IRC-Galleria

Joskus tekee ihan hyvää, olla ihan hiljaa. Katsella kattoon ja miettiä, miksi katossa oleva kuvio on juurikin semmoinen kun se sattuu kulloisessakin paikassa olemaan. Että onko sillä jokin tarkoitus? Liekö sen tekijä miettinyt asiaa yhtään estetiikan tai hermolevon kannalta?

No ehkei, kun ei kattoja yleensä hermolepoa varten rakenneta vaan ihan vaan suojaamaan meidän ihmisten monenlaisia päähän pistoja.

Mie oon vähän aikaa invaliidina. Mie satuin herpaannuttamaan huomioni todellisuudesta pikkuisen väärällä hetkellä, kun mie monesti leijun jossain yläilmoissa. No nyt kuitenkin leijuin vähän väärällä kohdalla. Enkä kai sitten huomannut semmoista yksityiskohtaa kun liukasta rappurallia ja niinpä seuraavassa hetkessä tajusin olevani mukkelismakkelis, aika kivuliain seurauksin. Ikinä, koskaan ei ole sattunut niin paljon kun eräänä harmaan sunnuntaina. Siitä hetkestä alkoi minun lähes kaksi kuukautta kestävä riippuvuuteni toisista ihmisistä.

Työtön yhteiskuntatietelijä hakee omaan alaan liittyviä kesätöitä, jos tiedät jotain hommia niin vinkkaa.
Mie ossaan kirjoittaa, lukea, laskea, käyttää tietokonetta, ymmärrän systeemien päälle ja kaikkee sen semmoista. Että viestiä, jos on töitä Pohjois-Karjala--Etelä-Savo akselilla.

Joskus tekee ihan hyvää, olla ihan hiljaa. Katsella kattoon ja miettiä, miksi katossa oleva kuvio on juurikin semmoinen kun se sattuu kulloisessakin paikassa olemaan. Että onko sillä jokin tarkoitus? Liekö sen tekijä miettinyt asiaa yhtään estetiikan tai hermolevon kannalta?

No ehkei, kun ei kattoja yleensä hermolepoa varten rakenneta vaan ihan vaan suojaamaan meidän ihmisten monenlaisia päähän pistoja.

Mie oon vähän aikaa invaliidina. Mie satuin herpaannuttamaan huomioni todellisuudesta pikkuisen väärällä hetkellä, kun mie monesti leijun jossain yläilmoissa. No nyt kuitenkin leijuin vähän väärällä kohdalla. Enkä kai sitten huomannut semmoista yksityiskohtaa kun liukasta rappurallia ja niinpä seuraavassa hetkessä tajusin olevani mukkelismakkelis, aika kivuliain seurauksin. Ikinä, koskaan ei ole sattunut niin paljon kun eräänä harmaan sunnuntaina. Siitä hetkestä alkoi minun lähes kaksi kuukautta kestävä riippuvuuteni toisista ihmisistä.

Työtön yhteiskuntatietelijä hakee omaan alaan liittyviä kesätöitä, jos tiedät jotain hommia niin vinkkaa.
Mie ossaan kirjoittaa, lukea, laskea, käyttää tietokonetta, ymmärrän systeemien päälle ja kaikkee sen semmoista. Että viestiä, jos on töitä Pohjois-Karjala--Etelä-Savo akselilla.

Ihanaa, kerrankin mulla on oikeasti jotain yhteiskuntapoliittiista sanottavaa, eikä aina vaan tavallista läpätettävää. Harmillisinta tässä on, ettei tätä saittia ikinä lue kukaan politiikan toimittaja joka huomaisi tän, mitä mä nyt aion kirjoittaa, paitsi jos mä heti perään teen jotain radikaalia. Mutta ei mun tavallisella ryhmäsielun luonteella tehdä mitään radikaalia..

