Lähdin matkustamaan Turkuun klo 14.00 bussilla numero 13, 14.34 astuin bussiin numero 16 ja kävelin tayssille, jossa ystäväni Erika odotti autossa. Lähdimme ajamaan noin kello kolme mustalla fordilla, jossa ei ollut ilmastointia. Ilman lämpötila oli noin 29 astetta celsiusta. Pian saavuimme Vammalaan ja noukimme Helenan matkaamme. Matka oli rattoisa, lauloimme radion tahtiin ja puhuimme paskaa. Auran ABC:llä pysähdyimme ostamaan tupakkaa ja vaihtamaan kuskia. Pihassa oli mielenkiintoinen mieshenkilö,joka kauppasi meille turvavyönleikkuuveitsiä ja kertoi mielenkiintoisesta elämästään elokuvien parissa. Helena ajoi nopeasti meidät Turkuhallin eteen, jossa huusin vapautuneesti: "Miehiä, miehiä!!!!!" Bussilla suuntasimme festarialueelle, jonne tuli bussin jälkeen vielä kävellä semmoinen 2 kilometriä.
Kun pääsimme viimein alueelle, veimme laukut narikkaan. Otin repustani kaikki tärkeät tavarat muovipussiin ja siirryimme sen jälkeen jonottamaan sisäänpääsyä. Menimme tietysti sille kaikkein parhaimman näköiselle miehelle, joka tutki kaikkien laukut. Minulle tuo mies totesi pilttipurkkeja heilutellen, että lasisia tavaroita ei saa viedä alueelle. Kävin viemässä piltit ja hajuvesipullon narikkaan ja siinä vaiheessa tajusin, että muovipussiin laittamani housut eivät olekkaan enää pussissa. Laskin yhteen 1+1 ja tajusin, että farkkujen oli täytynyt jäädä sille laukkujentutkijamiehelle. Lähdin jonottamaan takaisin samalle miehelle, joka sanoikin "hei sää oot se pilttityttö, sulta tais unohtua.." täydensin: "..ne housut". Nolona painuin eteenpäin.
Festarialueelle saavuttuani soitan Tonille, joka ei vastaa. Soitan Mikolle, koska oletin hänen olevan Tonin seurassa. Tonin kanssa olimme sopineet, että toista emme jätä. Myöskään Mikko ei suonut vastaustaan minulle. Kävelimme rantaan, jossa istuskelimme ja odotimme Marttaa ja Ottoa saapuvaksi hetken. Totesimme Ensiferumin olevan yllättävän hyvä bändi. Martan ja Oton tultua Erika ja Helena painuivat anniskelualueelle. Juoruilimme Martan kanssa hetken, mutta keskityimme enemmän musiikkiin. Jossain vaiheessa Erika ja Helena saapuivat Martan ja minun luokse ja istahdimme alas. Seuraamme liittyi pian saksalainen Fabian, joka arvasi, että olisin tytöistä vanhin. Hän kieltäytyi keskustelemasta kanssani kun kerroin että olen 17, ja nuorin tytöistä. Hän perusteli "I do not want to talk to you 'cos I can't have sex with you.. by the way you are the prettiest...but it's illegal!"
Noin kello 22 sain yhteyden poikiin. He olivat anniskelualueella eivätkä halunneet kommunikoida kanssani. Tässä vaiheessa vitutusaste oli todella korkealla, sillä olisin halunut tietää poikien yösuunnitelmista. Kaiken pelasti kuitenkin hienon shown vetänyt Sonata Arctica ja kaunis rantamaisema auringon punertaessa ja Silja Linen lipuessa katseidemme ohi. Lopulta kello kävi 12 ja kaikkien odottama hetki koitti kun Nightwish astui lavalle. Hieno keikka, mahtava tunnelma ja Erika osasi kaikkien biisien sanat. Oli vain muutama biisiä joiden sanoja en osannut, muun muassa yksi 14 minuuttia kestänyt neliosainen biisi.
