Pelkään, että syksystäni tulee taas kerran sellainen ällöttävä dataussyksy. Että jouluna taas huomaan istuneeni eniten rakastamani ajan vuodesta sisällä.
Ketään täällä ei kiinnosta vaahteranlehtien kuvaaminen, eikä kukaan jaksa innostua kylmästä tuulesta. Tiedän kyllä ketä kiinnostaisi, ja kuka jaksaisi. Mutta kun ne mokomat on menneet syntymään Helsinkiin.
Kukaan muu ei olisi tullut sanoinkuvaamattoman iloiseksi, siitä mitä äsken koin. Siitä miten kävelin pururadan poikki puolihylätylle leikkipaikalle. Siitä miten keinuilta näki syksyisten puiden lävitse hiekkakentällä temmeltävät koirat. Hyppimässä esteiden yli ja tottelemassa erilaisia komentoja. Siitä miten ihmisillä oli tuulitakit ja, miten he jaksoivat osoittaa suosiotaan jokaikiselle koiralla. Niillekin, jotka eivät suostuneet istumaan. Tai leikkimään kuollutta.