Siis on ollut jo pitkään selvää se, että kansainvälistä taistelua halvimmasta työvoimasta ollaan käyty. Esimerkiksi teollisuudessa monet pienelektroniikan komponenttivalmistajat ovat muuttaneet Romaniaan. Siis Kiinaankaan ei kannata kaikkien firmojen edes lähteä, koska se tulee maksamaan aika pirusti kun Kiina on niin kaukana ja ihan erilainen markkina- ja toimintakulttuuri. En siis todellakaan yritä vakuuttaa että Romania olisi mitenkään parempi, mut on se lähempänä ja vois luulla että siksi se saattaisi olla houkuttelevampi vaihtoehto kuin Kiina, koska Romaniasta saa melkein yhtä halvalla työvoimaa. Tosin kai niitä muitakin kuluja menee.. Mut eihän nämä asiat ikinä ole kovin mustavalkoisia.

Mut pointti on se. Että enää ei välttämättä riitä se että muutetaan Kiinaan tai Romaniaan, koska on toimialoja jotka eivät yksinkertaisesti vaan voi lähteä. Kilpailuetua firmat hakee jo sillä että ne kilpailee ympäri Suomen halvimmasta työvoimasta. Siis halvoista asunnoista ja koulutetusta työvoimasta yritykset on sijoittumispaikkaa miettiessään jo kilpailleet hyvän aikaa. Se ei oo mikään uusi juttu.

Mut se on, että Helsingissä toimiva firma potkii Helsingistä yhden osastonsa, esim. taloushallinnon työntekijät pellolle ja keskittää koko taloushallinnon johonkin toiseen kaupunkiin, jossa sattuu olemaan paljon vapaata työvoimaa ja Helsinkiä matalammat elinkustannukset, jolloin kun lasketaan yksi+yksi, ei tarvii maksaa työntekijöille niin suurta palkkaa kun Helsingissä. Joten tässä siis on oikeasti ja markkinatalouden kielellä, eli rahan säästöllä esitetty mahdollisuus pikkuisille muuttotappiokunnille nostaa omaa habitustaan ja talouttaa plussalle.

Ja selvyyden vuoksi, ei oo mun idea toi, sen on jo firmat keksineet kauan ennen mua. Mä vaan yhteiskunnan tarkkailijana totean että tommoinen saattaa varmastikin yleistyä, kun tämä kilpailu tästä vaan yltyy ja kun kunnilla taloudellinen tilanne kovenee niin kannattaa varmaan hyödyntää tuota ideaa, jos kerrankin niille jolla on vähän annetaan jotain.

Julmaahan tuo on. Eikä noin saisi tehdä siis inhimillisyyden nimissä ollenkaan. Mutta kukapa siitä välittää jos taloudellista etua on tarjolla..

Pakkolomalla

Joskus tarvitaan suurempia voimia pysäyttämään, toisinaan sitten taas ei tarvita kuin liukkaat rappuset..
Viikko lähes liikuntakyvyttömänä luulisi ottavan pannuun. Ja ottaisihan se, jos viestimet eivät toimisi, mutta nepä toimii. Afrikan todellisuus avautuu K:n ja hänen tekstiviestiensä kautta ja Suomen todellisuus Savon Sanomien kautta.
Lähimaailma avautuu puolestaan reissuillani vessan kautta keittiöön ja toisinpäin. Mutta siinähän ne ovat ihmisen elämän peruspilarit. Rakkaat, vessa , ruoka ja sänky.

On sitä Pientä ikävä. Mut ei sillai pakottavalla tavalla kuin ennen. Päivä valkeaa vaikka me oltaisi eri mantereillakin. Ja ihme kyllä voi olla tosi lähellä, vaikka oikeasti onkin tuhansien kilometrien päässä.
Mie siivosin eilen ja taas täällä pitäisi siivota kun kaikki paikat ovat jo likaisia. Ei maailmaa saa järjestykseen vaikka kuinka siivoisi, aina olisi siivottavaa. Saisi koko ajan siivota ja silti joku tontuista ehtii aina sotkemaan.. Se kulkee mun edellä ja sotkee. Mietin siis tätä yhteiskunnallisen järjestyksenkin kannalta, että onko järjestyksen tilaa olemassakaan?

