IRC-Galleria

Nyt ollaan jo toisella viikolla. Eka viikko meni lopulta nopeasti, vaikka paljon valitustekstiä sainkin viime viikolla aikaan, eikä se varmastikaan viime viikkoon jää. Kyllä sitä vielä täältä tulee. Se kun on mun toinen luontoni. Olenkin miettinyt voisiko tässä olla mun intohimoni. Voisiko tätä lahjaa kehittää ja parantaa maailmaa kirjoittamisen kautta. Ehkei maailmaa voi parantaa, mutta jos voisi lievittää edes tuskaa.
Maailman aiheuttamaa tuskaa. Kuulostaa kauhean julmalta. Elämän maailmassa pitäisi olla ihanaa ja ainutlaatuista, eikä tuskaa. Mutta minkäs sille voi. Välillä elämä on tuskaa ja silloin me tarvitaan kipulääkettä, kuka minkäkinlaista. Toisille käy jopa placebo-lääkkeet. Useimmille se lääke, on kuitenkin jotain konkreettista, joko henkisesti tai fyysisesti.
Maailmasta ja sen aiheuttamasta tuskasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mutta ei se pahinta ja akuuteinta tuskaa poistaisi. On myös turhaa yrittää eritellä, että kenen tuska tai millainen tuska on suurinta. Tai missä tuskaa on eniten. Kun tuska on niin suhteellista. Riippuu aivan siitä, millainen kivun sietokyky kenelläkin on.
Eihän se oikein ole, että toiset kestävät siksi enemmän kipua kun toiset, koska he ovat joskus joutuneet kestämään toisia enemmän kipua ja sen seurauksena kipukynnys on kasvanut. Mutta kuka on väittänyt elämää oikeudenmukaiseksi. Luultavasti sellaisten ihmisten tuska on helpommin parannettavissa tai edes vähennettävissä, joilla on suuri kivun sietokyky, joten lohduttakoon se heitä.
Ai niin eilen oli naistenpäivä. Näin kaupassa iloisia vaaleanpunaisia tulppaaneita. Ne oli tosi tosi ihanaisia. Nautin niitä katsellen siinä kaupan hyllyssä. Oli tosi hyvä mieli kun jätin ne sinne toisten iloksi enkä ostanut niitä kotiin kuolemaan.
Mietin vain että kun kyseessä on kansainvälinen naistenpäivä, niin mitenköhän sitä jossain afrikassa vietetään, vai vietetäänkö?
No Pien kertoi, ettei. Niin no ehkä niin kauan sitä ei vietetä kun naisten lukutaidottomuus on yleistä maanosassa. Että pitäisiköhän meidän pikkuisen miettä mistä valitamme täällä!

Damn!
Jäi lauantai välistä, vaikka mä niin tunnollisesti olen yrittänyt kirjoittaa. No kirjoitan nyt sunnuntaina sitten lauantainkin asian.
Viikko on siis kulunut siitä kun pien lähti matkalleen. Siellä se on maanäärissä omaa unelmaansa toteuttamassa ja se on musta hyvin ihailtavaa. Siis että ihminen tietää mikä sen unelma on, mitä haluaa ja sit saa sen toteutettua. Ja kaiken lisäksi se tekee sen onnelliseksi. Tässä asiassa mie ihailen Pientä. Se taistelee unelmansa eteen, koska ne on sen arvosia.
Mäkin tahtoisin semmoisen unelman. Vaikka vaan ihan pienen, mutta kun mun elämä ei ole noin selkeää. Mä elän kaaoksenomaisessa maailmassa josta on vaikea erottaa mitään unelmia. Tai sitten mun suunnitelmat on jotenkin niin pitkällä tulevaisuudessa niin epämääräisiä ja epärealistisia, että ne tuntuu hyvin kaukaisilta. Ja siltä ettei ne ikimaailmassa toteudu kuitenkaan. Pitäisi löytää semmoisia pieniä päämääriä, jotka lähtisivät mun intohimoista. Mutta kun ongelma on siinä, etten tiedä onko mulla intohimoja, en tunnista niitä. Ehkä olen vähän tylsä ihminen..

