IRC-Galleria

Joku huutaa korvaani. Se paiskaa minut lujasti maahan. En uskalla itkeä, pelkään itkemistä. Äiti katsoo vain sivusta, hänen tyhjä katse ei kerro mitään. Olen voimaton riepu maassa, katson kun isä kohottaa vyönsä. Kuulen vain viuhahduksen, ja siihen herään. Tuo uni on tehnyt elämästäni helvettiä viimeiset viisikymmentä vuotta. Siihen herään jokaisena aamuna täsmälleen samaan aikaan, tunnen unen paremmin kuin minkään muun asian maailmassani. Uni hallitsee elämääni myös päivällä, kaikki mitä uskallan ajatella ja tehdä liittyy siihen jollakin kierolla tavalla.

Isäni oli tullut sodassa hulluksi, tappoi itsensä kun oli kahdentoista. Äiti ei myöskään jaksanut elämäänsä, eikä minua. Elämä lastenkodissa kasvatti minut kovaksi, juuri sellaiseksi mistä sitten myöhemmin armeijassa pidettiin. Millekään muulle uralle minusta tuskin olisi ollutkaan. Monet ajattelevat aikaista eläkettä ja helpohkoa elämää kasarmilla, mutta minulle ne olivat vain sivuseikkoja.

Kylmä hiki tunkeutuu yöpaitani lävitse. Hallitsematon vapina tekee minut aina epätoivoiseksi. Aina kun lääkkeiden vaikutus on loppumaisillaan, tuntuu kuin joku suurempi voima hallitsisi minua.

[JATKUNEE]

Istun kylmällä lattialla, aivan kiinni kovassa seinässä. Olen aivan hiljaa, enkä saa päähäni oikein mitään ajatuksia. Ihmiset varjostavat ja välähtelevät voimakkaan kirkkaat valot eivät kiusaa minua, vaikka silmiäni kirveleekin. Tuijotan betonilattiaa, siitä kajoaa himmeää hopeaa. Lattian katkaisee keltamusta teippi, kohden ihmisjoukkoa kuin se tie joka kulkee halki suuren ihmemaan. Edessä tuolilla istuu mustaan pukeutunut vaaleahiuksinen tyttö. Se tuijottaa itsevarmana, yritän näyttää kylmältä. Taidan näyttääkin.

Huojautan itseni ylös seinää apuna käyttäen. Kopeloin etuhiuksiani samalla kun suuntaan kohti lavaa, tungen käteni takataskuun. Taskussa on reikä josta aina heiluttelen etusormeani, niin nytkin. Tunnen oloni siten turvalliseksi. Nyt en välitä mistään muusta kuin tästä hetkestä. Ihmiset tekevät tilaa ja kyttäävät minua. Mieleeni valahtaa ajatus; mitä jos minä olisin se sankari? Minua alkaa oksettaa. Ajatuskin palvottuna pellenä olemisesta saa minut voimaan pahoin.

[JATKUNEE]

---

Tämä on poljettujen sydämien katu
Tämä on haudattujen unelmien tie
Kaksi maailmaa,
se toisistaan erottaa,
leveyttää kasvaa
kaista kerrallaan.

---

Sä kuiskaat mulle,
että kohta meillä on vain kuu.
Aurinko ei ehkä enää ikinä nouse,
mutta sitä ei kannata
ajatella ollenkaan.

---

Porttikongin eteen pysähdymme,
sinä katsot taivaalle.
Sullon ikävä syksyä,
pimeetä ja tähtiä.
Sä haluaisit jo nukkumaan.

---

Sunnuntai on päivistä julmin,
jos et sitä tiedä,
sen tulet huomaamaan.
Kaikki tavat
jolla ihminen voi olla yksin
ne sunnuntaina muuttaa luokses asumaan.

---

Jumalat ja saatanat
ne on tänään täällä kaikki
mikä ikinä sinua kiinnostaa.
Pimeys ja valo
se mikä toisen repii rikki,
se jonkun toisen mielipuoleksi kiihottaa

---

Aina kun rakkaus
on herkimmillään
lentää jostain musta lintu
ja säälimättä levittää
suuret siipensä, varjonsa
päälle haavoittuvan
sielumaiseman.

---

Jostain leijuvat paikalle
hetket tällaiset,
kun haluun kertoo sulle jotain
mitä vielä musta tiedä et.
Äärellä meren
synkkien aaltojen
kuiskaan sulle hiljaa..

---

Joskus haluun mennä kadunkulmaan alasti,
joskus ryömin ullakolle, häpeän yksin,
joskus haluun rikkoo autot, talot, ikkunat kaiken
pidä kiinni, pidä musta silloin kiinni

---

Päivä harmaa.
Mun radio soittaa:
"On niin helppoo olla onnellinen"
mut eihän niin voi kukaan väittää,
vai olenko vain kateellinen?

