IRC-Galleria

LOMA ! <3

... huomenna töihin ^^

Olen hukassa ilman sinua,
olen hukassa sinun kanssasi,
olen hukassa,
mitä ikinä sitten teenkään.

Ajelehdin vailla määränpäätä,
ajelehdin ilman tarkoistusta,
ilman syytä.
En löydä satamaa,
johon voisi jäädä.
En löydä tietä,
jota seurata.

Maailma nauraa vasten kasvojani,
se kulkee ylitseni,
jättäen minut kartaltaan,
pyyhkien minut maailmastaan.

Odotan ja kaipaan,
juoksen ja itken,
pysähdyn ja huomaan,
olevani siellä,
mistä lähdinkin.

Nauran ja hymyilen,
elän ja ajattelen,
peitän tunteeni ja valehtelen,
ja huomaan yhä olevani itseni,
tietämättä oikeastaan
kuka olen.

En löydä ulos vankilastani,
en löydä reittiä oikeaa labyrintistäni.
Olen kadottanut tienviittani.

Väärä pysäkki


”Joskus elämäni tuntuu turhalta. Se on kuin loppumaton sade, joka hukuttaa kaiken alleen pysäyttäen maailmani paikoilleen. Sade, joka huuhtoutuu silmistäni katkeransuloisina kyyneleinä, joita kukaan ei näe.”

Rojahdin voipuneena junan keskiössä sijaitsevalle paikalleni ja vilkaisin toiveikkaana ulos ikkunasta. Laituri oli autio lukuun ottamatta muutamaa hitaasti eteenpäin maleksivaa nuorukaista, joiden puhetta oli mahdoton kuulla paksun lasin läpi. En saanut edes itseäni vakuuttuneeksi siitä, ettei minua vaivannut isäni ahdasmielisyys, joka esti häntä rakastamasta minua. Tosiasia oli se, ettei hän ollut edes sanonut hyvästejä.

”Olin aina ollut pettymys kaikille, niin isäni jaksoi sanoa. Minunlaisilleni ei kuulemma ollut paikkaa tässä elämässä jos seuraavassakaan. Olin valinnut sen väärän pysäkin, jolta ei enää voinut kääntyä takaisin. Tämä pysäkki vei tummalle ovelle, jonka takana jatkui loputon käytävä vailla valoa. Ja käytävään minä janosin. Se oli kuin huumetta, oma kielletty hedelmäni.”

Tunsin voimakkaan parfyymin tunkeutuvan sieraimiini kun vanha, upeaan kiiltävään turkikseen kietoutunut nainen istuutui vierelleni. Hän riisui nahkaiset käsineensä liioitelluin elkein pulleista käsistään ja katsoi minua kuin olisin ollut hänen elegantin olemuksensa tiellä. En viitsinyt piitata hänen pistävistä silmistään, vaan käänsin katseeni puhelimeeni, jonka näytöllä vilkkui teksti: ”Olen tulossa.”
Olen tulossa, olen tulossa, olen piru vie tulossa! Mutta minne? Minne olin oikeastaan menossa? Olinko todella tehnyt virheen?

”Aiot sä lähettää sen?” puhelin kirposi käsistäni ja tippui kolahtaen lattialle.

”Mitä?” mumisin samalla kun keräsin puhelimeni jäänteitä lattialta.

”Et aiotko lähettää sen?” Oot tuijottanu sitä koht ikuisuuden”, puhuja oli nuori tyttö, tuskin täyttänyt edes kuuttatoista. Nyt hän tarkasteli minua syvänvihreillä silmillään ja hänen itserakkaasta hymystään saattoi päätellä, että hän oli tietoinen jumalaisesta ulkomuodostaan, joka sai kaikki kaksilahkeiset kuolaamaan hänen peräänsä. Minä en edes nähnyt häntä, oli kuin olisin katsonut hänen lävitseen. En huomannut kuinka hän nyki paitaansa alemmas paljastaakseen rintansa anteliaammin minulle samalla kuin heitti pitkät vaaleat hiuksensa selkäänsä ja kumartui viettelevästi lähemmäksi.

