Olipa kerran pahantuulinen pikkupoika. Hänen isänsä antoi hänelle
pussillisen nauloja ja sanoi, että joka kerran kun hän menetti malttinsa
hänen tuli vasaroida yksi naula aidan takaosaan.
Ensimmäisen päivän naulasaalis oli 37 naulaa. Muutamien
viikkojen aikana poika oppi hillitsemään kiukkuaan ja päivittäin naulojen lukumäärä yhä
pieneni. Hän huomasi, että oli helpompaa hillitä itsensä kuin takoa nauloja aitaan.
Vihdoin koitti päivä, jolloin hän ei kertaakaan menettänyt
malttiaan. Hän kertoi siitä isälleen ja tämä ehdotti että poika vetäisi aidasta pois yhden naulan jokaisena sellaisena päivänä, jolloin hän ei kiivastunut.
Päivät kuluivat ja lopulta nuorukainen voi vihdoin kertoa isälleen, että hän oli poistanut kaikki naulat.
Isä johdatti pojan kädestä pitäen aidan luo. Hän sanoi: "Olet tehnyt hienoa
työtä, poikani, mutta katsopas aidassa olevia reikiä. Aitaa ei koskaan enää
saada entiselleen. Vihapäissäsi sanomat sanat jättävät juuri tämänlaisia arpia.
Voitt iskeä veitsen toiseen ihmiseen ja vetää sen ulos. On ihan
samantekevää, kuinka monta kertaa pyytelet anteeksi
- haava on yhä olemassa.
Sanoilla aiheutettu haava on aivan yhtä paha kuin ruumiillinenkin.
Ystävät ovat tosi harvinaisia jalokiviä. He saavat sinut
hymyilemään ja rohkaiset sinua onnistumaan. He kuuntelevat meitä, he lausuvat meille
kiitoksen sanat ja haluavat aina avata sydämensä meille.
Suo minulle anteeksi, jos joskus jätin sydämeesi naulan reiän.