IRC-Galleria

5.12.1942

Päätimme lähteä illemmalla hämärän turvin katsomaan kirkon maastoa.
Emme löytäneet mitään mikä olisi viitannut vihollisen käyntiin siellä.
Pakkanen on taas kiristynyt, kirjoittaminen käy yhä vaikeammaksi. Kirjoitan nykyään nuotiolla, jonka äijät olivat väsänneet navetan suojiin.

6.12.1942

Tulipalopakkasta ja nuotiolla istumissa. Turistiin, että pitäisikö vaihtaa asemapaikkaa sillan toiselle puolelle. Siitäkään tullut mitään. Otin illemmalla vapautuksen käydä katsomassa kirkontornia. Illemmalla alkoi kunnolla pyryttämään lunta ja näkyvyys laski muutamaan metriin.

7.12.1942

Joulu & uusivuosi alkavat lähestyä. Huomaan ajattelevani kotiani, kuinka kaipaankaan sinne ja lähikapakkaan. En muista, koska olisin viimeksi juonnut kunnon kaljaa. Toivotan vanhemmilleni ajatuksissani hyvää joulun odotusta.

8.12.1942

Sakuista ei ole kuulunut mitään. Päätimme siirtyä toiselle puolelle jokea.
Iltaan mennessä olimme katsoneet sopivat asemapaikat. Itse jouduin kirkon torniin.
Loppupäivä menikin sitten paikkojen nimeämissä.

Illalla kuulimme oman tykistömme ammuksien viheltävän jossain kaukana. Taivaan rannassa näkyvät välähdykset kertoivat, että vihollinen on hiljalleen lähestymässä.




9.12.1942

Aamulla saapui taistelulähetti. Sakut ovat kuulemma kärsineet itärintamalla tuntuvia tappioita ja joutuneet perääntymään. Uutinen piristi jonkun verran meitä. Illemmalla kuulimme jo sakujen ampuvan meidän suuntaan tykistöllänsä ja omiemme vastaavaan siihen. Loppu yö menikin sitten pilkkiessä kirkontornissa, sätkä huulilla.

10.12.1942

Kuide ja Pikkupomo olivat aamulla palanneet tiedustelemasta. He olivat nähneet luultavammin tiedustelupartion jälkiä noin kymmenen kilometrin päässä asemistamme. Se tiesi tehostettua vartiointia. Kirosin sitä, kirosin kaikkea.

11.12.1942

Kirottu pakkanen ja lumi. Ensi yönä olisin tiedustelemassa etumaasto mahdollisten vihollisten varalta.

14.12.1942

Rämpiminen metsässä alkoi jo käymään voimille. Emmekä olleet vielä nähneet mitään jälkiä. Omatkin jäljet peittyivät lumisateessa, samoin vihollistenkin jäljet.

15.12.1942

Viime yönä näimme sakujen tiedustelupartion viiden kilometrin päässä asemistamme. Luultavammin enää muutama päivä ja he olisivat täällä. Varmistimme loppu päivän asemiamme. Odotimme kaikki tulikosketuksen tapahtuvan lähi päivien aikana.

16.12.1942

Taloja tutkiessa löysimme muutaman pullon ranskalaista konjakkia. Mieliala nousi, kun illalla söimme kuivamuonaa ja nautimme konjakkia. Täytin taskumattini, ei sitä tiedä koska taas saamme jotain muuta, kuin vettä juodaksemme. Ja ainahan sitä jotain pientä lämmikettä pitää olla.

Illan aikana pakkanen kantoi lähestyvän vihollisen ääniä korviimme.

17.12.1942

Vihollinen tuli yöllä kuun valossa etumaastoon. Pari tarkkaa laukausta ja muutama viilto lisää kiväärinperään. Kiitin itseeni, että olin kohdistanut tähtäimen edellisenä iltana. Kävimme tarkastamassa ruumiit aamulla. Luultavammin heidän jälkiä olimme nähneet etumaastossa aikaisempina öinä. Juttelin Munsterin kanssa. Päätimme vielä jäädä muutamaksi yöksi asemiin ja seurata tilanteen kehittymistä.
Oletimme saavamme vihollisen jälkijoukon kimppuumme päivän tai kahden päästä.

18.12.1942

Yhtä tyhjän kanssa tämä odottaminen. Sakut tiesivät meidän olevan kylässä, kun heidän tiedustelijoita ei ollut kuulunut takaisin. Sinä hetkenä kirosin liian herkkää liipaisinsormeani. Sain myös kuulla Munsterin valitus virren yön tapahtumista. Menköön helvettiin koko äijä.

19.12.1942

Vihollinen tuli kolmen ryhmän voimin yöllä. Jouduimme perääntymään takaisin vanhoille asemapaikoille joen toiselle puolelle. Emme uskaltaneet sytyttää nuotiota. Tänä iltana söisimme vähiä sapuskoitamme kylmiltään.

23.12.1942

Viime yönä vihollinen oli saanut asemansa valmiiksi toisella puolella jokea ja alkanut tulittamaan asemiimme. Yritin tähyillä kiikareilla vihollisia ikkunasta. Mutta turhaan, he pysyivät piilossa. Samat säännöt pätevät täälläkin kuin muuallakin: "älä pistä päätäsi esiin talon nurkan takaa". Yksi saku ei tiennyt sitä ja Kuide sai helposti napsittua hänet kirkontornista.

26.12.1942

Marssimista, marssimista ja marssimista. Viime päivät ovat olleet raskaita olemme marssineet kuudenkymmenen kilometrin matkan lumisateessa. Ja ajaen itsemme äärirajoille ja peläten samalla että sakujen partiot saavuttavat meidän väsyneen ryhmän.

Jouduimme jättämään taisteluparin Anan ja Hiitin suojaamaan selustaamme perääntymisen aikana. Kuulimme jossain perääntymisen vaiheessa konepistoolin naksuttavan äänen joka jäi kaikumaan pakkasilmalla hiljentyen lopulta kokonaan.
Toivottavasti he selvisivät.

27.12.1942

Ryhmämme oli kutistunut alkuperäisestä kuudesta sotilaasta kolmeen. Mutta olimme turvassa ainakin tällä hetkellä. Kuulin juttuja, että muutama omista pojistamme olisii siirtynyt vihollisleiriin. Mutta toivon, että ne olisivat huhuja. Illalla saatiin kuulla, kun ylikessu tuli kertomaan uusimmat tornijuorut, että lisää hävikkiä olisi tapahtunut tällä puolella rintamaa. Se ei kuulostanut lohdutta

päivä joku pitää tarkistaa.....

Muutama päivä vapaata ja porukat ovat unohtaneet meidän menettämät ryhmän jäsenet. Sota muuttaa ihmista ja sitä alkaa ajattelemaan vaan elossa säilymistä. Menneitä muistellaan sodan jälkeen jos sinne asti edes kukaan selvitää.

ja lisää....

Kuide ja Munni löysivät partioreissullaan muutaman litran, jonkun säälittävän metsäkemistin tekemää ponua. Sitä en ymmärrä minkä takia joku jaksaa tehdä salassa näin sota-aikana ponua.

Tais muutama päivä painua unohdukseen, kun heräsin sellistä. Olin Kuiden ja Munnin sanojen mukaan avautunut ylemmilleni ja joutunut huostaan otetuksi. Jota en kyllä ihmettelen huononmaineeni tuntien.