Voi kun tänään on taas ollut ikävä. Mä koko ajan toivon, että mun puhelin piippaisi viestin tai puhelun merkiksi. Olisi niin ihana jutella kultani kanssa. Sen ääni alkaa jo unohtua. Tai vähän unohtua. Olen kuitenki huomannu että kolme kuukautta on lyhyt aika ihmisen elämässä. Siis se on vaan 12 viikkoa ja kohta siitä on jäljellä enää 11 viikkoa.
Huomenna toinen on ollut viikon poissa, enkä mä ole vielä pakahtunut ikävään, vaikka vaikeaa on välistä ollutkin.
Mun tekisi hirmuisesti mieli tanssia diskossa, sillä tavalla todellisuus unohtuisi hetkeksi. Ja voi antaa musiikin imaista minut mukanansa, jonnekin toiseen maailmaan.
Kävin äsken elokuvissa. Se oli synkkä ja masentava elokuva. Olen tällä viikolla harrastanut niitä enemmänkin. Surkeus ja synkkyys alkaa jo olemaan noissa elokuvissa niin absurdia, että kun joku kuolee, minua ei sureta vaan alkaa naurattamaan. Tietenkin tuokin kuoli, se nyt on selvää. Ja sitten ne tavat joilla ihmiset elokuvissa kuolevat. Niin ei kukaan oikea ihminen kuole niin. Ei palellu pingviinipuvussa ulos tai huku hypätessään poliisiaseman laiturilta.
Näistä elokuvista puuttuvat vain ne pelastajat, jotka aina tulevat siis ne tosiaan yleensä ehtivät elämän ja kuoleman väliin, koska ne on sankareita ja niiden täytyykin ehtiä siis elokuvissa. Siksi että katsojalle jää hyvä mieli:)
Tässä toista ihmistä odotellessani ja päiviä kohti hänen kotiinpaluutaan laskiessani minuun iski eräs elokuvan loppulauseesta: "Loppujen lopuksi, se vain kuluu, päivä päivältä, elämä. Sitten joskus voidaan miettiä, että siinä se nyt oli, elämä ja että loppujen lopuksi täällä ei ole kuin selviytyjiä"

Niin, elämä kuluu päivä päivältä, vaikka minä odotan. Siis minun pitää elää ja siinä sivussa odottaa, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty!
Kauniita Unia, tänä yönä taidan lukea rukouksen jossa olet sinä pieneni.

Tänään matkustin junalla pitkästä aikaa. Oli oikein positiivinen kokemus, kun oli kunnon juna, jossa oli ihanan pehmeät penkit. Kuului tasainen humina ja pieni puheensorina. Minä olin juuri syönyt, eli mahani oli täynnä. Niin mitäs sitten tapahtuikaan. Ennen Heinäveden asemaa mie nukahdin ja kun seuraavan kerran heräsin näin Huutokosken aseman.

Kolmeen päivään Namibiasta ei ole kuulunut mitään. Päätin lähettää tekstarin, koska en enää kestänyt. Mie kuvittelin kaikkea leijonan hyökkäyksestä aina kapinallisten iskuun saakka. No onneksi Namibia on suhteellisen länsimainen demokratia, ettei siellä oikein mitään kapinallisia ole. Mut ei sitä tiedä, mitä Angolan puolelta on eksynyt rajan yli Namibiaan.

Siis voin ihan hyvin sanoa että Namibia on länsimainen demokratia, jos Vanhanen voi sanoa että Venäjän länsimaalaisuuskehitys jatkuu noiden vaalien myötä. Valitan, mutta mie en nyt vaan pääse tästä niin helpolla ylitse. Tiedän, olen oppinut että maailma on julma paikka. Ei voi mitään jos jossain on slummeja ja köyhiä ihmisiä tai jos jonkun maan vaaleissa ei oikeasti olla kiinnostuneita kansan mielipiteistä. Tai jos joku maa on pahasti isompaa naapuriaan vasten rähmällään. Mut jos me vaan aina kaikki hyväksytään, jos ihmisoikeuksilla, demokratialla ja itsenäisyydellä ei ole mitään väliä, niin mitä hemmettiä varten nuo termit on edes olemassa. Haudataan noi termit niin syvälle Suomen moreeniin kun kaivurin kauhan piikit iskevät. Ja aletaan elämään arvovapaata elämää, eikä tekopyhästi esitetä mitään semmoista, mihin me ei pystytä.

Tämä päivä meni nopeasti. Kohta on jo viikko kulunut, tätä odotusta. Mutta hyvin mie olen pärjännyt vaikka vähän sielussa kaipaus jäytääkin..No mie toivon että siellä jossain jäytäisi myös, edes vähän..

