IRC-Galleria

Muistan kun tulin joskus katsoneeksi elokuvan nimeltä S1M0NE. Siinä Al Pacinon esittämä, masentunut taide-elokuvaohjaaja Viktor Taransky (mikä erinomainen nimivaannös!) kyllästyy oikutteleviin näyttelijätähtösiin, ja päättää ratkaista asian tavalla, joka tuolloin tuntui kaukaa haetulta: hän loi nörttiystävänsä supertietokoneen avulla upean virtuaalisen näyttelijätären, jolla oli paitsi ulkonäköä, myös näyttelijäntaitoja, ja joka pysyi ohjaajansa täydellisessä kontrollissa. Näyttelijä nosti Taranskyn jälleen elokuvataivaalle, mutta sai lisäksi aikaan melkoisen härdellin uuden, Simoneksi ristityn näyttelijän ympärille. Kun Taransky oli salannut näyttelijänsä henkilöllisyyden mitä mielikuvituksellisimmin keinoin tarpeeksi kauan, ei kukaan enää voinutkaan uskoa totuutta täysin virtuaalisesta näyttelijätärestä!

Elokuva herätti tuolloin vielä nuoren koulupojan päässä varsin mielenkiintoisia ajatusleikkejä siitä, mitä tapahtuisi jos tuollainen tapahtuisi oikeasti. Elokuva valmistui vuonna 2002, jolloin tietokonetekniikan tulevaisuutta oli helppo ylimitoittaa. Enpä olisi uskonut vuonna 2008, että näen jotain tulen näkemään jotain sen kaltaista, mitä elokuvafoorumin linkki youtubeen lupaili -.

Emily on kaunis nainen. Hän istuu tuolissaan ja esittelee uutta animaatiotekniikkaa kaikessa rauhassa. Sitä sitten miettii, että mitähän hauskaa tässä on, kunnes katsahtaa sivun reunaa. Herranen aika! Tämä nainenhan on animaatiohahmo! Hän ei ole oikea - häntä ei ole olemassakaan. (Katso itse ja ihmettele: http://www.youtube.com/watch?v=7xVELyPvYsU)

Teknologia on siis jälleen kerran tullut siihen pisteeseen, että scifi on menettänyt merkityksensä taas yhdeltä kantilta. Nykyään on siis ihan oikeasti mahdollista tehdä täysin realistisen näköisiä ihmishahmoja täysin digitaalisesti ilman, että niitä juuri erottaa aidoista ihmisistä. Tätä uutta tekniikkaa lupaillaan jo James Cameronin (Terminator, Titanic) uuteen Avatar -elokuvaan, ja muutenkin on helppo kuvitella, että elokuvamaailma on tekniikasta erittäin kiinnostunut. Tulevaisuus näyttää siis erinomaisen valoisalta, mutta myös synkkiä pilviä utopian ympärille mielessä kasaantuu.

Täysin uskottavien animaatiohahmojen luominen saattaisi avata mahdollisuuksia jo kauan sitten kuolleiden ihmisten täydelliseen restauroimiseen. Muutaman vuoden kuluttua saattaisimme nähdä esimerkiksi Elviksen laulavan duettoa Britney Spearsin kanssa tai John Lennonin yrittävän vikitellä Greta Garboa. Huhut Mannerheimin homoseksuaalisuudesta saisivat uutta pontta, kun Uralin perhonen julkaistaisiin digianimaationa. Karismaattisten miesnäyttelijöiden vähyys ei olisi enää ongelma, kun Humphrey Bogart, Clark Gable ja Marlon Brando tähdittäisivät uutuusdraamoja samanlaisina kuin parhaimpina päivinään. Eikä populäärikulttuurin suurimmaksi hankkeeksi osoittautuva The Beatles -elokuva olisi enää näyttelijöistä kiinni.

Entä miten käy näyttelijöiden? Katoavatko "rumat" näyttelijät joskus kokonaan pikseliverhon taakse? Toisaalta kenenkään ei pidä enää pelätä näyttänsä liian lihavalta, pitkältä tai lyhyeltä, kun kuvaa on mahdollista muokata tarpeeksi ideaaliksi näyttelijän ruumiinrakenteeseen katsomatta. Jo nyt hieman vinksahtaneita rooli- ja kauneusmalleja suoltava elokuvateollisuus saisi kerralla käyttöönsä erinomaisen rotupuhdistuksen, jolloin kaikki ei-toivotut piirteet on helppo leikata pois.

Kenellä on sitten oikeus päättää, miltä ihmisten on näyttettävä? On helppo ajatella, miten paljon esimerkiksi Disney-studio haluaa vaikuttaa yhtiönsä elokuvien roolihahmojen ulkonäköön. Indie-tekijät tuskin aivan heti pääsevät tähän tekniikaan käsiksi, joten heidän elokuviensa henkilöt alkavat näyttää lähinnä vankilasta karanneilta hirviöiltä. Kauneusihanteiden ja todellisuuteen raja repeää kilometrien pituisiksi railoiksi. Mielivaltainen erilaisuuden korostaminen ja viha kaikkea erilaista kohtaan nousee uuteen potenssiin.

Onko käsite "luonnollisuus" muuttuva synonyymiksi sanalle "ruma"? Tänä päivänä se tarkoittaa lähinnä samaa kuin "epätäydellinen". Toive olla jotain aivan muuta pystytään viimein realisoimaan ainakin valkokankaille. Onko siinä kaikkein kirkkain mahdollinen tulevaisuus?

Aikana, jona luonnollisuus on kortilla, on mukava muistaa, etteivät ulkonäön aiheuttamat paineet sido ainakaan vielä teatteria. Minulla, seitsemäntoistavuotiaalla lukiolaisella, on nyt mahdollisuus näytellä ranskalaista EU-liikemiestä Haukiputaan Nurkkanäyttämön uudessa näytelmässä. Lihava mies voi näytellä langanlaihaa punkkaria, mutta silti saada nimensä lehtiin. Keskiaikaisen Italian ruhtinaalla voi olla silmälasit. Sanataidetta harrastavan neidon rakastajaa voi näytellä lukiolaistyttö. Ennakkoluulottomuus ulkonäköä kohtaan on asia, jota teatterin puolella harrastetaan paljon, mutta silti ihmiset mieltävät teatterin jollain tavalla elokuvia aidommaksi. Onko siis lopultakin niin, että oikea ihminen on kaikesta huolimatta aidompi, kuin mitä ideaali-ihminen koskaan?

Sitä kelpaa kyllä miettiä.

PS. Monet ovat sitä mieltä, että rumuus ja viisaus käyvät käsikädessä. John McCainin täytynee olla tämän säännön vahvistava poikkeus.