”Entä sitten? Jumalauta, jätä mut jo rauhaan!” ärähdin turhankin töykeästi. Tyttö oli luultavasti halunnut vain olla ystävällinen.

”Nuori mies, mitä te oikein huudatte?” pudotin puhelimeni rippeet jälleen lattialle silkasta tyrmistyksestä. Viereisellä paikalla ei enää istunutkaan nuorta tyttöä, vaan sama vanha turkikseen pukeutunut nainen, joka siihen oli hetki sitten istunut. Tyttö oli kadonnut silmänräpäyksessä.

” Elämä ei ole täydellistä. Se ei ole satukirja, jonka lopussa prinssi saa aina prinsessansa ja puoli valtakuntaa. Me olemme itse kirja, jonka sivuille kirjoitamme itse satumme, tarinoimme elämämme viimeistä piirtoa myöten kuitenkin kätkien rivien väliin osan itsestämme. Se osan, jota edes itse emme tunne, sen jota emme tahdo kenenkään tuntevan. Silti, kerran elämässämme, joku tulee ja kirjoittaa elämästämme rivien välissä omaan kirjaansa. Hän varastaa meistä osan, hyökkää sillä meitä vastaan ja kaataa läpinäkyväksi muuttuneen muurimme. Saattaa meidät alasti maailmaa vastaan.

Linnut tarvitsevat siipiään lentämiseen. Ne kieppuvat ilmojen halki ja liitävät auringon säteissä kylpien, syöksyvät kohti maata kuin taivaalta satavat nuolet, mutta kohoavat silti aina yhä uudelleen taivaalle. Me tarvitsisimme siipiä elämiseen. Emme osaa löytää oikeaa tietä itse, takerrumme liikaa pelkoihimme ja annamme niiden kahlita meidät paikoilleen. Raskaat kahleet ranteissamme me tarvomme suosta seuraavaan valittaen kuinka askeleemme ei enää kanna niin kauas. Kuinka emme voi enää tanssia tuulessa sudenkorennon lailla.”

Maisemat vilisivät silmissäni. Ne muuttuivat karusta kaupungista pikkukylien taloiksi ja pelloiksi, kiireettömiksi ihmisiksi ja ajattoman tuntuiseksi taivaaksi. Taivaaksi, jonka rantaa pilvet maalasivat ohuilla siveltimillään, pienintäkään virhettä korjaamatta.
Juna pysähtyisi pian, enkä ollut koko matkan aikana saanut ahdistusta katoamaan rinnastani. Se velloi sisälläni ajatusteni vain kiertäessä kehää. En päässyt eteenpäin, en voinut palata, poljin paikoillani.

”Joskus toivon, että voisit auttaa minua ymmärtämään.”

Junan pysähtyessä määränpäähänsä, näin sen ikkunasta saman vaalean tytön seisomassa ulkona pakkasessa ohuessa paidassaan ja hymyilevän minulle. Kun junan ovi sitten liukui hiljaa sihahtaen auki, tyttö oli kadonnut. Auringonsäteet, joiden lämpöä en tuntenut ihollani, maalasivat tumman siluetin vartalostani kylmään maahan. Olin vain pelkkä tumma varjo, jota kukaan tuskin huomasi. Seisoin pitkään paikoillani tuijottaen taivasta, kunnes aika pyyhki minut kartaltaan ja jätti jäljelle muistoja ja avoimen oven, josta kukaan ei koskaan ollutkaan astunut ulos.

jiipee <3 S sanoo:
oon homo

miya sanoo:
tervetuloa ulos kaapista

miya sanoo:
x'DDDDDDD

jiipee <3 S sanoo:
-.-

miya sanoo:
aijaijai oijoijoi x'DDDDDDDD

jiipee <3 S sanoo:
:D

todisteet hävitetty :P