Nightwishin jälkeen näin Idan ja Vellun, jonka jälkeen siirryin tapaamaan poikia, viimein. Mikko oli soitellut Nightwishin jälkeen monta kertaa ja oli vihainen kun minulla kesti hänen mielestään liian kauan. Sanoin Mikolle kun hänet näin:"Saanko löydä sua? En oo koskaan vihannut sua niin paljon kun nyt" Mikko totesi, että "lyö vaan, mutta mää lyön takasin". Sen jälkeen hain laukkujani narikasta, jonka aikana Mikko soitti kolme kertaa kysyäkseen kuinka kauan kestää vielä ja todetakseen että hän ei aio kohta odottaa enää kauempaa. Saatuani narikkatädiltä reppuni, avasin sen ja totesin, että piltit ja hajuvesi ovat kadonneet. Ilmeisesti joku herrasmies on saanut ne, kiitos vaan ruisrockin narikka!
Kello oli varmaankin lähempänä kahta ennen kuin minä, Mikko, Toni ja Johannes pääsimme lähtemään. Kävely alkoi sattua, mutta silloin kävelin vielä samaa tahtia kuin Mikko. Lopulta Mikko ja Johannes juoksivat bussiin kun minä ja Toni kävelimme perässä ja saavuimme seuraavalla bussilla rautatieasemalle. Heti astuessamme ulos Johannes sanoi "nyt mennään, me päästään tälle kaverille yöks" ja osoitti erittäin sekavassa tilassa olevaa pysäkinpenkinnurkassa huojuen istuvaa rastapäistä nuorukaista. Katsahtaessamme epäilevästi Tonin kanssa toisiamme muut lähtivät kävelemään eteenpäin. Tämä nuorukainen oli Mikael ja hän kertoi asuvansa sadan metrin säteellä, Turun keskustassa.
Kun olimme kävelleet noin kolme kilometriä ja kiroilleet tilannetta pitkään Tonin kanssa, päätimme yhdessä kääntyä takaisin ja mennä hotelliin. Mikolle ja Johannekselle tämä ei käynyt vaan he halusivat ehdottomasti Mikaelille yöksi. Syntyi riita. Lopulta saimme puhuttua järkeä Mikon ja Johanneksen päähän ja Mikko totesi Mikaelille "me käydään tuolla kaupungissa vielä pitsalla". Anteeksipyyntömme Mikaelille.
Kävelimme Omena -hotellille,jossa olimme viittä vaille valmiita huonevarauksessamme, kun Mikko sanoo: "Mää en rupee maksaan 14 euroa, kun olisin äsken päässyt ilmaseks nukkumaan". Syntyi riita, joka päättyi siihen että päätimme menä yöksi rautatieasemalle. Pysähdyimme lihapiirakalle erääseen puistokioskiin. Jatkoimme noin sata metriä ja saavuimme rautatieasemalle, jonka ovi oli lukossa. Istuimme rautatieaseman portailla hetken, kunnes Mikko ja Johannes päättivät mennä pusikkoon nukkumaan. Jäimme Tonin kanssa pelaamaan korttia ja vaidoin myös vaatteet.
Noin neljänkymmenen minuutin kuluttua päätimme lähteä etsimään Mikkoa ja Johannesta. Emme löytäneet heitä, joten kävelimme kadun toisella puolella olevaan samaan puistoon, jossa kioski sijaitsi. Ylitettyämme kadun, näimme Mikon ja Johanneksen makaavan nurmella. Ohitimme heidät ja menimme istumaan penkille. Puistossa oli myös muuta Ruisrock väkeä lepäämässä ja eräät nuoret kysyivät meiltä, onko meidän välillä rakkautta. Molemmat naurahtivat punastuen, emmekä vastanneet. Otimme peiton ja laitoimme sen päällemme.
Meillä oli urbaaneja juttuja, esimerkiksi kysyin että "soiko sunkin korvissa koko ajan" ja Toni vastasi "joo, semmonen piip piip piip piip" "ei vaan semmonen piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiip, jatkuva". Totesimme, että todellakin jatkuva piip-ääni kuului jostakin, mutta nauroimme monta minuuttia tälle jutulle. Nauroimme myös sille, kun yritin kirjoittaa tekstiviestiä, jossa lukee "juska" ja automaattikirjoittaja ehdottaa "kupla".