---

Yksinäisyys painaa
mut hiljaa säröille.
Olen levoton ja valvon
aamun tunneille.
Kuvittelen sut jonkun toisen
alle ja päälle.
Onko järkee?
Ei ei.

Mä tiedän mitä haluan.
Mä tiedän mitä mä teen.
Mä meen pommi sylissäni
lentokoneeseen,
ja kun kaikki räjähtää
ei ole ikävää,
ei mitään.
Ei ei.

---

Marraskuussa lumi satoi vastaan.
Et halunnut nähdä minua enää koskaan,
ja luulen ettet näekään,
eikä ehkä pidäkään,
sillä sydäntä jonka pysäyttää
ei uudelleen saa käynnistää.

---

ajoin lapsena pyörällä laaksoon,
kyyhkyt nousivat tieltäni lentoon
ja aurinko
paistoi kauniisti udun läpi

ne sanoivat: älä pelkää,
sillä jos pelkäät,
kaadut varmasti

niin käy aina

tänään katson sairaalan parkkipaikkaa
betonitalon ylimmästä kerroksesta,
on aivan rauhallista,
vain hoitaja käy tasatunnein
huoneessa

ja katson kyyhkysiä katolla,
raudanharmaassa maisemassa,
suljen silmäni
ja avaan ne taas uudestaan.
linnut ovat poissa,
olivatko ne siinä ollenkaan?

olitko siinä ollenkaan?
tunsinko sinua kuitenkaan?
katsoitko samaan suuntaan?
näitkö minusta unta koskaan?
niin minä rakastin sinua,
niin minä rakastin sinua,
olitko siinä ollenkaan?

niin käy aina

---

Hän istuu minun viereeni
oudossa tukassaan
värikkäissä vaatteissaan,
silmäluomet purppuraa.

Kai jostain pyrstötähden takaa
laskeutunut luoksemme hän.
Ja kadun vilinään
unen lailla katoaa.

---

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Perttu Lamminsivu:
"Toistakaa!
Rakas merenjumala ahti.
Kiitos siitä että olet ollut armollinen ja tuottanut meille hyvää kalaonnea karkeisella!
Isä ahti pyydän nyt että suojelet Jannea, ettei hän vain sotkeutuisi siimoihinsa!
Ahti!
Pyydän vielä yhtä asiaa!
Rakas ahti jos vielä voisit varjella Jannea etteivät lokit veisi häntä!"~
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

"Mie en oo vithumainen immeine" huh huh. en oo ikinä pelanny niin paljoo. D: hohhooohooo

Varpaani tuntuvut elottomilta, kävelen pääkatua kohti tyhjää kirpputorin nurkkaa. Pakkanen hivuttautuu farkkutakin lävitse, en silti jaksa keskittyä kylmyyteen. Missään ei ole mitään, eikä todellakaan ketään, ja Truelovekin aukeaa vasta kolmen tunnin päästä. Ei sillä että minulla sinne jotain asiaa olisi, niin usein sieltä minut on potkittu. Vielä kolme helvetin kuukautta, sitten saan mennä vapaasti minne ikinä haluan.

Kusipäät ajavat ohitseni autot täynnä ja musiikki täysillä. Kiroan tyhmyyttäni, kuka nyt nipan pileitten perään enää toista päivää jaksaisi. Ihmisen väitetään olevan ahne, mutta jos ihminen olisi ahne niin missä kaikki sitten ovat? Minun ainakin tekee mieli jotain elämää. Ehkä en saanut tarpeekseni eiliseltä, vai entä jos sainkin liikaa? Homo-Roopekin sai parempaa tekemistä, kun Anna soitti vanhempiensa lähteneen Hyvinkään yöhön. Eniten vituttaa, kun kerkesin pullon korkkaamaan. Enon opetusta olen pyrkinyt vaalimaan:"Viinapulloa ei koskaan jätetä kesken." En kyllä ikinä ole ymmärtänyt mitä järkeä tuossa on, vai oliko se vain vaimolle kovistelua. Pullo painaa liikaa, otan huikan. Raakanakin tuo on alkanut maistumaan, vaikka eihän sitä herkuksi voi väittää. Röökiäkin tekee mieli.

Päätän lähteä lipettiin kyliltä. Oikaisen kerrostalojen välistä menevän aidan yli. Lähden puolijuoksuun kylmyyden voittamiseksi. Käännyn kulman taakse ja eteeni ilmestyy aave, naamastaan haavanlastun valkoinen hahmo. En hallitse liikkeitäni ja estän törmäyksen sukeltamalla liukkaaseen maahan.

Olen juuri kerkeämässä kiroamaan takin sisään hajonnutta pulloa, kun hahmo tarttuu ollalleni. Kinsas ja vetreä mummo kerkiää kuin kerkiääkin avaamaan suunsa ennen minua. Hän tuntuu olevan vähän kauhuissaan, ja pahoittelee ainakin viidesti, ennenkö kerkiän sanomaan mitään.