Kävin äsken kaupassa. Kaupat on monimutkaisia paikkoja. Kun pohdin mihin kauppaan menisin, en tuntenut kun inhon tunteita kaikkia ajattelemiani kauppoja kohtaan. Mihinkään niistä ei liittynyt positiivisia kokemuksia. Aloin miettimään miksi? Ehkä minä vaan en ollut ruokakauppoihin soveltuva ihminen. Tai ehkä tunsin vaan ihan laiskuuttani inhoa niitä kohtaan.
Lähikauppani oli kallis, suuri keskustan marketti veisi turhan paljon aikaa ja vaivaa. Toinen hieman pienempi keskustassa sijaitseva kauppa oli hallimainen ja sen lähellä asui ihminen joka ei nyt ollut paikalla, joten siellä tulisi vaan ikävä. Muihin keskustan kauppoihin en tahtonut, koska auton parkkiin saaminen vaatisi ihan liikaa energiaa. Toinen lähikauppani oli myös superkallis ja huonon valikoiman omaava. Sitten jäljelle jäi se yksi lähellä sijaitseva kauppa, jossa en ollut vielä ikinä käynyt, joten menin sinne.
Äskeinen ajatteluprosessi osoittaa että minä olen halutessani erittäin vaikea ihminen. Yritän rationalisoida tunteeni.

On muuten edistystä että nyt kirjoitan päivällä, enkä iltamyöhään niinkun ennen on ollut tapanani. Ehkä minusta on tulossa pikku hiljaa normaali:) Tai sitten minulla on nyt liikaa energiaa. Pelottavinta tässä sisäisen kelloni kääntymisessä on se, että heräsin tänä aamuna kahdeksalta. Ihan itsekseni, ilman kellon soittoa, vaikka minun ei edes olisi tarvinnut.
Mittasin heti kuumeen, koska niin outoa se oli, kun ei edes väsyttänyt yhtään, mutta kuumetta ei ollut.

Kaupassa näin kananmunahyllyn päässä ison kyltin, jossa luki VAPAAN; ONNELLISEN KANAN MUNIA! No höh, onko ne muka kysynyt niiltä kanoilta, että minä otan tästä tämän munimasi munan, oletko sinä onnellinen? Siis tuo asia on lähtökohtaisestikin ihan väärin. EI se kana, joka tuottaa niitä munia ole vapaa. Eihän se saa itse valita, että myydäänkö sen munat parempiin suihin vai syntyykö niistä pikku tipuja. En edes usko siihen että se kana olisi kovin onnelinen tästä tilanteestaan, tepastelipa se sitten kanalan lattialla tai istui 30X30 häkissä.
Mie olen aina kauhistellut sitä julmuutta, mitä luonto-ohjelmissa on, kun joku isompi lintu menee pikkulinnun pesään ja pistelee tämän pienemmän munat suihinsa. Mutta enpä kauhistele enää. Jotenkin tuo positiivisia tunteita aiheuttamaan tarkoitettu kyltti, avasi taas miun silmät. Mitä eroa, on siinä että me ihmiset pistellään poskeemme kananmunia ja siinä että isompi lintu syö pienemmän linnun munat?
Minusta siinä ei ole mitään eroa. Onko silläkään lopulta väliä, missä vaiheessa kanaäidiltä riistetään muna, koska emme me tiedä miten lintu muodostaa psyykkisen siteensä poikaseensa. Minä uskon että kana tietää jo alusta saakka, että munassa on sen poikanen, ja suree jokaisen menettämänsä poikasen perään, vähän samoin kun ihmisäiti keskenmenoaan. Paitsi että kun sama toistuu joka kerran kun kana munii munansa, hän turtuu siihen, eikä lopulta muni niin usein.
Missä vaiheessa kananmunan sisältö on kanaemon poikanen?
Ymmärrettävästi EN ostanut niitä kananmunia. Ja luulen etten osta vähään aikaan.