Ehkä viiden aikaan puistoon ilmestyy kummallinen vanhempi pariskunta. Naisella oli kynityt punaiset hiukset, lyhyt hame ja toppi. Miehellä tatuoitu iho, pitkät hiukset, huivi, kiltti ja pitkä nahkatakki. He pitivät kovaa ääntä huutaen "Mitä kuuluu Turku, missä ollaan?!" ja "Miks te kaikki ootte niin hiljaa, jotain elämää NYT!!!!"Heillä oli viinilasit kädessä. Mies huomasi minut, istui viereeni ja kysäisi että miten ilta on mennyt ja että miksi olemme niin hiljaa. Vastasin, että yritämme olla hiljaa, koska puistossa selvästi oli ihmisiä, jotka yrittivät nukkua. Mies nyökkäili ja sanoi asiallisesti vaimokkeelleen "hei ollaan mekin vähän hiljempaa". Tästä syntyi aimoriita pariskunan välille, ja koiran haukunta herätti nukkuvat ihmiset. Nainen pakeni riitaa juoksemalla keskele puistoa tanssimaan koiransa kanssa laulaen samalla "saatana tuli vuorilta lailailailailailai saatana tuli vuorilta lailailailei". Mies huusi "nyt saatana lopetat" ja nainen jatkoi pakoaan keskelle kukkaistutuksia, joiden lomassa tanssi ja laulu jatkui.. Vähitellen heidän äänensä katosivat.
Hieman ennen kuutta Mikko ja Johannes heräsivät ja tulivat luoksemme penkeille. Hetken päästä naurua aiheutti mies, joka ilmeisesti oli tullut viereisestä kerrostaloasunnostaan. Miehellä oli normaali musta t-paita ja farkut, hän oli kalju ja keski-ikäinen. Mies käveli puistoon, näytti julmalta, pysähtyi kohdalleni, tuijotti hetken. Mielessä kävi, että jotain pahaa tapahtuu. Mies kuitenkin polvistui eteeni, otti kiinni kädestänija kysyi: "tulisitko mun vaimokseni?", olin hämilläni ja pidättelin naurua ja vastasin "sori, mutta tänä iltana en pysty, mutta kokeile jotain muuta tyttöä?". Mies sanoi "okei", ja käveli takaisin kerrostaloasuntoonsa. Olisit nähnyt sen miehen pupillit!
Kuudelta astelimme Johanneksen kanssa rautatieasemalle, joka juuri oli avattu. Kävin vessassa pelästymässä peiliä ja Johannes söi. Johannes painui nukkumaan kun minä lähdin hakemaan Mikkoa ja Tonia puistosta. Molemmat olivat syvässä unessa ja halusivat nukkua siinä vielä hetken. Minä viihdytin itseäni RAY:n lehdellä ja kun olin saanut sen luettua näin ensimmäisten koiranulkoiluttajien paheksuvat katseet ja herätin pojat. Siirryimme kaikki seitsemän aikaan rautatieasemalle, jossa pojat jatkoivat nukkumista ja minä valvomista.
Mikko sai pian puhelun siskoltaan, ja hän ilmoitti meille lähtevänsä siskonsa kaverille suihkuun. Jäimme kolmistaan rautatieasemalle. Pojat nukkuivat ja minä yritin vilkuilla saapuvat-taulua, sillä asiaton oleskelu asemalla oli kiellettyä. Yritin näyttää siltä, että olisimme lähdössä 9.05 junalla Tampereelle. En muista tarkkaa kellon aikaa, jona minä ja Toni lähdimme kaupunkiin etsimään bussiasemaa ja ruokapaikkaa, olisikohan ollut varttia vailla yhdeksän. Kävimme salessa ja kysyin salen kassantädiltä reittiä bussiasemalle. Hän oli hyvin mukava ja löysimme nopeasti bussiaseman. Todettuamme, ettei sopivia busseja seuraavana yönä lähtisi, palasimme rautatieaseman eteen Tonin kanssa ja hyppäsimme bussiin numero 8, joka vei meidät Ruissaloon. Johannes halusi jäädä nukkumaan rautatieasemalle.
