hetki kuin pieni silmänräpäytys.
Ikuisuus, mutta silti vain räpäytys,
oli yhteinen tiemme.
Ei se minnekkään katoa; jäljet jäävät
maahan, ehkä vuodet niitä kuluttaa,
mutta silti ne on siellä muistuttamassa.
Koska kääntyä takasin sua katsomaan?
Vai pitäisikö ollenkaan?
Mä sanoin hyvästit ja kävelin pois selkä menosuuntaan.
Autossa vielä ihailin sun tummaa profiilia ikkunasta.
Mun silmät on nyt se ikkuna, josta sua ihailen.
On vaikee sanoo "nuku rauhassa"; sä oot vielä täälä.
Sen silmänräpäytyksen oot täälä,
mutta silmät sulkeutuu ja avautuu liian nopeasti.
Kun olet valmis, mä sytytän pienen kynttilän,
joka kuljettaa mun rukouksen sun ja Luojan korviin;
NUKU RAUHASSA PIENOKAINEN.