Tänään taas haistoin kultani tuoksun. No luulen että se on normaalia, koska aivoni jotenkin olettavat hänet tänne. Aivot eivät totu niin nopeasti muutoksiin, niillä menee aikaa totutella.
Huomenna lähden Pieksämäellä käymään. Vanhemmat jo soittelevat innoissaan, että tulethan varmasti. Ihan kiva että minua edes vähän ikävöidään..Tulee semmoinen tärkeä ja rakastettu olo, vaikka kyllähän vanhempien pitää lastansa rakastaakin, muuten ne olisivat vähän outoja vanhempia. Ei sitä meillä suoraan koskaan sanota, että rakastetaan, mutta se näytetään muuten. Vaikka esimerkiksi kuten apinat, sukimalla toisiamme tai rapsuttamalla. Mut olisi se kyllä hyvä joskus sanoa ääneenkin. Tämän asian minä aion sitten joskus opettaa lapsilleni, jos minulle sellaisia suodaan, että rakkautensa voi ja saa ilmaista ääneen, sitä ei tarvitse hävetä:)

Tänään on ollut huisketta ihan omaksi tarpeeksi. Aivokapasiteettia olen yrittänyt jakaa tosi moneen asiaan, mutta ei se ole kunnolla onnistunut. Monenlaista puuhaa siis on tänään tullut tehtyä. Voisi ehkä sanoa, jos tahtoisi, että ahkera olen ollut. Vaikka kyllähän se on hyvin suhteellinen käsite, nimittäin tuo ahkeruus.

Sain hommattua Prepaid-liittymän, kun jokainen sanoi minulle miten kallista Namibiaan on olla puhelimella yhteydessä. No uskonhan mie. Onneksi tässä maailmassa on sähköposti keksitty. Tästä kai kiitos menee sitten jollekin fiksulle tietojenkäsittelijälle ja erityisesti hänen vaimolleen. AI miksi vaimolle? No koska jokaisen menestyvän miehen takana on nainen.
Entäs menestyvän naisen takana? Onko siellä mies, onnellinen mies. Onnellinen vaimonsa puolesta? No tuskinpa, harva mies on. Vaan miehet tahtoo jotain omaa. Jos vaimo menestyy, mies tahtoo ainakin oman hienon auton., statussymbolin siitä että on hänkin jotain kun on auto.
Jos jokaisen menestyvän miehen takana olisi onnellinen vaimo, niin aika erikoinen tämä maailma olisi. EI naisetkaan aina ole pyyteettömän onnellisiä miehiensä menestyksestä, koska on sellaisia kunnianhimoisia naisiakin. Toisaalta mitä pahaa siinä kunnianhimossa on, aikana jolloin naisillakin on täydet kansalaisuus ja ihmisoikeudet.
Hih, onnistuinpas taas liukumaan aiheesta tosi kauas. Vaikka ei kai mulla mitään aihetta ollutkaan. AInakaan alunperin.

Siis 87 päivä painuu kohta mailleen, sitä myötä kun mie alan harkita nukkumaan menoa. EN ole tänäänkään juonut kupin kuppia kahvia vaikka kaksi kertaa olisi ollut tarjolla. Olen oppinut nyt sen että aina ei pidä ottaa vaikka ilmaiseksi saisi. Koska jos ilmaisesta kieltäytyy niin se ei maksa mitään. Kun kotona minulle opetettiin että aina pitää ottaa jos ilmaiseksi saa, vaikka ei juuri sillä hetkellä tarvitsisikaan. No just, joo. Mihin sitä ihminen kaikkee hamstraa..Jos ei luopua raaski, niin kyllä sitä ainakin voi joskus kieltäytyä ilmaisesta kahvista tai ruoasta.

Mitään muuta ihmeellistä tänään ei tapahtunutkaan. Näin yllättävän paljon tuttuja ja ostin puita. Ai niin niiden puiden kunniaksi voisi sitten keväällä tehdä semmosen puunhalausretken, kunhan nyt noi lumet sulaa ja pääsee lähemmäksi puita, oikein kosketusasteelle. No sama kai se on mitä sitä halaa, jos on tarve ja pakko halata. Puu ei huoju, eikä lähde karkuun. Sitä paitsi jos löytää sopivan puun niin se huokuu semmoista ikiaikaista maan energiaa ja lämpöä. Se lämpö tulee luonnonjumalilta, jotka eivät muuten sulje pois Oikean olemassa oloa, vaan päinvastoin osoittaavat Jumalan ala-osaston jäseninä, nimenomaan Jumalan olemassa oloa.

