IRC-Galleria

Joskus kouluikäisenä luin kirjaa, joka kosketti minua kovasti. Se oli kirja, joka kertoi tytöstä, jonka elämä liittyi mereen. Meri oli tytön tunteiden tulkki. Tyttö kulki meren rannalla, ja rannan jokainen kolkka oli tytölle tuttu ja turvallinen. Hän oli nähnyt meren kaikki puolet, kuinka myrskyisenä meri oli vihainen ja raivokas. kuinka surulliselta ja apealta meri näyttikään sateisen harmaana päivänä. Kuinka iloisesti meren aallot leikkivät rantakalliolla keskikesän helteessä ja kuinka lohduttavalta meren lähes tyyni pinta tuntuikaan joskus auringon laskun aikaan.

Tyttö kertoi huolensa merelle, itki surunsa, lohduttomat kyyneleet sen rannalla. Tyttö piti merta ainoana ystävänään, ja tiesi että meri oli aina läsnä, aina kun hän vain tarvitsi sitä. Seuraavassa ote kirjasta:

Polulla käännyn vielä vilkaisemaan merta. Teen niin aina kun, lähden rannalta. Se on kuin sanoisi näkemiin. Jos joskus lähtisin täältä niin, että tietäisin, etten koskaan enää palaa, kulkisin suoraan kääntymättä enää taakseni. Kohdistaisin katseeni polkuun - suoraan eteenpäin. Selitän sen hänellekin kävellessämme pitkin hämärää, mäntyjen alitse vievää polkua.

- Ehkä se kuulostaa naurettavalta, mutta mä en voisi pysähtyä katsomaan enää takaisin. Mä en pidä jäähyväisistä. Tai ehkä se olisi enemmän pelkoa.

- Meinaatsä, että sä et uskaltaisi kertoa merelle, että nyt sä jätät sen?

- Eeen. Kyllä mä kertoisin. Mutta on älytöntä enää kattoo menneeseen. Mä muistan meren joka tapauksessa ja mä oon ollut onnellinen täällä. Jos mun ois pakko jättää se ja mä pysähtyisin vielä, niin mä en voisikaan lähteä. Mä en uskois, että missään muualla vois olla niin onnellinen kuin täällä, missä on ystävä.

Hän puristaa kättäni. Se on samalla myötätuntoa, ymmärrystä ja toivomusta: Ehkei sun tartte koskaan jättää sitä!


(¯`v´¯)
`*.¸.*´
¸.*´¸.**¨) ¸.**¨)
(¸.*´ (¸.*´ .*´ ¸¸.*¨¯`*.