IRC-Galleria

"Minä pyörin ympyrää paikoillani, kun vesilammikot ovat jo jäässä. Hauras jää on rikkoutumisellaan kastellut minun hienot punaiset tennarini, mutta ei se haittaa koska kaulaliinani lämmittää. Vähän. T-paita ja lyhyt hame eivät paljoa tuo kyllä sitä lämpöä, mutta minäpä luotan siihen kaulahuiviin. Kylläkin, kaulahuivini pää on kastunut, sillä se roikkuu polvitaipeissani. Ei voi mitään. Se lämmittää silti kaulaani.

Maisema on syksyinen. Itse asiassa jäädytetty syksy. Purkitettu, syväjäädytetty syksy. Minä tykkään maisemista jotka pysyvät paikoillaan ja ovat hiljaa. Minä myös tykkään maisemista jotka tuulevat ja myrskyävät.
Mutta nyt minä odotan ja pyörin ympyrää, sillä minun hienot punaiset tennarini ovat kastuneet. Minä odotan, odotan, odotan.

Varpaani alkavat olla jo jäässä, ja pyörin suurempaa ympyrää. Mikä kestää? Lehtien reunat ovat jäätyneet jo, ja minun poskeni ovat punaiset, sekä sormeni kylmät. Mikä kestää, mikä? T-paita alkaa jo jäätyä reunoiltaan päälleni, tai ainakin tuntuu siltä. Käyn istumaan lehtien päälle, ja ne alkavat sulaa paljaiden pohkeiden ja reisien alla, mutta en voi mitään. Onhan varpaani jo kastuneet, että jäätyneet.

Hitaasti minun silmäluomeni alkavat tuntua raskailta, ja yritän heilutella varpaitani. Tunnen liikkeen, mutten itse niitä. Alkaa hämärtää. Tästä on tulossa minun winter wonderland, tai jotain sellaista, mutta yhä minä odotan yhtä. Kaulahuivini kastuu enemmän. Se on jäätynyt päästä. Pureskelen kaulaliinan jäätynyttä päätä. Se narskuu hampaissa.

Lämmin käsi painautuu käsivarrelleni ja raotan silmäluomiani. On jo pimeää. Tajuan herääväni. Missä vaiheessa nukahdin? En tiedä, mutta yritän hahmottaa henkilöä. En oikein saa selvää puheesta, tennarini ovat nyt oikeasti jäätyneet. Ne ovat kohmeessa, eikä nilkkani liiku melkein yhtään.
”Mennään kotiin, olet umpijäässä”, kuulen äänen sanovan ja hymy nousee huulilleni. En osannut odottaa Mikaelin palaavan näin aikaisin joulukuussa kotiin. Nostan käteni kumartuneen hahmon kaulalle ja annan Mikaelin nostaa minut syliinsä kuin yhden lehden siitä lehtikasasta.
”Mitä sinä teet täällä ulkona näin myöhään, näin vähillä vaatteilla?”

En vaivaudu vastaamaan kun tunnen pienen, aivan hitusen pienen kylmän säväyksen huulillani. Nuolaisen ihan vähäisen huuliani ja vaikka lumihiutale olikin jo sulanut, minua rupeaa naurattamaan. En kuitenkaan jaksa nauraa, ja minulla on oikeasti kylmä. Sitä paitsi, kauniit punaiset tennarini alkavat olla kohta entiset. Kaulaliinani on alkanut purkautumaan. Se ei lämmittänyt enää edes kaulaani.

Nyt minun ei tarvitse enää odottaa, joten painan pääni hiljaa, selittämättä vasten Mikaelin olkapäätä ja nukahdan uudestaan jo ennen kotiovea. Tunnen silti vielä nukahdettuani, kun Mikael laskee minut sängylleni ja silittää kiharia punaisia hiuksiani. Minulla ei ole oikeasti kiharat hiukset, mutta kiharran ne aina. Kiharran ne, koska pidän kiharista hiuksista. Mikael sanoo aina, että se on turhaa, mutta tiedän, että hänkin oikeasti pitää niistä.

Seuraavana päivänä Mikael tulee kysymään minulta mitä odotin, joten minä mietin jo nyt vastausta, vaikka nukun. Nukkuessani arvuuttelen itseltäni, mitä odotin. "