Vielä aurinko jaksaa paistaa. Ihan kuin se olisi liimattu tuonne taivaalle. Ei mulla tietenkään mitään sitä vastaan ole. Kyllä kaikki auringonpaiste otetaan vastaan, mikä tänne Pohjolaan suodaan. Jos huonoilma vaikuttaa mielialaan niin kyllä huomaa, että auringonpaistekin vaikuttaa. Auttaa pitämään positiivisen moodin yllä.
Tänään oli aika hassu päivä. Ensin aamulla maamme pääministeri julisti kuinka positiivista länsimaisuuskehitystä Venäjän vaalit osoittaa.. Mutta joo, enpä sano tässä mitään meidän pääministeristä, etten vaan saa herjaussyytettä.
Sähköposti on kiva keksintö, vaikka ei siinä syvimpiä tunteitaan pysty välittämään. Mutta pystyy kuitenkin kertomaan miten oma arki sujuu. Ja onhan se mukavaa, että hymiöt on keksitty, koska jos aina ei jaksa kirjoittaa niin lykkää vaan hymiön ruutuun, johan toinen heti näkee millainen mieliala siellä tänään on. Jos on oikein mutruhuuli naama minkä lähettää, niin toinen tietää että silloin kannattaa lähettää semmoinen piristävä viesti. Vaikka että kertoo kaipaavansa. Ni johan se mutruhuuli kääntyy ylöspäin.
Ihanaa päästä nukkumaan. Mua on viime aikoina väsyttänyt aikaisemmin. En enää valvo tosi tosi myöhään, vaan menen ihmisten aikoihin nukkumaan. Mitäpä syytäkään minulla olisi valvoa, sitä paitsi ikävöinti on raskasta puuhaa. Kokeilkaa vaikka itse. Se on niin kokonaisvaltaista, että pimeän tullen sielu kaipaa jo lepoa. Tai sitten mie olen vaan yksinkertaisesti tulossa vanhaksi..

Juon nykyään teetä. Mun hyvä päätökseni, jonka tein kymmenen sekuntia sitten, on että lopetan kahvin juonnin. Se ei tee mulle hyvää, ei etenkään elitistikahvin juonti, jossain superkalliissa kahvilassa. Sitten seuraavaksi yritän lopettaa karkin syönnin, tosin suklaata ei lasketa, koska se ei ole karkkia, vaan nautintoaine.
Jos mä pystyn lopettamaan cappucinon kittaamisen niin sitten mä pystyn mihin vain. Jopa tilastotieteen peruskurssin läpipääsemiseen. Kivaa kun on tämmöinen kaikkivoipa olo. Tällainen olo saisi olla useimminkin niin saisin jotain suurta ja mahtavaa aikaan..

Yksi päiväkin on jo voitto. Se on kohta takana. Yöt on oikeastaan tosi armollisia, koska silloin on taju kankaalla eikä nukkuessaan ikävöi. Yö on siis lepoa mun ikävöivälle keholleni ja sen pienen pienille soluille. Siis kai solut yön aikana voi ikävöidä, mutta se viesti ei vaan välity mun aivoihin silloin.
Tämän päivän huippukohta oli noin kello 11. Kulta soitti silloin minulle Johannesburgista. Puhelu oli pikainen. Mutta se tuli tosi tarpeeseen. Siellä oli kuuma ilma ja tehokas passintarkastus.
Parasta oli kuitenkin kuulla sen ääntä. Pitkä lentomatka oli sujunut olosuhteisiin nähden hyvin ja hän oli päässyt ehjänä toiselle mantereelle. Se oli se tärkein asia. Enää oli jäljellä vajaa puolet matkasta.

Vasta kun toinen ei ole kosketusetäisyydellä, sitä tajuaa kuinka paljon toista oikeastaan kaipaakaan. Lupaan muistaa sen sitten kesänkorvilla kun saan maailmanmatkaajani kotiin Namibiasta.
Mutta aina oppii elämästä uutta. Tänään mie olen oppinut sen että olen onnekas. Uskallan ja pystyn tuntemaan erilaisia tunteita. Ja minulla on joku joka välittää ja pitää minusta.


P.S.
Maanantai-angstista
Maanantai angsti tuntuu taas olevan tulossa.. Minulla on jo monena maanantaina ollut maanantai-angstia. Kai se on sitä kun pitää kehittää ahdistusta vaikka mistä, jos sitä ei muuten ole tarpeeksi. Maanantai-angsti on huolta tekemättömistä asioista, joita minun viikonlopun jälkeen odotetaan tai minä oletan toisten olettavan minun tekevän.
Siis esimerkiksi voin ottaa vaikka laskun maksun, kukaan ei odota minun viikonloppuna maksavan laskua, siksi silloin saa luvan kanssa huilata, kun elämä tietyiltä osin, ainakin joidenkin odotusten suhteen pysähtyy. Mutta maanantaina, silloin taas kello alkaa tikittämään ja aika kuluu. Minuun taas kohdistetaan odotuksia ja minua voidaan hoputtaa koska on arkipäivä taas.
Yleensä tiistaihin mennessä maanantai-angsti on kadonnut. Ei sitä enää muista, kun arkipäivään siirtymisvaikeudet on taas ohitettu ja homma taas toimii, oravanpyörä pyörii.

