Muutama viikko sitten koiran kanssa lenkillä ollessani tulin muistelleeksi Valpuria.
Tutustuin Valpuriin ystäväni kautta. K. M. oli ollut vieroituksessa 1988 - 1990 ja päässyt irti aineista. Hän on edelleen niitä harvoja, harvoja ystäviä joiden vieroitus ja myös kuivilla pysyminen sekä toipuminen normaaliin, sosiaaliseen elämään, on onnistunut ilman uskoontuloa.
Muistan sen aamun kerrostalon rappukäytävässä, kun K. M. sanoi: - Mulla on hassu tunne, en tarvii mitään ainetta juuri nyt ja luulen, että jos nyt lähden hoitoon pääsen kuiville. Hän lähti hakemaan apua ja niin tapahtui. Takana oli koko nuoruuden kestänyt rankka käyttö useine katkaisuhoitoineen ja vieroitusyrityksineen, joiden jälkeen käyttö oli jatkunut aina vain hurjempana. Muistan kun olimme armeijan kutsunnoissa, jotka järjestettiin Porin poliisilaitoksella, vuosi taisi olla 1987. Hänellä oli valmiiksi ladattu ruisku ja kävi poliisilaitoksen vessassa kesken kutsuntojen piikittämässä itseään.
Vieroituksen jälkeen K. M. asui kuntoutujien tukiasunnossa. Siellä hän tutustui Valpuriin. Minä tutustuin Valpuriin K. M.:n kautta.
- - -
Valpuri oli saanut HIV:n itseään vanhemmalta miesystävältään heidän ollessaan sukupuoliyhteydessä ja käyttäessään samoja värkkejä. Mies tiesi kantavansa virusta mutta ei kertonut siitä.
Valpuri katsoi silmiin ja hymyili. - Oikeastaan minä olen kiitollinen sairastumisestani, se oli minun pelastukseni, hän sanoi hiljaa.
Sairastuminen oli pakottanut miettimään elämää, elämän arvoja ja tarkoitusta, onko millään tarkoitusta, mikä on totuus. Näissä pohdinnoissa ja sisimmän kaipauksessa hän koki Jumalan kutsun, kääntyi Hänen puoleensa ja löysi armon, syntien anteeksiantamuksen Jeesuksessa. Se oli uuden elämän alku. - Mä tarvitsin sitä pysäytystä, muuten en varmaan olis löytänyt elämää, koskaan.
Itse olin vähän aiemmin tullut uskoon, olin sisäisesti vielä monella tavalla rikki, tunne-elämässäni haavoittunut. Sitten tuli avioero. Syyllistä on turha etsiä, vikaa oli varmasti minussakin. Olin 22 ja meillä oli kolme lasta, kaksi vaimon edellisestä avioliitosta ja yksi yhteinen. Sanoin vaimolle: - Sä oot aikuinen ihminen ja voit tehdä mitä haluat, jos haluat lähteä se on ookoo, mutta lapsia et vie mukana.
Vaimo lähti. Muutaman kuukauden kuluttua hän haki tytöt itselleen. Kaksivuotias poika jäi pysyvästi minulle.
En osaa sanoa mitä sisälläni tapahtui mutta luulen että ero repi auki haavoja joiden olemassaolosta en tuolloin ollut edes tietoinen, lapsuudessa - ja sen jälkeenkin - koettuja hylkäämisiä, turvattomuutta. Syvälle iskostunutta arvottomuuden tunnetta. Olin ääriäni myöten täynnä sisäistä tuskaa, hajoamaisillani. Jouduin jäämään sairaslomalle ja sitten lasten vuoksi lopetin työt kokonaan ollakseni heidän kanssa kotona.
Tuttu lääkäri, jolta hain sairaslomaa, näki ahdistukseni ja ehdotti lievää, väliaikaista lääkitystä. Kieltäydyin, olin ennen uskoontuloa vetänyt tarpeeksi mömmöjä, en aikonut ottaa niitä enää. En yhden yhtä tabua.
Kului viikkoja. Kuukausia. Tuskatila oli päällä lähes jatkuvana, jäytävänä ahdistuksena, raastavana henkisenä kipuna... Eräänä heikkona hetkenä kiipesin keittiön kaapille, otin kaapin perältä vanhoja, mömmöilyajalta jääneitä Valiumeja. Heitin suuhuni useita pitkävaikutteisia Valium CR kapseleita.
Parin päivän kuluttua, edelleen lievästi valiumeissa - ja alkavassa morkkiksessa! - lähdin Valpurin luo pääkaupunkiseudulle. Pojan otin totta kai mukaan. HIV oli tuohon aikaan (1991) mörkö. Taudista ei yleisesti ottaen tiedetty paljoa ja viruksen kantajia kartettiin. Vietimme Valpurin luona pari oikein mukavaa päivää. Eräs hetki on jäänyt mieleeni aivan erityisesti.
Jukka Leppilammen ja Outi Terhon Minun käteni soi. Se oli minun ja Valpurin lempilaulu, laulu joka kosketti meitä syvästi. Poikani nukkui lattialle tehdyllä vuoteella ja Valpuri laittoi kasetin vanhaan, kolhiintuneeseen soittimeen...
Katso millaiset käteni ovat:
Mitä tahansa tahdon koskettaa, se musertuu kätteni alla.
Minun käteni kylvää kuolemaa, ja se rakastaa rikkomalla...
On siis paras, kun käteni taskuun jää
kädet huolella kätken ja peitän, niin ne eivät tuhoa enempää,
niiden päälle nyt multaa heitän.
Näin Luojani silmissä kyyneleet, en jälkeäkään syytöksestä:
Anna minulle kädet likaiset.
Minä tahdon ne hoitaa ja pestä.
Poskillamme valuivat kuumat, polttavat kyyneleet... Leppilammen voimakkaan lauluäänen antaessa muotoa sisäisille tunnoillemme.
- - -
Pari kolme vuotta myöhemmin näin unen. Siinä oli matkalaukku Valpurin eteisessä. Lähtöä varten pakattu. Ymmärsin että se on Valpurin matkalaukku. Vähän myöhemmin soitin Valpurille, mutta hän ei vastannut enää. Sain kuulla että Valpuri on kuollut.
Mutta Jeesukseen uskova, Hänen sovitustyöhönsä turvaava ei koskaan kuole. Hän elää niin kauan kuin elämän päiviä hänelle annetaan, kiittäen Jumalaa pelastuksen ja iankaikkisen elämän lahjasta, ja sitten, jonain päivänä ja hetkenä, jona läheiset sanovat hänen kuolleen, hän on poissa täältä: kotona, perillä taivaassa. Ei hän ole kuollut, hän on vain muuttanut toiseen, kirkkaampaan olomuotoon.
[Kirjoitettu yöllä 7. 3. 2013]
Kuvassa Valpuri, ystäväni K. M. (peukalon alla), minä ja poikani Johannes.
( Kuva luultavasti vuodelta 1990, joitain kuukausia uskoontuloni jälkeen ja vähän ennen avioeroa. )