Juoksen.
Juoksen henkeni edestä.
Kukaan ei tiedä miltä se tuntuu, jos ei ole itse juossut kuolemaa pakoon.
Se maistuu vereltä, kesäyöltä, kuivalta, karkealta, hiljaiselta ja keskittyneeltä.
Jalkapohjistani kuoriutuu nahkaa irti kun ne osuvat kovaan asfalttiin.
Juoksen kymmenen, kaksikymmentä, sata metriä, ohitan monta taloa.
En halua mennä heti naapuriin.
Mitä jos murhaaja seuraa minua, hän saa minut heti kiinni.
Juoksen ja huudan. Huudan apua. Kiljun.
Niin kuin mauttomissa elokuvissa, niin kuin painajaismaisessa unessa.
Tämä ei ole totta.
Ei ole.
- Sofi Oksanen