IRC-Galleria

pikku hiljaa alkaa tuntuu et ote elämäst lipee ja lipee,
vastoinkäymisten iskut päi mun kasvoi tekee nii vitun kipeet,
muistan ku olin lapsi, sillo elämä oli onnellist ja letkeet,
mut sit kaikki muuttu ku aloin omalla päällä ajattelee,
mun perhe-elämä on yht lavastettuu onnee,
tosiasias tää koko homma kintuille kusee,
mulle ollaan pistetty käsiin ja jalkoihin kahleet,
niiden avain on faijal, mä en pääse täält menee.
tää ahdistus painaa mun mieltä enkä pysty sille mitää tekee,
mitä tahansa teen se on väärin ja siit tullaa kuittailee,
yks paskan hailee kuinka kovaa mä yritän olla kunnolline kakara,
iha sama kui paljo yritän tapojani parantaa,
oon aina se sama lapsi typerä ja laiska,
aina se joka päätä seinää hakkaa,
pitäis kai sit ajattelu kokonaan lakkaa,
antaa asioide olla ja niellä kaikki paska,
se kaikki paska mikä mun naamalle heitetää,
antaa kaikesta itseäni syyttää,
olla kaikkeen syypää.
mut en oo sellane et antasin mua tolla tavalla kohdella,
mä vaadin kuitenki snadisti arvostusta,
mä en anna periks vaan yritän jaksaa,
ehkä mä pian pääsen irti mun kahleista,
irti tästä ankeasta arjesta,
ja kun mä joku päivä täst häkistä karkaan,
on turhaa alkaa esittää et yks kaks lapsenne elämä kiinnostaa.