Saavuimme festarialueelle ennen yhtätoista, jolloin ovet aukenivat. Istuskelimme tunnin niittylavan edessä ja juttelimme. Kahdeltatoista alkoi Lapkon keikka, joka oli aivan mahtava! Johannes saapui ennen keikan alkua. Kumpikaan pojista ei välitä Lapkon musiikista, joten he keksivät käydä vessassa ennen keikan alkua. Vessareissu kesti puolet keikasta, joten jouduin olemaan yksin. Lopulta Toni ja Johannes saapuivat, Johannes oksensi ja Toni kertoi ettei Lapkon musiikki ollutkaan niin hirveää kuin hän oli kuvitellut.
Olin aika pitkään Tonin seurassa, kunnes Miia saapui hieman kello kahden jälkeen. Miia kertoi heti aluksi halustaan lähettää tekstiviesti Aleksille, jossa hän pyytäisi uusintoa edellisviikonlopusta. Päivemmällä esiintyi Opeth, joka oli pienehkö pettymys. Heidän shownsa oli iltapäivään vajavainen, eikä suurimmatkaan fanit innostuneet moshpittiin. Miia uskaltautui vihdoin Opethin jälkeen lähettämään tekstiviestin. Hän sai siihen heti vastauksenkin, mutta ei halunnut lukea sitä torjumisen pelossa. Kerroin puolelle kansaa yöllisistä seikkailuistamme. Jossain vaiheess tapasimme Mikonkin, joka nöyrimmästi ilmaisi kiitoksensa edellisiltaisesta tokaisemalla: "itseasiassa tässä vaiheessa oon ihan tyytyväinen, ettei menty sinne Mikaelille". Kerrankin Mikko tunnusti olleensa väärässä!
Martan kanssa sovimme tapaavamme milloin missäkin ja vihdoin pääsimme yhteisymmärrykseen, että tapaamme 19.20 Sonera-palkin edessä. Matkalla päätin käväistä hakemaan ensiavusta laastareita kuumottaviin rakkoihini, mutta yli-innokkaat ensiavun tädit ja sedät käskivät minun istua, kertoa henkilötietoni ja painua syvemmälle telttaan. Yritin selitellä, että olisin voinut vain ottaa laastarit ja käydä pesemässä jalkani rannassa, mutta he halusivat ehdottomasti desinfioida ne ja laittaa siteet, joitteivät rakot tulehtuisi. Nuori poika katseli rakkoisia jalkojani hetken ja sanoi: "ihan hyvän kokoset rakot sulla täällä, tehään ekaks toi toinen jalka ja kattotaan sitten sitä toista".
Hymähtelin ensiavunpenkillä itsekseni. Kuinka tyhmältä tuntuikaan istua siinä rakkojalkoineni, kun vieressäni istui poika, jolta oli irronnut palanen sormesta, joka vuosi verta yltympäriinsä. Toiselle puolelleni ilmaantui muuan tyttö, jonka jalkapyödän päälle oli astuttu piikkikorkokengillä. Jalan epäiltiin murtuneen. Omat jalkani olivat niin likaiset temmellettyäni rannassa ilman kenkiä, että oikein hävetti näyttää niitä ensiapupojalle. En kehdannut näyttää kantapäitteni rakkoja. Vihdoin pääsin ulos, mutta Martta oli jo ehtinyt lähteä Sonera-palkilta. Emme nähneet Marttaa koko iltana.
Paviljonkilavalla esiintynyt SMG oli kesäisen kupliva, hieno bändi kertakaikkiaan. Kuuntelimme Miian kanssa myös Flogging Mollyä, joka osoittautui äärimmäisen hyväksi bändiksi. Flogging Mollyn aikana maa alkoi huojua alla, kun edessä olleet tosifanit tanssivat kuin hullut. Herra Ylppö oli täysi pettymys, tosin en sitä kovasti odottanutkaan. Ylpön lauluääni sopii paremmin Maj Karman biiseihin, olen vahvasti sitä mieltä. Disco Ensemblen jälkeen näimme Idan ja Vellun, joiden kanssa sovimme, että nukun heidän teltassaan sinä yönä. Sovimme näkevämme Himin jälkeen eräällä tutulla paikalla, jossa olimme edellisiltanakin nähneet.
