IRC-Galleria

Pieni tulitikkutyttö
Oli kauhean kylmä.

Satoi lunta ja alkoi hämärtää; olikin vuoden viimeinen ilta, uudenvuoden aatto.

Pimeässä ja kylmässä kulki kadulla pieni tyttö, avopäin ja paljain jaloin.

Hänellä oli kyllä ollut tohvelit jalassa kotoa lähtiessään, mutta niistä ei ollut pitkään iloa. Ne olivat näet hyvin isot tohvelit, hänen äitinsä oli viimeksi pitänyt niitä, niin isot ne olivat, ja lapsi pudotti ne rientäessään kadun
yli kahden kiiltävän vaunun tieltä.

Toista tohvelia ei löytynyt mistään, toisen sieppasi muuan poika, joka sanoi käyttävänsä sitä kehtona sitten kun itse saisi lapsia.

Tyttönen kulki nyt pikkuiset jalat paljaina, ja ne olivat kylmästä sinipunaiset.

Vanhassa esiliinassa hänellä oli kasa tulitikkuja ja yhtä nippua hän piteli kädessään. kukaan ei ollut ostanut häneltä koko päivänä, kukaan ei ollut antanut hänelle ainoatakaan lanttia.

Nälkäisenä ja viluissaan hän kulki, tyttörukka, ja hyvin allapäin.

Lumihiutaleet putoilivat hänen keltaisille hiuksilleen, jotka kihartuivat somasti niskassa, mutta niiden kauneutta hän ei kyennyt ajattelemaan.

Kaikista ikkunoista loistivat kynttilät ja kadulle asti tunkeutui hanhenpaistin herkullinen tuoksu, olihan uudenvuoden aatto - sitä tyttö vain ajatteli.

Hän kyyristyi istumaan nurkkaukseen kahden talon rajaan, joista toinen ulottui kauemmas kadulle kuin toinen. Pienet jalkansa hän koukisti alleen, mutta silti häntä palelsi entistä enemmän.

Kotiinkaan hän ei uskaltanut mennä, sillä isä löisi häntä, kun hän ei ollut myynyt yhtään tulitikkua, eikä saanut ainuttakaan killinkiä.

Ja kylmä oli kotonakin, pään päällä vain harva ulkokatto, jonka läpi tuuli puhalsi, vaikka pahimmat lävet oli tukittu oljilla ja rievuilla.

Tytön pienet kädet olivat kohmettuneet miltei jääksi.

Voi, miten tulitikku tekisi nyt hyvää! Kunpa uskaltaisi ottaa nipusta edes yhden tikun, raapaista siihen seinästä tulen ja lämmitellä käsiään!

Hän raapaisi yhden -rits!

Kuinka se sähähtikään palamaan!

Siinä oli lämmin ja kirkas liekki kuin pienessä kynttilässä, kun hän piteli kättään sen ympärillä. Se oli ihmeellinen pieni liekki.

Tyttönen oli istuvinaan ison rautakamiinan edessä, jossa oli kiiltävät messinkijalat ja messinkinen luukku. Valkea paloi iloisesti ja lämmitti. Oli oikein suloista.

Tyttö ojensi jo jalkansa lämmittääkseen niitäkin, mutta samassa liekki sammui. Uuni hävisi - hänen kädessään oli palanut tulitikunpätkä.

Hän raapaisi uuden tikun.

Se paloi ja loisti, ja se kohta muurista, johon valo lankesi, muuttui läpikuultavaksi kuin harso.

Hän näki suoraan huoneeseen, jossa oli katettu pöytä. Sillä oli hohtavan valkoinen liina ja hienot posliinit, ja herkullisen näköisenä höyrysi paistettu hanhi, joka oli täytetty luumuilla ja omenoilla.

Ja kaiken kukkuraksi hyppäsi hanhi alas vadilta ja lyllersi lattian poikki haarukka ja veitsi selässään ja tuli suoraan köyhän tytön luo.

Samassa tulitikku sammui ja näkyvissä oli vain paksu, kylmä muuri.


Tyttö sytytti uuden tulitikun.

Nyt hän istui kauniin joulukuusen alla; se oli vielä suurempi ja runsaammin koristeltu kuin se, jonka hän oli nähnyt rikkaan kauppiaan lasioven takaa viime jouluna. Tuhansia kynttilöitä loisti sen vihreillä oksilla ja häntä katselivat kiiltokuvat, samanlaiset kuin ne, jotka koristivat kauppojen ikkunoita.

Pikkuinen ojensi molemmat kätensä - samassa tulitikku sammui.

Joulukynttilät kohosivat yhä korkeammalle, ja hän näki että ne olivat nyt kirkkaita tähtiä, ja yksi niistä putosi ja piirsi pitkän tulikaaren taivaalle.

- Nyt joku kuolee, sanoi pieni tyttö, sillä vanha isoäiti, nyt jo vainaja ja ainoa joka oli ollut hänelle hyvä, oli sanonut, että silloin kun tähti putoaa, kohoaa joku sielu Jumalan luo.

Tyttö raapaisi taas muuriin tulitikulla; se loisti kirkkaasti, ja keskellä valokehää seisoi vanha isoäiti säteilevänä, lempeänä ja ihmeellisenä.

-Isoäiti! Voi, ota minut mukaasi! huusi tyttönen.

- Minä tiedän, että sinä olet poissa, kun tulitikku sammuu, poissa kuten lämmin uuni, herkullinen hanhenpaisti ja iso, kaunis joulukuusi.

Ja tyttö raapaisi nopeasti palamaan kaikki tulitikut, jotka olivat vielä nipussa jäljellä, sillä hän halusi pitää isoäidin luonaan.

Ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin kirkas päivä.

Isoäiti ei ollut ikinä näyttänyt niin suurelta ja kauniilta; hän nosti pienen tytön käsivarsilleen, ja loistossa ja riemussa he lensivät korkealle, korkealle.

Eikä siellä ollut enää kylmää, nälkää eikä tuskaa - he olivat Jumalan luona.

Mutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen tyttö hymy huulillaan - hän oli paleltunut kuoliaaksi vuoden viimeisenä iltana.

Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, ja hänellä oli helmassaan tulitikkuja, joista yksi nippu oli miltei loppuun poltettu.

Ihmiset sanoivat hänen yrittäneen lämmitellä, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka kauniita näkyjä hänellä oli ollut ja missä loistossa hän ja vanha isoäiti olivat astuneet uudenvuoden iloon.


Hans Christian Andersen