Kun vaikka joku poliitikko kuinka yrittäisi luoda miten funktionaalisen systeemin, että se olisi tosi kaunis ja mutkaton, kun kaikki olisi järjestyksessä, niin eiköhän joku luuseri mene sen harmonian pian sotkemaan. EI järjestyksen tila ole kestävä. EI sitä edes pitäisi semmoisena ajatella. Se on hetkellinen tila. Vaikka siihen niin kovasti aina pyritään. Paljon hyödyllisempää olisi opetella luovimaan hyvin kaaoksentilassa, koska kaaos on melkein aina läsnä. Siis kaaos voi olla enemmän tai vähemmän kaaos. Sen aste voi vaihdella, mutta kaaos kun kaaos. Joku nurkka tästä systeemistä repsottaa aina. Ja sitten kun sen nurkan saa korjattua niin eiköhän toinen kulma petä. Tai sitten voi käydä niinkin että kaikki asiat näyttää ulospäin olevan näennäisesti hyvin ja me annamme itsemme hämääntyä ja luulla että kaaosta ei olekaan. Mutta kaaos kyteekin pinnan alla.
Toisaalta on mieletöntä puhua edes mistään järjestyksestä, koska ei missään ole sanottu miten asioiden pitää olla että ne ovat järjestyksessä. Mikä muka on niin suuri auktoriteetti maailmassa että sillä olisi viisautta sanoa, että kun tuo asia on noin, se on järjestyksessä. Järjestys on siis suhteellista. Toisen paikan kaaos voi olla toisen järjestys. Joku on vaan keksinyt ja oikeuttanut muilla että näiden asioiden on oltava tällä tavalla. Mutta eikö ne toiset voisi joskus väittää vastaan. Käydä semmoista kamppailua siitä, että ne ei suostu siihen että joku asia on juuri niinkun sen kuuluu..

Kirjoittaminen loppui kun seinään 29. päivän jälkeen. Johtui siitä, etten vaan kokenut oikeastaan minkäänlaista tarvetta kirjoittaa. Sitä ennen oli hirmuinen tarve saada jakaa ikävänsä ja jokainen "yksin" vietetty hetki jonkun kuvitteellisen ihmisen kanssa, jota ei edes, ainakaan samanlaisena joka kerta ole olemassa.

Kaipa minä terapoin itseäni kirjoittamalla. Mutta minä kyllä tiedän huonompiakin tapoja terapoida itseään. Ehkä olisi ollut säälittävääkin jos minä olisin jokaisen yhdeksänkymmenen päivän kohdalla kirjoittanut jotain. Olisi se mielestäni kertonut siitä, ettei minulla ole mitään elämää missään muualla kun netissä ja ehkä Namibiassa.
Joten siis suruajasta ollaan niin sanoakseni päästy irti. Mutta kyllä siitä on kiittäminen Pientäkin. Ehkä me kumpikiin ollaan nyt opittu olemaan erossa. Siis tarkoitan ettei se ole enää niin vaikeaa. Mä niin tahtoisin nähdä tän etäsuhteen semmoisena prosessina. Että ensin oli hirmuisen vaikeaa ja surullista. Niin että saattoi itkettää vaikka keskellä päivääkin.
Nyt ei sitten enää itketä. Nyt on ikävä muuttunut toiselle tasolle. Se on sitä kun elää vain sitä päivää varten kun taas näkee. Olen siis alkanut tajuta, että Pieni ei ole poissa ikuisesti. Että aika erossa menee vaan nopeammin jos mieki elän enkä itke ja murjota.
Se on vähän niinkun sopeutumista vallitsevaan asiaintilaan. Reunaehdot ovat mitkä ovat, ja niihin on parhaansa mukaan säveltäen koetettava sopeutua. Joku voi kutsua sitä orjamoraaliksii, kun tahtoo sopeutua. Mutta melkein appron verran psykaa lukeneena, mie uskoisin että ihminen tekee niin luonnostaan. Siis sopeutuminen on kai jonkinlainen automaattinen toiminto joka päässä käynnistyy kun aivot huomaa jonkin asiaintilan muuttuneen. Ei sitä itse tarvitse mitenkään käynnistää vaan sopeutuminen tilanteeseen on niinkun välttämättömyys jotta ihminen selviää terveenä ja elämä jatkuu edes suhteellisen samanlaisena ja normaalina.
No voihan tämä olla mun oma tulkintakin kaikesta, mutta mitä väliä. Pääasia että se tuntuu sopivan tähän tilanteeseen kun nenä päähän.

