IRC-Galleria

ja hah. mä ajattelin aloittaa tänään opiskelun :) ihan hyvä saavutus ku täällä koululla on tullu pyörittyä jo puoltoista vuotta....
En tiiä onko häiriö ohimenevä vai pysyvämpää laatua, mut jossain naksahti ja alko tuntua siltä, että tässä hommassa saattas olla jotain järkeäkin. ja eikun innolla laskemaan ja pohtimaan fysiikan lainalaisuuksien vaikutusta tekniikan mystisiin ilmiöihin...

...ja maailma näyttää taas niin erilaiselta - olen saattanut voittaa laiskuuden! :D

ihmiset on omituisia, eikö vaan?

mistä ihminen saattaa luulla tulevansa onnelliseksi? onko tervettä seisoa aurinkoisena talvipäivä tuijottelemassa keskellä ihmispaljoutta taivaalle yrittäen pyydystää lumihiutaleita kielellään, jos sinä hetkenä vaan sattuu tuntumaan siltä, että maailmassa olet vain sinä, iloiset tunteet ja puhtaat valkeat hiutaleet. :D
yleensähän ennemmin kaipaillaan jotakin aina puuttuvaa, ja harva tajuaa elävänsä unelmaelämää, josta useimmat vain haaveilevat. mutta sitten se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, yhtäkkiä sitä edes nanosekunnin ajan tajuaa, että hei, omassa elämässä ei loppujen lopuksi olekaan mitään vikaa. (mutta eihän niin saa ajatella, eihän meillä ole lupa olla onnellisia; on muotia olla murheenmurtama itseironiaa harrastava peikko, joka mahdollisuuksiensa mukaan jakaa onnettomuutta myös kanssaeläjilleen)

onko helppoa olla onnellinen? - pelottavaa se on ainakin, koska täytyy jatkuvasti odottaa milloin taivas putoaa niskaan ja tuo takaisin sen turvallisen olotilan-> jatkuvan onnellisuuden tavoittelemisen, itsensä etsimisen ja sen kaipaamisen, mikä jo hetken ajan oli hyppysissä.
sitä kutsutaan onnellisuuspaniikiksi. onnellisuus täytyy työntää taka-alalle, tai ainakin piilottaa, ettei sitä varasteta tai kadehdita. ja sitten se katoaa. kumma juttu. häviää vain jonnekin, kun sitä ei halua ajatella. ja niin peikko pystyy taas jatkamaan onnetonta elämäänsä, pohtien jatkuvasti mikä siinä on vikana ja mitä asioita voisi vielä märehtiä itsensä pilkkaamisen lisäksi.

...ja kohta sitä huomaa vain murehtivansa maailmaa, itseensä ja muiden ongelmia. loppujen lopuksi löytää itsensä keinutuolista pohtimasta, mitä kaikkea olisi voinut elämässään tehdä paremmin.

onni on pienistä hetkistä kiinni. onni on rohkeutta. onni on itselleen nauramisen taitoa. ja tottahan se on, että lapset ovat onnellisimpia, kun osaavat nauttia sateenkaarista, lumihiutaleista ja elämän suklaarusinoista meitä aikuisia paremmin, eikä kukaan odota heidän murehtivan elämäänsä, tulevaisuuttaan tai ihmisuhteitaan.

asioilla kuitenkin on tapana järjestyä - onneksi.

mitä tapahtuu sinä päivänä, kun huomaakin olevansa varsin vanha? ihan näin teoreettisena kysymyksenä, ei sillä, että itse kehtaisin niin tunnustaa tuntevani :) Onko olemassa jotain ihmeparannus-nuorennus-tehokkuuden ja voimavarojen triplaus-eliksiiriä, joka auttaisi selviämään arjen ylitsepääsemättömistö ongelmista, kuten luennoilla hereillä pysymisestä ja krapulan aiheuttamista en-saa-puettua-itselleni-sukkia-kankeista päivistä, jotka vain lisääntyvät (ja pitenevät) vuosirenkaiden (ja vyötärön) lisääntymisen myötä? ja entäs ne täysin aiheettomat luulotaudit, kun luulee paikkoja kolottavan tai voivansa kaatua pyörällä (sehän on jo tilastollisesti mahdotonta näin vetreässä iässä?) tai on havaitsevinaan vaatteiden pienentyvän kaapissa, teini-ikäisten aina vain nuorenevan ja alkaa ajattelemaan (ei sentään ääneen, meidän kaikkien onneksi) lausein: silloin kuin minä olin nuori...
entä, kun iskee se vaihe, ettei enää jaksa juhlia? huomaa istuvansa baarissa ympärillään (aivan liian nuoria) tuntemattomia ihmisiä, katsovansa kelloa vähintään viiden minuutin välein siinä toivossa, että se kohta jo olisi nyt-kehtaan-lähteä-kotiin-tuntematta-itseäni-tylsäksi verran. kaikki ennen kavereiksesi tunnustautuneet viettävät koti-iltaa perheidensä (siis minkä?!) kanssa pohtien, mille kohtaa kasvimaata kylvävät perunapenkin tulevana kesänä. vähitellen itsekin huomaa, ettei ole järkeä, halua, eikä terveyttä pitää hauskaa.

vanhuus iskee vasta vanhana, eikö niin...?


ja nuorena pitää siis juhlia :D