Pian löydänkin itseni sisältä lämpimästä, mummon luota. En ikinä ole osannut kieltäytyä mistään, ainakaan mistään tyhmästä, mutta en tiedä halusinkokaan nyt. Ei kämpilläkään mitään olisi ollut, ja vielä kun ulkona on vitun kylmä ja viinat tahmeana rinnuksillani. Mummo lainaa miehensä flanellipaitaa, on tyrkyttämässä sitä jopa omaksi. Mitähän jätkät tuumaisivat jos ilmestyisin tämä päällä pajalle maanantaina! Mies oli kuollut kaksi vuotta sitten, keuhkosyöpään, oli polttanut ikänsä. Minua hänen olemus huvittaa, vaikka aluksi purinkin huuleni melkein verille raivosta. Mummon eläväisyys ja lämpö tuntuu tarttuvan minuunkin, pelottavaa. Hän on hakemassa lisää sämpylöitä, kun silmiini osuu kuva kirjahyllyssä. Vaikka tämä käpykylä onkin, ei helvetissä...

Mummo tuli takaisin ja varmisti ettei vain kaakaoni olisit päässyt loppumaan. Mitä enemmän mummon olemusta seuraan, sen enemmän hän alkoi muistuttamaan Heidiä. Mutta ei. Lämpö sisälläni muuttui kuumaksi jyskytykseksi, voiko sitä muutenkaan kuvailla. Luulin päässeni sen yli, mutta muistot vain palaavat kaikkialle: sormiini, varpaisiini ja päähäni, siis ihan kaikkialle. Heidiä olisin voinut oikeasti rakastaa, siis ihan oikeasti rakastamalla rakastaa. Omaa tyhmyyttä kai kaikki.

Kello on jo varttia vaille kymmenen kun Roope kysyy olinpaikkaan, vastaan jotain epämääräistä. Tajuan olleeni mummon luona jo kaksi tuntia! Olemme katselleet kaikkea mummon nuoruuden kuvista lähtien. En voinut olla ajattelematta Heidiä niitä katsellesani, mutta pyrin sulkemaan ajatukseni. Mummo vaikuttaa yksinäiseltä, koska niin paljon hänellä on ollut jaettavaa. Minusta hän ei ole kysynyt juuri mitään. Eikä se minua haittaa, yleensä olenkin tottunut toimimaan enemmän suuna kuin korvana. Sanon mummolle äitini soittaneen, ja käskeneen heti kotiin. Vaikka mutsi asuukin melkeinpä toisella puolella Suomea, eikä sitä voisi vähempää kiinnostaa. Ukon sijainnista minulla ei ole mitään tietoa, tuskin edes Suomessa, runkkari. Eikä se kai minua niin haittaakaan, kunhan rahaa vaan tulee tilille.

Huudan vielä ovenraosta kiitokset, ja lupaan mummon estelyistä huolimatta palauttaa paidan. Ihmettelen kohteliasta käytöstäni, mutta missä minun olisi pitänyt käyttäytyä noin? Olen jo laskeutumassa portaita alas, kun muistan Heidin. Palaan takaisin ovelle. Kiroan hymyillen, ovessa lukee kuin lukeekin Virtanen! En tiedä uskallankokaan palauttaa paitaa.. Ulkona oloni onkin taas tyhjentynyt, minun tulee ikävä sisälle...

(c) Peltonen Kalle 25.4.2007
Suomi, Finland
Sahinmäentie 27
35820 Mänttä

Jos ton yhen kirjotuksen teen tänään, niin siitä tulee ehkä sairain vähään aikaan. :D

Tarinassa päähenkilönä kanan kaveri (mato?) ja sivuroolissa kana. :DDD DDD

Jos nämä näkisivät kuin me näemme, näyttäisi näiden maailma pääosin ruostuneen kullan lisäksi sinisen eri sävyiltä. Sävy vaihteleee hiukan vuorokauden ajan ja auringonsäteiden tulokulman mukaan. No joka tapauksessa kun nämä eivät nää muita värejä kuin vihreän ja valkoisen, ei väreillä liene suurta merkitystä näiden elämälle.

Näiden tehtävänä on vain kulkea ja toimittaa. Kulkea pisteestä pisteeseen ja toimittaa objekteja. Toinen piste on aina sama, sinne pisteeseen kaikki nämä toimittavat oman toimitettavansa. Tätä pistettä voidaan kutsua vaikka O:ksi. Toimitettavansa nämä taas hakevat eri pisteistä. Kun nämä vievät objektin O:hon, saavat nämä uuden pisteen koordinaatin ja kulkunopeuden. Vielä koskaan ei kukaan näistä ole joutunut käymään samassa paikassa kahta kertaa.

