IRC-Galleria

Tänään on taas se hetki vuorokaudesta.
Aurinko nousee,ilma seisoo,naapurit riitelee ja päässä kuhisee tuhat ajatusta.
Sitten yhtäkkiä tulee hiljaista,niin vitun hiljaista että vois kuulla kiven tippuvan kokemäenjokeen.
Niin-tää on kai niitä eriskummallisuuksia,joista jotkut antais mitä vaan.
Tai ainakin mä voisin.

Meidän vaa'asta loppui eilen patterit.
Jotkut ehkä nyt miettivät..no..kai sen voi sanoa ääneen:
Kyllä. Se todellakin oli kesälomani jännittävimpiä hetkiä!

Ehkei.Tai,miten sen ottaa.Miten sen nyt ottaa kun joka päivä saa pelätä henkensä edestä?
Mua pelottaa.
Joka päivä on pakko saada joku,loppujen lopuksi vaikka ihan kuka vaan kynnelle kykenevä kiinni,puhelimitse tai miten vain,pakko viilettää pää kolmantena jalkana paikasta paikkaan,nähdä ihmisiä,olla seurassa.
Se mua pelottaa-kun en osaa enää viihtyä omassa seurassani.
"Minulla on minut"-asenteeni,(joka on auttanut monissa tilanteissa)on tukahtuneena jossain itsetuntoni perukoilla.
Enkä mä nyt väitä että mä vihaisin seurapiirielämää,en todellakaan.
Kesä on aina ollu sitä,kun on aikaa juuri pelkästään ystäville.
Mut miten mä voin olla ystävä muille kun en pysty edes olemaan riivamatta itseäni?
Tapaamiset,menot,kiireet.Kaikki ne kasautuvat päällekäin keskenään.Mut sitä mä juuri haluun-ja se on nautinnollista omalla tavallaan.
Mut miksi vaikkapa muut maailman ihmiset,kissat,koirat, kasaavat asioita päällekäin,hautaavat niitä?
Että ne vois peittää ja ehkäpä ajan myötä unohtaa sen mitä on kasan alla.
Hmm.
No,myönnetään,mä haluun unohtaa joitakin asioita,tunnustan!
Ja mitä ennemmän sitä tulee ajatelleeksi,miten vähemmän sitä asiaa ajattelee mistä pitäisi keskustella,tajuaa.
Tajuaa että tuhoaa itsensä jollei niitä kohtaa.

reilut 7 tuntia ja pääsen täältä ulos.
Taas niin hiljaista.
Aurinko näkyy jo.
Lahjojen arvoista.