Ja kaloista tuli ihmisiä; kalaihmisiä.
Kylästä toiseen ne vaelsivat, ja niiden sotakoneita pelkäsivät kaikki jotka niiden tielle kävivät.
Ne asettuivat pienen kylän liepeille, jossa köyhät monilapsiset perheet asuivat savimajoissa.
Pelko oli kylässä suuri, eihän moisia otuksia oltu milloinkaan nähty!
Niitä pidettiin outoina, sillä uudenkuun aikaan ne kokoontuivat suurten tulten äärelle paistamaan sen liekeissä mansikoita sekä laulamaan yhteislaulua.
Marjoista noussut käry kohosi vuorenpeikon sieraimiin, eikä hän voinut sietää sitä.
Hän nostatti kovan rajuilman, niin että vuoresta repeytyi suuri lohkare, joka murskasi kalaihmiset.
Kolme päivää niiden surmaamisen jälkeen rohkeimmat kyläläisistä lopulta uskaltautuivat majoistaan ulos. Kun huomattiin, ettei vaaraa enää ollut, kaikki kansa ryntäsi katsomaan ihmeellisten vieraiden kylmenneitä kehoja.
Ja ne vasta olivatkin suuria ihmetyksen aiheita! Jotkut jopa pistelivät niitä kepeillä. "Haudanhäpäisy!" huusi erään tytön isoäiti.
Koko kylä juhli kalaihmisten kuolemaa viikkokausia. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että tapaus oli hyväksi kyläläisille: se antoi heille syyn kerääntyä yhteen, opetti heitä tutustumaan toisiinsa ja hävitti säätyjen väliset erot. Sen jälkeen ei ollut enää eriarvoisuutta, ei porua, ei riitaa; ei miehiä, naisia tai lapsia vaan tasavertaisia kyläläisiä, jotka kaikki olivat onnellisia ja joista jokainen rakasti toistaan.
Vuorenpeikko valittiin yksimielisesti heidän kuninkaakseen. Hän olikin hyvä kuningas ja pysyi rauhallisena, kunhan hänet vain säännöllisesti ruokittiin. Hänen suosikkiruokaansa oli kalapuikot.