IRC-Galleria

Auktoriteettia etsimässä

On aikainen aamu ja äiti istuu lapsensa kanssa syömässä aamiaista. Lapsi on kiukkuinen ja väsynyt eikä halua syödä äidin tarjoamaa aamupalaa. -"Hyi, pahaa ruokaa!"lapsi saattaa sanoa. Lapsi ei äidin kehoituksista huolimatta suostu syömään vaan heittää ruokaa lattialle. Ensin äiti kieltää lasta rauhallisesti, sitten hän korottaa ääntään ja lopulta uhkaa antaa temppuilevalle lapselleen tukkapöllyn. Uhmakkaaseen taaperoon ei sana tehoa ja hän tähtääkin seuraavan heittonsa äidin naamaan. Väsynyt ja vihainen äiti vetää lasta tukasta. Kohta sekä äiti että lapsi itkevät pöydän ääressä ja molemmilla on paha mieli. Tämän kaltainen tilanne on varmasti tuttu monissa perheissä.

Suomen laki ja Unicefin lasten oikeuksien julistus kieltävät lasten ruumiillisen kurituksen. Siitä huolimatta sitä käytetään edelleen kasvatuskeinona monissa perheissä. Tukistus, läppäisy ja luunappi toimivat usein viimeisenä keinona saada lapsi tottelemaan. Monet vanhemmat hyväksyvät ruumiillisen kurittamisen tilanteissa, joissa "sana ei tehoa". 70-luvulla ruumiillinen kuritus oli vielä paljon yleisempää kuin nykyään. Silloin lapset saivat usein vihdasta tai remmistä oltuaan tottelemattomia. Joidenkin vanhempien mielessä elävät yhä sanonnat "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" sekä "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee".

Lasten ruumiilliselle kuritukselle on vaikea löytää hyviä perusteita. En ole kuullut vielä yhtään argumenttia, joka saisi minut vakuuttuneeksi siitä, että lapsen ruumiillinen kurittaminen voisi jossakin tilanteessa olla oikeutettua. Vanhemmalla ei koskaan ole oikeutta käydä käsiksi viattomaan ja puolustuskyvyttömään lapseen. Vanhempi ei saisi käyttää auktoriteetin asemaansa tällä tavalla hyväkseen! Moniko suhtautuisi suopeasti, jos työnantajalla olisi oikeus vetää niskuroivaa alaistaan hiuksista? Lehtien lööpeistä saamme usein lukea, miten mies on käyttänyt vahvemman oikeutta vaimoonsa. Tuomitsemme tämän, kuten tietysti kuuluukin, mutta miksi lapsilla ei kaikissa perheissä ole oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen? Harva hyväksyy temppuilevaan koiraan kohdistuvan väkivallan, mutta lasten tukistaminen sen sijaan on monien mielestä joissakin tilanteissa hyväksyttävää. Miksi lapsen ihmisarvoa ei kunnioiteta samalla lailla kuin aikuisen?

Ruumiillinen kuritus on paitsi epäeettinen, myös hyödytön rangaistusmuoto. Lapsi kyllä pelästyy saadessaan vanhemmaltaan tukistuksen tai läpsäisyn ja lopettaa pahanteon, mutta loppujen lopuksi ruumiillisesta kurituksesta ei ole mitään hyötyä. Kun lasta on tarpeeksi monta kertaa vedetty hiuksista, hän turtuu siihen eikä tukistus välttämättä enää tehoa. Silloin vanhempi saattaa suuttuessaan sortua vielä kovempiin otteisiin, mistä ei hyvää seuraa. Ruumiillinen kuritus on vihaisen ja epätoivoisen vanhemman viimeinen keino silloin, kun mikään muu ei tunnu auttavan. Vanhempi on siinä vaiheessa "menettänyt pelin", kun hän kajoaa lapseensa. Hän on siis menettänyt auktoriteettinsa ja lapsen satuttaminen on vain tapa purkaa vihan tunnetta. Vanhemman tulisi hakea apua, jos hän saa pidettyä lapsensa kurissa vain väkivallan avulla.

Ruumiillinen kuritus voi jättää jälkensä lapseen. Jos ruumiillinen kurittaminen on jatkunut pitkään, vanhempi voi menettää lapsensa kunnioituksen. Lapsi saattaa totella vanhempaansa vain tämän läsnäollessa, rangaistuksen pelosta, eli hänelle kehittyy ns. "koiramoraali". Lapsi saattaa myös ottaa mallia vanhemmistaan ja tukistaa suuttuessaan sisaruksiaan tai kavereitaan. Hän kuvittelee, että toiseen on oikeus käydä käsiksi, jos tämä ei muuten tottele. Lapsi ei ymmärrä, miksi rakastava isä tai äiti satuttaa häntä. Hän alkaa kuvitella, että viha ja rakkaus kuuluvat yhteen. Tätä on pidetty yhtenä syynä aikuisiällä ilmenevään perheväkivaltaan. Mielestäni on surullista, jos lapsi joutuu pelkäämään niitä kahta henkilöä, joita hän eniten rakastaa. Vanhempien kuuluisi suojella lastaan kaikelta pahalta, ei satuttaa. Vanhempien sylin pitäisi olla lapselle parhain ja turvallisin paikka maailmassa.

"Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Tämä on totta, mutta sen kurituksen ei välttämättä tarvitse olla ruumiillista. On paljon tehokkaampiakin tapoja rangaista huonosti käyttäytyvää lasta. Jos lapsi käytöksellään on vaaraksi muille, hänet voi ottaa Holding-otteeseen ja pitää sylissä niin kauan, kunnes hän rauhoittuu. Tämä toimii joidenkin lasten kohdalla. Jotkut vanhemmat käyttävät ns. "jäähyä", joilloin lapsi laitetaan esim. omaan huoneeseensa rauhoittumaan. Lelujen takavarikointi on myös yksi rangaistuskeinoista. Ehdottomasti paras keino tilanteeseen kuin tilanteeseen on keskustelu. Lapselle tulisi kertoa, mitä ei saa tehdä ja miksi. Rajoja voi ja pitää asettaa, mutta ruumiillista kuritusta ei tulisi hyväksyä.

Ymmärrän, että väsyneenä ja vihaisena vanhempi saattaa sortua tukistamaan tai läppäisemään lasta, vaikka en sitä hyväksykään. Kukapa ei joskus tuntisi kiusausta purkaa aggressioitaan toiseen ihmiseen. Ajatukset ja teot ovat kuitenkin kaksi eri asiaa ja vanhemman täytyy opetella hillitsemään itsensä, vihaisenakin. Kaikki vanhemmat tekevät virheitä ja se on inhimillistä. Vanhempien tulisi ottaa opikseen näistä virheistään. Terve vanhempi tuntee syyllisyyttä tukistettuaan lasta. Lapsi ei voi tehdä mitään niin pahaa, että ansaitsisi ruumiillista kuritusta. Lapset ovat vielä pieniä ja viattomia eivätkä ymmärrä kaikkia tekojensa seurauksia.

Riidan jälkeen vanhemman tulisi ottaa lapsi syliin, pyytää anteeksi tukistusta ja hermojensa menetystä sekä selittää lapselle, että mikään, mitä lapsi tekee, ei anna oikeutta hänen satuttamiselleen. Jotkut vanhemmat kurittavat lapsiaan ruumiillisesti, koska ottavat mallia omien vanhempiensa kasvatusmetodeista, toiset taas eivät halua, että omat lapset joutuvat kokemaan sitä, mitä he ovat itse joutuneet lapsena kokemaan.

Toivoisin, että lapsiinsa ruumiillista kuritusta toistuvasti käyttävät vanhemmat hakisivat apua ja yrittäisivät muuttaa kasvatustapojaan. Ihminen voi aina oppia virheistään ja kasvaa vanhempana. Myös lapsi oppii, että vanhempi ei ole aina oikeassa ja tekee virheitä. Lapsesta voi kasvaa onnellinen ja tasapainoinen ihminen, vaikka hän olisikin joskus saanut ruumiillista kuritusta osakseen. Tärkeää on se, miten häntä on muuten kohdeltu. Lapsi ei traumatisoidu muutamasta tukistuksesta tai luunapista, jos on pääosin saanut rakkautta, turvaa ja huolenpitoa vanhemmiltaan. Korvaavat kokemukset ovat merkittävä asia lapsen kehitykselle. Mitä vähemmän lasta on ruumiillisesti kuritettu, sen parempi, mutta sitäkin tärkeämpää on se, miten onnellinen lapsuus lapsella on kokonaisuudessaan ollut.

Täydellisiä vanhempia ei ole olemassakaan, mutta ihminen voi aina kehittyä vanhempana. Vanhemmat kasvattavat lapsiaan, mutta myö lapset kasvattavat vanhempiaan. Onnellisessa perheessä niin lapset kuin vanhemmatkin hyväksyvät toisensa virheineen kaikkineen ja osaavat tarvittaessa pyytää ja antaa anteeksi.

No joo, tuli "hiukan" tavallista enemmän tekstiä kuin mitä yleensä tähän päivikseen kirjoitan ;D Pisteitä sain tästä esseestä 50/60 ja kommenttina oli "Vakuuttava mielipidekirjoitus".