Kulkunopeus on koordinaatin lisäksi toinen tieto mitä he elämässään tarvitsevat. Kulkunopeus määräytyy sen mukaan kuinka kaukana objekti sijaitsee. Sillä yhden haun on kestettävä kaksi kuun kiertämää suuntaansa, se vastaisi noin yhdeksää tuntia meille. Mitä kauempana objekti sijaitsee sen kovempaa vauhtia näiden on kuljettava. Kauimmat pisteet sijaitsevatkin niin kaukana että valon nopeudella sinne ja takaisin kerkiää neljän kuun kierron aikana.

O on näille elämää tärkeämpi paikka. O:n ulkonäköä on vaikea kuvailla, jos ei sen tarkkaa tarkoitusperää tiedä. Mutta meistä se näyttää valtavalta sinisten putkien yhdistelmältä. Kaikkialta tulee valtavia sinisiä putkia, jotka sitten O:n varsinaisessa sydämmessä yhdistyvät varsinaiseksi O-pisteeksi. Putkiin liittyy äärettömästi pienempiä putkia jotka haarautuvat yhä pienempiin äärettömiin kokonaisuuksiiin. Putket ovat täynnä näitä. Vaikka kaikki vaikuttaa kaaoksela putkien sisällä, ovat nämä siellä erityisen järjestelmällisesti. Kaikki toimii niinkuin joku näistä joskus on suunnitellut. O:n sydän on hätkähdyttävä paikka. Valtava, ympäriltä pallonmuotoinen kokonaisuus, joka on täynnä pieniä yksityiskohtia.

Nämä elävät totaalisessa järjestyksessä. Näillä ei ole ajattelukykyä, koska nämä eivät sitä missään tarvitse. Kaikki on valmiina eikä mitään tarvitse parantaa. Ja vaikka parannettavia asioita olisikin, eivät nämä niitä ymmärtäisi. Kaikki näistä on samanarvoisia, näköisiä ja kokoisia. Nämä elävät perjantaista perjantaihin. Meidän perjantaista näiden perjantain erottaa vain se että näillä on kolme muutakin viikonpäivää.

Perjantai on heidän elämänsä toinen tarkoitus. Nimittäin joka ikinen perjantai, kun nämä ovat tuoneet objektin O-pisteeseen. On näillä lupa mennä pisteeseen joka näille on suotu aikojen alussa. Vaikka tuo onkin vain lupa, ei kukaan näistä jätä tätä lupaa käyttämättä. Jokaisena perjantaina nämä menevät tähän omaan pisteeseensä ja katsovat maailmaa kuten nämä sen jokaisena perjantaina näkevät.

Nämä eivät välttämättä edes tiedä miksi nämä sen tekevät, mutta koska kaikki niin aina on tehnyt eikä kukaan osaa ajatella miksi nämä eivät tätä tekisi, niin nämä aina palaavat omaan pisteeseensä. Näille tämä on ainut hetki kun nämä voivat tuntea jotain. Se tulee niin syvältä niistä etteivät nämä voi olla pitämättä siitä. Se on jäänne muinaisuudesta, ja on ainut tunne mitä nämä rakastavat. Sillä ei näillä ole muuta tunnetta kuin tämä tunne.

Nämä eivät osaa enää edes kysyä miksi nämä tekevät tätä ja kenelle. Näille sillä ei ole edes mitään merkitystä. Nämä ovat ikuisia. Nämä eivät kuole koskaan. Jos tulisit vuoden päästä näiden elämää katsomaan, niin joka perjantai nämä palaavat siihen pisteeseen. Jos tulisit kolmen miljardin vuoden päästä näitä katsomaan, yhä nämä kuljettaisivat objekteja kahden kuun kierron vauhdilla. Nämä vain ovat olemassa. Eivät nämä sille mitään voi, jonkun muun olisi puututtava näiden elämään. Sekin on hyvin epätodennäköistä, näistä ei välitä kovin monet, eikä kukaan oikein tiedä mitä näille olisi tehtävä.

Elämäni tulee järkkymään tuon yhden suunnitelman johdosta, jos se vain toteutuu. :s Tähän aiheeseen palaan myöhemmin. Tarkkaa ajankohtaa en voi paljastaa sillä se saattaisi paljastaa liikaa. Ja koska suunnitelma on ideointi vaiheessa en voi siitä sen takia kertoa enempää, lupaan että kahden kuukauden sisällä palaan aiheeseen.

Niin ja eilen kuulin ihanan uutisen: saan kesällä veljen :) Oon aina halunnu veljee :) <3

tursu_

Teen tänään hienon kirjotuksen. Ainakin toivotaan, että siitä tulee hieno.

Niin ja tänään on KPK:n päättäjäiset kupistolla. Jes.