Vielä tällä käynnillään koira ei rengiksi jäänyt, mutta myöhemmin, kun nälkä sitä ahdisti ja hukka oli sen toverin tappanut, se säikähti, teki päätöksensä ja juoksi kiireesti saamelaisen luo pyytäen päästä rengiksi, sillä se ei enää halunnut olla metsäneläimenä. Palkaksi sovittiin koiran pyynnöstä "lientä ja pureskeltavaa, eikä piestä saanut siitä syystä, ettei koira jaksanut enempää". Toisen tarinan mukaan koira oli aikeissa pyytää vähän parempaakin ruokaa, mutta kiireissään se kompuroi matkalla ja meni sanoissaan sekaisin. Else-Marja Aikion mukaan koira pyysi palkakseen "Mitä kokoaa tuolta loidosta kun ihmiset aterioivat. Sillä lupasi".
Vielä yhtä asiaa koira pyysi. "Kun se vanhenee eikä jaksa, se pitää hirttää eikä sitä saa tappaa muulla tavoin. Hirttämisen piti tapahtua ohuella köydellä, joka kiristyy nopeasti, jottei se joudu kitumaan. Se joka hirttää koiran siivosti ja on ollut kärsivällinen silloin, kun koira on ollut kovassa työssä ja on uupunut, se saa hyvän koiraonnen.
Koira siis rupesi saamelaisten palvelukseen ja se oli saamelaiselle hyvä asia. Jo sata vuotta sitten oli ongelma, että "nykyisin ei kukaan osaa puhua koiran kieltä, ja sen vuoksi ei ymmärretä, mitä koira kertoo. Mutta jokunen koira kyllä ymmärtää, mitä ihminen puhuu".
Ja lopuksi:
"Ja viimeisenä päivänä on koira ensimmäinen kantaja- ja sen jälkeen muut luontokappaleet, jotka ovat ihmisen käskyvallan alaisia.. Pitäisi tosiaan itse kunkin muistaa, ettei ole alamaisilleen liian ankara, olkoot ne sitten ihmisiä tai luontokappaleita".
(Lasse Tuominen, Poromiehen koira)