IRC-Galleria

Elokuvia katsoessa ihminen muuttuu. Mitä enemmän elokuvia katsoo, sitä vaikeampaa on sietää enää kaikkein epäomaperäisimpiä ideoita, niin televisiossa kuin tosielämässäkin. Kun elokuvaharrastukseen yhdistää vielä kriitikon ihailtavat piirteet, syntyy uusi ihminen niin hyvässä kuin pahassa - eikä mikään ole enää kuin ennen.

Pienenä poikana elokuvat olivat aina suuri kokemus, erityisesti teatterissa. Erityisesti siksi, että elokuviin pääsi vain kerran vuodessa. Siispä joka ainoa elokuva vuoron perään tuntui ensialkuun maailman parhaalta elokuvalta, voittaen selvästi edellisen vuoden huippuelokuvan. Hercules. Tarzan. Harry Potterit. Hämähäkkimies. Sitä vilpittömän innostuksen huumaa muistelee kuin rakkaintakin muistoa, ja kaipaus tätä tunnetta kohtaan vain kasvaa uusien elokuvakokemusten myötä. Satojen, ehkä tuhansien katsottujen elokuvien tuoma painolasti tuntuu jokaisen uutuuden kohdalla.

Monesti sitä tuleekin kironneeksi, että meni joskus katsomaan sellaiset klassikot kuin Elefanttimies ja Casablanca, jotka ovat pääasiallinen este sille, ettei Titanic saanut itkemään. Yhtälailla sitä kiroaa sitä päivää, jolloin huomasi ohjauksen merkitys elokuvalle, jonka jälkeen Timo Koivusalon tuotoksia ei ole saattanut katsoa. Georg Otsin tai Edith Piafin latteat elämänkertafilmit olisivat saattaaneet tuntua upeilta, ellei muistissa olisi lukuisia hyvin käsikirjoitettuja elokuvia. Olisin myös todella halunnut pitää Walk the Linea yhtenä 2000-luvun parhaista elokuvista, ellen ymmärtäisi sen hienoista kliseisyyttä. Viimeistään Hämähäkkimies kolmosen karvas pettymys todisti, että lapsuuden vilpittömän innostumisen aika on ohi.

... tai niin luulin. Eihän ole mitään, joka kolahtaisi poikaan paremmin kuin lapsuuden suuri supersankari elokuvassa, joka todella näyttää kasvaneen miehen mukana: Batmanin paluu elokuvateattereihin Yön ritarin muodossa sai sydämeni sykkimään jo ensimmäisen trailerin jälkeen! Siitä huolimatta, etten Christopher Nolanin edellistä Batmania pitänyt kuin jokseenkin erinomaisena, odotukset tämän kesän suurinta ensi-iltaa kohtaan alkoivat kasvaa entisestään. Ja kuten arvata saattaa, ei innostus lakannut kasvuaan ennen pääsyään mittoihin, joka tuo mieleen tuulahduksen jostain vuosien takaisesta.

Yön ritari näyttää trailerien ja muun materiaalin perusteella nautinnollisen synkältä, vakavalta ja kypsältä elokuvalta. Siinä missä edelliset Batman filmit ovat lähennelleet tahattoman koomisuuden rajoja, on Christopher Nolanin realistisempi ote aivan omiaan palauttamaan Batmanin sinne, josta se on lähtöisin. Paras esimerkki tästä muutoksesta kulminoituu Jokerin hahmoon: siinä missä lapsuuteni ikimuistoinen vuoden 1989 Batman nauratti hieman Jack Nicholsonin velmuilevan naamioroiston takia, herättää Heath Ledgerin näkeminenkin kylmiä väreitä. Oman mausteensa tälle tulevalle kauhuikonille on antava Ledgerin surullinen kuoleman tapaus vain 28 vuoden iässä.

Maailma ja sen kokeminen on muuttunut vuosien aikana, mutta jotain menneestä on siirretty tulevaankin. Jospa huomenna* teatteriin astuva 17-vuotias lukiolainen saisi uskomattomille odotuksilleen yhtä suuren vastineen, kuin minkä Hämähäkkimies tarjosi sille toiselle kolmasluokkalaiselle pojalle joskus kauan sitten... Kyse on tällöin paljon muustakin kuin pelkästä elokuvasta.

P.S. Saapas nähdä, tuleeko poimittua se Jokeri -toimintafiguurikin mukaan huomenna :)

*Liput ovat Oulun plaza-teatteriin kello 17.45 näytökseen. Nähdään siellä!