Aika kuluu matelemalla. Jos kolme kuukautta kuluu näin hitaasti ni onpa kamalaa. Onneksi mulla on niin hyviä kavereita, että ne keksii tapoja viihdyttää mua.
Mutta 9 tuntia on vasta kulunut, ja tuntuu että olisi kulunut paljon enemmän aikaa. Tää on kun jäitä polttelisi. Hidasta ja kiduttavaa. Jossain vaiheessa mun kellon viisarit saisivat nopeutua.
Mut kai ne nopeutuvat, kun mä olen aina myöhässä ni kiire mulla lopulta kuitenki ennemmin tai myöhemmin on.
Mie seuraan netissä lentoreiteistä ja lentokentistä kullan matkaa, ihan niinkun jonkin FedEX paketin. Ainoa ero FedEX-pakettiin on se, että yleensä paketti tulee mua kohti, kun taas tässä tapauksessa matkakohde lipuu kauemmaksi minusta..

Tänään se alkaa. Nimittäin -lähtölaskenta-. 90-päivää ja yötä. Sitten saan taas kultani takaisin Afrikan maalta. Edellyttäen että leijona ei ole haukannut siitä paloja.
Kolme kuukautta on pitkä aika erossa rakkaastaan, vaikka välillä saisikin terveisiä sähköpostin välityksellä. Erityisen pitkä tuo aika on suhteen alussa, jolloin yleensäkin nyhjätään toisissa kiinni. Kolmen kuukauden eron voi kuitenkin ottaa testinä. Siinä mitataan suhteen laatu oikein olan takaa. Ollaanko uskollisia ja sitoutuneita? Toisaalta, kun ei olla kasvotusten, ei riidellä, eikä kinastella, sähköpostien välityksellä ei viitsi riidellä, kun toinen voi vaan jättää tylysti vastaamatta.
Erossa olemisessa on kauheinta, se että on erossa. Ettei näe, kuule, tunne tai haista toista. Minua on neuvottu ajattelemaan jotain muuta ja puuhaamaan niin paljon, että kaukomailla olevaa rakasta ei muista.
Päivällä on helppo hommata itselleen tekemistä. Hetkittäin, jopa useampien tuntien ajaksi se onnistuu, unohtaa että toinen on kaukana. Mutta lopulta tulee se ruokailu, jonne me aina mentiin yhdessä ja jonka jälkeen me aina nysvättiin vähän aikaa yhdessä sulattelemassa ateriaa.
Nyt ruokailu sujuu miettien missä kohtaa matkaa se toinen kiitää ja mitä se tekee. Ehkä se nukkuu, ehkä lukee tai täyttää ristikoita, tai kenties laskee.
Välillä tuntuu epäreilulta että pitää jaksaa odottaa toista kotiin, jotta saa taas hellyyttä ja huomiota. Ajoittain mietin, että ollaanko me matkan aikana oikeasti yhdessä. Koska fyysisesti me ei olla. Että lasketaanko erossaolokin seurusteluksi, vaikka silloin on meidän pelissä PAUSE. Mutta ollaan me kuitenkin henkisesti yhdessä. Kyllähän sen selvästi tuntee. Toisen haistaa, vaikka tietää että sitä ei VOI mitenkään haistaa.
Ehkä olisin tarvinnut, niinkun kissa kotimieheksi jäätyään, tutun kotoisen tuoksuisen esineen, jota vasten voi käpertyä ja haaveilla taas siitä kun ollaan yhdessä.
No jos tämä erossa olo ei muuta opeta, niin opettaa se ainakin sitten aikanaan arvostamaan niitä yhdessäolon hetkiä. Kyllä ne vielä takaisin otetaan, ja on niitä hetkiä vähän tuolla varastossakin. Joka tapauksessa, ees päin! Kokeillaan nyt sitten pitääkö sananlasku paikkansa: Se mikä ei tapa, vahvistaa!

Hyvää matkaa Pien!