P.S. Voisi muuten jokin järjestö, vaikkapa martat tai vastaavat kehitellä semmoisen palvelevan puhelinlinjan uusavuttomille nuorille ihmisille, jossa neuvottaisi ihan käytännön asioita, kuten vaikkapa miten wc:n raikastaja asennetaan pönttöön, koska ei sekään ole niin yksinkertaista kun äkkiseltään luulisi, jos ei ole koskaan tehnyt sellaista asiaa. Itseasiassa se on aika vaikea toimenpide, kun on niin monta asiaa jonka siinäkin hommassa voi tehdä väärin. Ja näitä neuvottavia asioita olisi kyllä monia muitakin, kuten pakastimen sulattaminen. Sekin on toimenpide, jossa on aluksi hyvä tietää jotakin, esim. että pakastin kannattaa tyhjentää ennenkuin sitä lähtee sulattamaan. Tämmöisen puhelinlinjan ansiosta säästyisi monelta harmilta, mitä kantapään kautta oppimisessa tulee..

Today: 8 viikkoa. Siihen kun saan pienen takaisin luokseni.
Ei kuulosta edes pahalta. Tai kuulostaa se vähän, mutta en mä jaksa ajatella kahdeksan viikon päähän. Mä en elä 8 viikkoa kerrallaan.
Minun aikajanani ylettyy korkeintaan kahden viikon päähän, joka on jo sekin aika pitkä aika. Ihan mieluiten sitä suunnittelee menonsa edellisenä iltana sängyssä, juuri ennen nukahtamistaan.
Jotain pitää olla aina vähän suunniteltuna, että tietää minne kulloinkin on matkalla. Jotta voi sitten päätyä jonnekin muualle.
Kyllä päivässä pitää antaa tilaa myös luonnollisuudelle ja sille itsensä kuuntelulle, että tehdä sellaisia asioita, jotka sillä hetkellä tuntuu hyvälle.
Mutta tälle kaikelle on kyllä nimikin. Jotkut työpolitiikan tutkijat puhuvat hajamielisyydestä, uudesta suuntauksesta, jossa ollaan luovia.
Tai osataan vaan luovia sopivasti ja näyttää olevansa luovia. Hih, oli ihan pakko leikkiä tuolla sanalla. Joskus on ihan pakko tehdä jotain. Ne on semmosia pakkotekoja ja se onkin niin kauan ok, kun pakko koskee, jotain lain ja tottumuksen tällä puolella olevaa.
Oli se tottumus lisättävä tuohon lain viereen. Kun jos en olisi lisännyt sitä niin olisipa taas sosiologiminäni saanut hävetä. Ja Durkheim-idolini olisi kääntynyt haudassaan, tosin se on jo minun takia joutunut kääntyilemään siellä monta kertaa ja sillä onkin ollu rauhatonta. Mutta siis kun se
Èmile-setä oli vaan niin nero. Vaikka mä kuinka yritän suuntautua johonkin tuottoisaan sivuaineeseen, kuten johtamiseen tai muihin taloustieteisiin tai vaikka hallinto-oikeuteen niin aina mä lopulta löydän itseni Èmile-sedän polvelta. Toisaalta jos siinä on hyvä olla niin mikäpäs siinä. Pitää vaan hyväksyä se, ettei kaikista voi tulla rikkaita tai edes porvareita. Toisista tulee vaan jotain, jotka hautautuvat paperipinon alle.
Mua häiritsee kuitenkin se, että mä olen ammatilliselta identiteetiltäni jotenkin epäselvä tapaus, jotenkin intohimoton ja päättämätön. EIkä musta edes selvästi näe, millainen mä olen, siis mihin ammattiin sopiva. Kun joistakin näkee siis vaikka että virkamies, virkamies, virkamies, virkamies, opettaja, opettaja, virkamies, jne. Mutta niin ei kaikista tapauksista pysty vaan sanomaan mitä niistä tulee. Saattaahan se olla että toiset on vaan tyhjänpäiväisiä jaarittelijoita, jotka joutuvat ennen aikaisesti eläkkeelle jaarittelunsa takia..