Siinä pyörimme milloin mitäkin bändiä kuuntelemassa, CMX oli yli kaikkien odotuksieni, The Arkin Ole oli kasvattanut parran ja Andy ei ollut selvinnyt keikalle asti. Hanoi Rocks oli yllättävän kova bändi livenä, papoilla oli täysi show, vaatteet, meikki ja soundi ennen kaikkea. Rantalavalle ei edes mahtunut kaikki Hanoi Rocksin aikaan, vaan se täyttyi ääriään myöten ja moni jäi näköetäisyyden toiselle puolen. Tässä vaiheessa huomasin kahdet rajani, joita kirosin myöhemmin. Hetken heiluimme myös Turun Sanomat teltalla, fiilistelemässä Plutonium 74:sta. Yleisö oli verrattaen pieni, mutta sitäkin innokkaampi. Meno oli päällä niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, paljon hippirakkautta oli ilmassa. Kunm Poets of the Fall aloitti, juoksin minä työntämään pääni puskaan. Varmasti faneille oli tyydyttävä keikka, minulle.. noh, en olisi välittänyt kuulla sitä vähääkään.
Päivä oli ollut lämmin mutta kellon käydessä yhdeksää alkoi koko päivän jatkunut tuuli aiheuttaa koko kehon läpi kulkevia väristyksiä ja meidän olipakko käydä Miian kanssa narikassa hakemassa lämpimiä vaatteita päälle. Aloittimme pohdinnan mahdollisesta vaatteidenvaihtopaikasta. Minulla nimittäin oli shortsit, jotka halusin vaihtaa farkkuihin. Kesken kaiken saan ilmoituksen Tonilta, että hän on päättänyt jättää Ruissalon ja matkata takaisin Tampereelle. Hän perusteli lähtöään väsymyksellä ja kiinnostuksen puuttumisella. Käsittääkseni Mikkokaan ei enää Tonin kanssa seurustellut vaan meni omia menojaan, se paskiainen. Joka tapauksessa, en ehtinyt enää estääkään Tonin lähtöä, joten aloin olemaan yhä tyytyväisempi ratkaisuuni nukkua Idan ja Vellun kanssa leirintäalueella. Vaikka edellisyö oli ollut kaikkiaan mukava, en halunnut tämän yön päättyvän samoin.
Koko ajan ongelmana oli yöpaikka. Tietysti olisin voinut vilautella naisemllisia hyveitäni ja saada yöpaikan, mutta etsimäämme "ultimate-urosta" ei löytynyt. Ei pienintäkään merkkiä. Kaikkein kiinnostuneimpia miehiä oli Fabian, kosija-mies puistosta sekä eräs, joka pysähtyi eteeni, halasi minua ja totesi "sä olet mun elämäni nainen.. sä olet mukava". Ilta pimeni ja odottelimme telttalavalla Millencollinin keikkaa. Keikka oli aivan mahtava, tunnelma oli lämmin, tiivis ja humalainen. Rokkasimme itsemme varmasti festarifiilisten tähtitaivaalle Miian kanssa. Muuan Riina meidän koulusta, joka oli serkkuni isosena käveli ohitsemme kyseisellä keikalla, sanoin hänelle "moi Riina". Riina pysähtyi, katsoi pitkään ja totesi: "Tykkiläisiä. Sori mua ei kiinnosta" ja jatkoi matkaansa huutaen "vittu tykkiläiset on PERSEESTÄ". Enpä moikkaile Riinaa enää tästä eteenpäin. Ruisrockissa oli muutama tykkiläinenkin, ei ihme. Vaikken tykkiläisistä minäkään suuremmin välitä, voin ja haluan moikata heitä jos suinkin heidät tunnen.
