen kertaan päivässä.

No mutta sitten koitti uusi päivä, torstai ihanine lukuaineineen. Heti alkuun reilun tunnin verran Jürgenin rääkymistä sekä jälleen kerran havainto, etten todellakaan osaa lukea. Mutta mä kehityn. Niinku Ellu puhumisessa. Mut siinä mulla on ehkä viel enemmän kehitettävää. Mutta onhan mulla koko elämä aikaa! Samoin on saksan oppimisen laita; jos sitä joskus jossain oikeesti tarvii niin kyllä sitä myös osaa. Tai vaihtoehtoisesti ei osaa mut ainahan voi toivoa parasta. Ja miten toi liitty siihen et on koko elämä aikaa oppia?

No tottakai siten, että sillon myös oppii kun haluaa tai täytyy. Tai jos kiinnostaa, mutta tuokaa mulle yksikin ihminen joka on tosissaan kiinnostunut substantivoiduista adjektiiveista ja modaaliapuverbien taivutuksesta? Hahha, luulitteko tosiaan että Jürgen ois ihminen.

No tästäkin kaikesta huolimatta ja juuri tämän takia meillä kuitenkin oli DIE DEUTSCHE PRÜFUNG tänään ja kuten tästäkin huomaatte, saksan kielen taitoni on todellakin päätä huimaavaa. Ainakin opettajan päätä. Toisaalta minunkin päätäni huimasi enkuntunnilla mutta pysyin jotensakin hallinnassa vaikka se oli hankalaa. Siitä poikkeuksellinen hiljaisuus ja tavanomainen vajaus minun sektoriltani silloin. Mutta. Harvemmin on koe ihan noin huonosti mennyt, odotan nyt sitten innokkaasti tuloksia ja luultavasti tekin odotatte jos vatsalihaksenne kaipaavat jumppausta. Veikkaan että vitosluokan hissankoe saa pikkusiskon tai ainakin serkkupojan.

Saimme tällaiset todella tyylikkäät, elegantit sekä viimeisten trendien mukaiset rannekkeet siitä hyvästä, että kiellämme kiusaavamme muita. Tää symboliikka ja värien muodostama harmonia on paljon selkeempi ku jos esim. ranneke ois väriltään valkonen ja siinä lukisi mustin kirjaimin "MINÄ EN KIUSAA". Mut ihan miten Iltalehdessä tykätään. Onhan tää palapeliosuus tässä kuitenki pitkään harkittu ja suunniteltu, olisivatko oikein Marimekolla teettäneet mallin.

No mutta eihän toki saa olla ilkeä!

En olekaan. Kuten tiedätte. Arikin oli se joka ensin löi minua (huomaa, POIKA löi TYTTÖÄ) lapasellaan moneen kertaan joista viimeinen tuntui sen verran ikävältä, että päätin lapsekkaana henkilönä lyödä takaisin, ja mitäs sitten? Puoli luokkaa (tai sitten oma perheeni+veljeni vaimon perhe ja muut tuttavat) hyökkää minun, avuttoman uhrin kimppuun vähäistäkään inhimillistä sääliä tuntematta. Ja sama uudestaan. Seurauksena suhteellisen sliipattu kampaus. Näin ysideellä.

Koulumatka oli melko rattoisa. Ilman minkään sortin sopimusta pidimme Ollaksentiegäng 1990-luvulla -miitin neljän henkilön voimin. Voi hassua. Rakas nykyinen naapurintyttönikin kiiruhti toki paikalle, enkä nyt tarkoita Siniä joka on ihan oikeasti mukava tyttö vaan jotain ihan muuta. Nelonen. Mutta olihan vaan mielenkiintosta. Koulumatkat on siinä mielessä tosi mukava juttu, et sillon tulee aina juteltua kaikkien sellasten ihmisten kanssa joita ei muuten edes useinkaan nää. Lukuisia tarinoita tästäkin aiheesta löytyisi varmasti, mut en usko että kovinkaan ketään kiinnostaisi koulumatkojeni historiikki 1997-2006. Se on kyllä sanottava, että en todellakaan jaksaisi enää näin vanhana kävellä Karamziniin asti. Hirveä matka talsittavaksi! Runosuoneni puhkeaa ja ääreisverenkierto on kovalla koetuksella ottaessaan haltuunsa ennenmainitunkin tehtävät. Mutta kaksi kilometriä kuitenkin, sen kävelyynhän menee enempi ku 10 minuuttia. Ei, ei sellanen sopisi kyllä ollenkaan. Ei sillä että mä muutenkaan haluaisin takasin ala-asteelle. Onhan siellä jotain asioita joita jää kaipaamaan varsinki näin lukioajan lähestyessä, mut oikeastaan kuitenkaan ei ole. Paitsi Päivi tietenki luonnollisesti, can't live without her! Onneks sentään nään sitä Pihliscityssä aina sillon tällön, sydän. Ja ruoka. Se kuitenki ihan oikeesti.

Jeppelisdeppis. Maanisdepressio. Tästä huomaa taas tän päivän vireen, oon selittäny aamusta iltaan (mikä ilta) taukoamatta jotain riippumatta siitä, kuunteleeko kukaan tai kiinnostaako ketään. Poikkeuksina se enkuntunti ja ruokis kun keskustelu oli liian aikuismaista mulle, HMPH. En kyllä ymmärrä vieläkään miten joku 15-vuotiaana voi puhua 45 minuuttia POKEMONEISTA mutta nytpähän sekin on nähty, kyllä onnistuu. Mä yritin hetken olla yksi heistä ja kerroin oman kokemukseni Pokemon-korteista mut kuulin ettei se ollu edes mahollista. Ymmärtänette siis hiljaisuuden.

Huomenna on taasen ymmärtääkseni perjantai ja suhteellisen mukava sellanen vielä tiedossa, inhottavien tuntien lisäksi ainoana miinuksena se, etten ehdi taas kirjottaa. Hirvittävä henkinen menetys, tasapaino järkkyy jo nyt uhkaavasti. Tasapaino. Nojoo. Vaikka sekin, onhan tää tuoli kyllä aika huonossa kunnossa. Oikeesti, odotan et mikä päivä tää hajoo alle ku puolet jaloista heiluu mielivaltasesti ihan niinku haluaa jo nyt.

Hyvää huomenta.

17 66 68 69 124