Niin kelloja muuten käännetään: "Kessään päin", näin kuului komento jostain takaani. "Aena kessään päin, syksylläkin" No onhan se noin, jos sen oikein savolaisesti ajattelee, ja miksemme ajattelisi:D

Viimeaikoina kesätöitä hakiessa silmiini on pistänyt mitä erikoisempia vaatimuksia siitä millainen sen tulevan ihannetyöntekijän pitäisi olla. Ilmoituksissa luetellaan jos jonkinlaista ominaisuutta adjektiivien muodossa.
Kummallisin vaatimus, joka oli katsottu tarpeelliseksi oikein työhakemukseen kirjata, on minusta ollut se, että haetaan asiakaslähtöistä ihmistä. NIIN, kun kyseessä nyt kuitenkin on asiakaspalvelutehtävä, sitä luulisi että olisi aika itsestäänselvää, että kyseiseen ammattiin väkipakolla tyrkylle asettuva olisi jonkinverran asiakaslähtöinen. Mutta ei kai se nykyään sitten ole niin selvää. Mutta mistä ihmeestä sen itse tietää, että onko sitä asiakaslähtöinen, ja onko nimenomaan riittävän asiakaslähtöinen?
On varmaan oikein jokin ammattikunta, joiden mielestä on kiva kikkailla noilla termeillä, mutta tavallisella tavalla kielellisesti aktiivisen on joskus aika vaikea erottaa, että mikä on se vivahde-ero asiakaslähtöisen ja asiakaspalveluhenkisen saatika muiden muotitermien välillä. Joskus on jopa vaikea ymmärtää koko sanan merkitystä, vaikka sana näennäisesti on suomen kieltä.
Toisaalta en usko sen edes olevan välttämättä kovin tarpeellista. Työpaikan voi lopulta saada ihan hyvin ilmankin, että tietää mikä on jonkin laatusanan merkitys. Pääasia että on vakuuttava.

Pitäisi osata kehua itseään. Jossain Sisäistä Minää -käsittelevissä kirjoissa, kehoitetaan katsomaan omaa sisintään peilistä ja toistamaan joka päivä, että minä olen hyvä, tai kaunis tai mitä tahansa positiivista, riippuen siitä, missä kohdassa sielua se itsetunnon aukko on.
Ikävintä on se, että jos on ruma, niin sitä oikein tuntee ja tietää olevansa ruma. Sitten taas toisena päivänä kun tietää olevansa kaunis niin sitä sitten onkin todella kaunis, koska oma fiilis vaikuttaa siihen millaiselta näyttää, joten siksi ei ehkä ole fiksuin vaihtoehto katsoa ekana peiliin ja miettiä sitten miltä tuntuu, vaan kannattaa mieluummin tehdä toisinpäin.

EN oikein osaa olla ylpeä itsestäni. Rikoin rajoja tänään. Mulle pälkähti yhtäkkiä päähän kirjastossa kun näin aulassa lainattavia rollaattoreita, että ei ne ole pelkästään vanhuksille, vaikka vanhukset niillä enimmäkseen hurruttelee.
Voi niitä tarvita nuorempikin käyttäjä, jonka tasapaino on syystä tai toisesta huonontunut. Tätä asiaa ei meinata meidän yhteiskunnassa sitten millään tajuta. Mut ei se ole pelkästään kansalaisten vika. Durkheim puhuu yleisestä tahdosta, joka peittoaa aina yksilön tahdon. Kollektiivi on vahvempi kun yksilö. Se sanelee huomaamattomat kategoriat asioille yleistämällä niitä ja vetämällä yleistyksistä sääntöjä, jotka muka aina pätevät.
Mutta ei se aina päde, että rollaattoria käyttävät vain vanhukset. Ja miun päähän pälkähti tämä asia kaupungin kirjastossa. Menin siis rollaattorin luokse ja päätin vähän kokeilla sitä. Ja kyllä ihmiset katsoivat. Mutta missä lukee, että rollaattorit ovat ainoastaan vanhuksille. Ei missään, koska se olisi syrjintää ja minä olisin vaatinut poistamaan sellaisen tekstin julkisesta virastosta. Sitä paitsi rollaattori on kätevä, siinä on kori johon saa keräämänsä kirjat laitettua. Jäi kuitenkin vielä kokeilematta se, että mahtuuko sillä rollaattorilla oikeasti kulkemaan kirjaston hyllyjen välissä, siis levyosastollakin, jossa niiden vanhusten ei yleensä oleteta liikkuvan. No sen voin testata joskus toisten. Fakta taitaa kuitenkin olla se, että joskus minun kanssa liikkuessa voi joutua häpeämään.