Kello läheni kahtatoista ja siirryimme Millencollinin keikalta hieman ajoissa varaamaan hyvät paikat Niittylavalta. Itse Bam Margera juonsi Himin sisään, suurien kunnianosoitusten saattelemana. Villen ääni oli yhtä karismaattinen kuin olettaa saattoi. Itkin bändin soittaessa Funeral of heartsia ja olo oli muutenkin hyvin nostalginen. Ville veti hyvin livenäkin, vaikkakaan välispiikeistä en kuullut kuin yhden, sen verran epäselvästi puhe sujui. Toisaalta takaamme eteemme työntyneet kolme teinityttöä leikkivää äänekästä miestä olivat asiassa myöskin osallisina. Välispiikeistä kuulin vain tämän: "Mulla on tämmönen välivuosi viinaan *naurahdus* ..mutta senhän te jo tiesittekin.. *juo redbullia* Redbull antaa siiiiveet *laulaa mainoksen sävelin* ..mulle se antaa kyllä vaan ripulin"
Kesken Himin keikan saan Idalta tekstiviestin, jossa hän sanoo, että he jkoutuivat Vellun kanssa lhtemään ajoissa, mutta että minun tulisi silti tulla leirintäalueelle. Viimeisen biisin soitettuaan Ruissalo hiljeni ja kaikki 30 000 ihmistä rynni ulos. Kävelimme Miian kanssa bussipysäkille, saavuimme leirintäalueen reunaan ja soitin Idalle. Ida ei vastannut. Soitin uudelleen. Ei vastausta. Juttuhan oli niin, että leirintäalue oli täynnä, eikä sinne siis olisi päässyt enää ihmisiä. Olimme kuitenkin päätelleet, että pääsisin leirintäalueelle Idan ja Vellun telttaan,sillä silloin en veisi yhtään sen enempää tilaa. Mutta tarvitsin siis Idaa ja Vellua todistamaan, että tosissaan menen heidän telttaansa. Neljäkymmentäminuuttia kului, eikä vastausta. Soitin myös Martalle, ei vastausta. Leirintäalueella oli nuotio, jonkaläheisyydessä oli paljon ihmisiä. Yksi heistä näytti Otolta. En kuitenkaan kehdannut huutaa Ottoa, koska en ollut varma hänen todellisesta identiteetistään. Myöhemmin minulle selvisi, että poika oli ollut Otto.
Päädyimme Miian kanssa sellaiseen ratkaisuun, että tulen Miian äidin kyydillä Valkeakoskelle,josta jatkan matkaani aamulla. Astuttuani Miian äidin kyytiin minulle kuitenkin ilmoitetaan, että minut viedään kotiin saakka. Tässä vaiheessa kello oli yli kolme ja minä olin valvonut 41 tuntia putkeen ja olo oli aika heikko. Sepitin ummet ja lammet ja Miian äiti varmastikin kuvitteli minun olevan humalassa kun kerroin Aurassa olleesta turvavyönleikkurimiehestä. Autossa oli lämmin ja joskus neljän aikaan aloin nukahtelemaan pienissä pätkissä. Jossain vaiheessa hätkähdyin taas ja en enää nukkunut, sillä ohjasin Miian äidin moottoritieltä meille. Voit vain kuvitella kuinka paljon minulla on muistikuvia tästä. Ei yhtäkään.
Saavuimme viereisten opiskelijatalojen pihaan, annoin Miian äidille 20euroa, vaikkei hän pyytänyt rahaa, olisi ollut noloa vain häipyäkkään. He joutuivat kuitenkin tekemään tunnin pituisen reissun vain minun takiani. Saavuin kotiin, kävin vessassa ja kaaduin kipeine jalkoineni sohvalle. Kello oli 06.00, olin valvonu lähes unetta 44 tuntia, kunnes viimein pääsin lepoon, josta heräsin kello 18.00, kun vanhempani astelivat ovesta sisään. Sen jälkeen rytmit ovatkin olleet sekaisin. Ei siinä muuten mitään, sillä olen lomalainen, mutta syksyn ylioppilaskirjoituksiin olisi mukava lukea. Olen suunnitelmistani jäljessä aika pahasti. Tässä seikkailuni. Kiitos sille, joka tämän jaksaa lukea!