Sitten kaupungilla aamulla huomasin, että elän koukkuselkäisten yhteiskunnassa. Eikä siitä nyt pidä kenenkään loukkaantua. En minä sitä pahalla. Tämä oli nyt vain ihan semmoinen tekninen huomio. Mutta analyysi seuraa perässä. Onko Suomi parinkymmenen vuoden kuluttua koukkuselkäyhteiskunta? Hyvin mahdollista, koska ei ergonomiaan kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Ja muutenkin ihmiset löhöää pehmeällä aivan liian paljon.
Ja toiseksi koukkuselkäisyys kuvaa vanhuutta ja pienuutta. Semmoinenko vanhuksen rooli tulee olemaan tulevaisuudessa, koukkuselkäinen, vanha, pieni, heiveröinen, avuton jne.
Nämä minun kohtaamani koukkuselät olivat jo iäkkäitä. Heidän liikkumisensa näytti tuskalliselta.
Entäs jos sellaisia alkaa tulla jo nelikymppisissä vastaan. Sitten varmaan pitäisi alkaa huolestumaan, tosin tuon asian huomatessaan, huolestuminen on jo vähän myöhäistä. Joten pitäkääpä huolta selistänne ja toistenne selistä.

Eilen illalla tajusin jotain rakkaastani. Sen mitä se on kerron hänelle itselleen:)

P.S. Pien törmäsi tänään käärmeeseen. Semmoiseen ihan pikkuriikkiseen käärmeen poikaseen. Onneksi hän voitti lieron. Eikä jäänyt vain toimettomana odottamaan koska se peto hyökkää. Mie olisin järkyttynyt, olisipa se käärme ollut ihan miten pieni hyvänsä. Miun sankari!

Lähteminen oli tänään vaikeaa ja vain siksi että pyrytti lunta. Mutta silti miun oli tänään pakko lähteä. En voinut siirtää lähtöä huomiseksi vaikka silloin olisi ollut huomattavasti parempi junailma.
Joskus ei vaan ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Pakko ei ole semmoinen fyysinen, että pitäisi olla jossakin tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä, vaan pakko on ennemmänkin henkinen. Täytyy vain lähteä, muuten kaatuvat kaikki kulissit, ensin seinät sisäänpäin, päälleni ja sitten koko maailma, lopulta tippuu katto.
Ympäristön vaihdos on hyväksi ja kylvyt ovat terveellisiä. Nämä ovat niitä vanhan kansan viisauksia, jotka pitävät paikkansa edelleenkin. Niihin kannattaa turvautua aina kun pystyy.
Junassa keskellä peltoaluetta mietiskelin, että kuka hullu on keksinyt ikuisuuden? Siis oikeasti joskus jotkut hetket tuntuvat todellakin IÄISYYDELTÄ. Ainakin silloin kun se henkilö josta maailmassa eniten välittää on kaukana ja kauan, niin hetket tuntuvat silloin tällöin ikuisuuksilta.
Miksenköhän minä tuotakaan ole sanonut sille tärkeimmälle ihmiselleni ääneen, että hän siis on sellainen. Oletan vain hänen tietävän sen, mutta eihän se ole mitenkään selvä asia, jos sitä ei sano. Mutta aina voin vedota siihen, että pakkanen on kohmettanut tunne-elämäni, ja näin ollen en pysty tuollaisiin hempeilysuorituksiin ainakaan tuosta noin vaan.. No, kenties sitä itsensä ilmaisua ja aktiivisempaa tunne-elämää pitäisi harjoitella, koska ei se pahitteeksikaan ole.