IRC-Galleria

Niin otsikko tulee suoraan nykytilastani, jossa jännitän sulaako juuri syömäni ruoka sisuksissani vai tuleeko se muuta kautta ulos. Elämä heittää härän pyllyä sillon kun ihan perusasiat alkavat prakaamaan. Jos pitää keskittyä odottamaan ruoan sulamista, ei samaan aikaan voi tehdä oikein mitään muuta.
Tajusin tuossa sairastaessani, että taitaapa se olla joku muu kun ihminen joka tätä maailmaa pyörittää. Jos joku toisin väittää, valehtelee tai muuta luulee, erehtyy. Eipähän tarvii monenkaan asian mennä vinksalleen, niin koko pieni elämämme on ihan sekaisin. Tai miten pieniä on ne asiat, jotka saavat puoli maailmaa ihan kaaoksen partaalle.
Harva asia maailmassa on kuitenkaan sellainen, joka voi mennä peruuttamattomasti vikaan. Yleensä asiat voi korjata, ainakin jotenkin. Mutta sitä meille kallista aikaa näiden asioiden korjailu vie.
Tapahtuu maailmassa peruuttamatontakin, mutta se on yleensä sellaista salamyhkäistä tapahtumista, jonka huomaa vasta sitten kun ei voi enää kun tuumata, voi voi. Sen peruuttamattoman kanssa vaan täytyy oppia elämään jotenkin. Tai siis minun logiikallani, täytyy oppia elämään, olen sen verran rajoittunut. Mutta joskus arkipäivä voi olla niin helvetin vaikeaa. Oikein sellaista lähes ylitsepääsemätöntä, siis ihan tavalliset asiat. Mut sit niistä vaan selviää. Jokaisesta päivästä olen selvinnyt tähän asti. Huomisesta en voi tietää.
Mut kyllä ne hetket kun on sairas, pitäisi muistaa terveenä, silloin kun on vaan vähän kurjaa. Sitä kai sanotaan perspektiiviksi, en minä usko että perspektiiviin mitään matkustelua välttämättä tarvitaan. Vaan sellainen jonkinlainen oikea asenne. Sellainen ilo, joka vaan kumpuaa jostain. Yleensä ympäriltä, joskus sisältäkin. Minua harvemmin itsekseni hihityttää, mutta saisi hihityttää useammin. Kun hihitys tuntuu mukavalle. Paljon mukavammalta kun kiukku ja ärtymys.

Mistähän kaikki ajatukset minun päähän tulevat. Kun en minä oikeasti tuota vasemmalla kuvassa näkyvää pipoakaan joka päivä käytä. Siis tarkoitan etteivät ne aina avaruudestakaan voi niitä ajatuksia minulle lähetellä.
Voihan se olla jokin kemiallinen tai fyysinen sähköjuttukin. Mutta en minä sitä ihan ymmärrä. Kun täytyyhän jossain sitten olla sellainen adaptori, joka kääntää tuon sähkön minun kielelleni. Siis jos aivot tajuavat sähköimpulsseja se on aika pelottavaa. Miksei minun piuhat sitten mene sekaisin muusta sähkömagneettisesta säteilystä tai miksei kukaan ole keksinyt konetta jolla ohjata aivojeni sähkömagneettisiä signaaleja.
Sitten on vielä se että kuinka ihmeessä ne ajatukset saadaan toiminnaksi. En minä voi muuta kun todeta, että aika monta osaa tästä järjestelmästä voi mennä epäkuntoon, koska systeemi on monimutkainen.
Olisi pelottavaa elää yhteiskunnassa jos meidän korvien välissä oleva koneemme voisi saada koska vain oikosen. Ei uskaltaisi lähteä autolla ajamaan kun siinä hommassa ylikuumenemisriski olisi aika kova. Eikä oikeastaan uskaltaisi liikkua kaupungilla kun koska vain kuka tahansa voisi pimahtaa. Ja kaikki vain siksi että virtapiireissä heittäisi.
En oiekin usko siihenkään että minä itse alusta loppuun valmistan kaikki ajatukseni. Vaikka tämän asian voisi aika hyvin testata sulkemalla ihminen virikkeettömään tilaan joksikin aikaa ja sitten kuuntelemalla onko siellä pääkopassa syntynyt jonkinlaisia suhteellisen tuoreita ajatuksia vai vain turhautumista?

Toisaalta on aika sairas ajatus, että ihminen on osa luontoa. Siis silloinhan ihminen on osa Jumalaa, Jumaluutta. Tietysti näin on jossakin mielessä, koska Jumalahan menettäisi tarkoituksensa jos ihmistä ei olisi. Siinä mielessä ajateltuna ihminen ja Jumala on kai kokonaisuus jota maailmaksi kutsutaan.
Sitä ihmettelen miten Spinoza perustelee sen että ihminen voi käyttää eläintä ihmiskunnan hyväksi miten tahtoo? Vaikka ihminen siis onkin osa Jumalallisuutta ja Jumalaa, eikös Spinozan logiikalla eläintenkin pitäisi olla Jumalallisia. Vai onko järki se seikka joka tekee ihmisestä niin jumalallisen?
Mutta mitä se Spinozan höpinä luonnosta sitten on, että ihminen on osa luontoa? No eikös eläin ole? Vai tarkoittaako Spinoza luonnolla kenties jotain muuta kuin vain ympärillämme olevaa luontoa, joka koostuu eliökunnasta?

Sivistynyt ihminen ei seuraa vaalikeskusteluja! Hohhoijaa.

Kansalaiset eivät ymmärrä politiikan kieltä. Lauseet on ympäripyöreitä, eivätkä kerro mitään. Voihan jokainen toistella: Parannetaan kansalaisten perusturvaa. Kestäviä ympäristöratkaisuja on tuettava. Peruspalvelut turvattava. Työllisyyden on lisäännyttävä.
Nuo jokainen lause voi tarkoittaa mitä hyvänsä. Ihan miten kukin haluaa perusturvan nähdä. On tulkitsijasta kiinni mitä perusturvalla käsitetään. Tai mitä sitten ovat kestävät ympäristöratkaisut. Toisten mielestä se voi tarkoittaa ydinvoimaa, toisten mielestä bioenergiaa, toisten mielestä öljyriippuvuuden vähentämistä.

AI niin ja ruoan arvonlisäveron alentaminen. Hhm. Jokainenhan murkinaa tarvitsee. Puhutaanpas rakkaat ihmiset asioista niiden oikeilla nimillä. Ei puhuta nyt arvonlisäveron alentamisesta vaan yritystuista. Ja niiden poistamisesta. Jos alv poistetaan, ruoan hinta nousee. Koska tämä subventoinnin loppuminen korottaa yritysten kustannuksia.

ÄH! Tämä on turhaa. Turhauttavaa katsoa politikkoja tv:stä. Ne riitelevät aina vain samoista asioista ja surullisinta on se, että kansalaisten poliiittinen muisti on niin lyhyt, se yltää vain korkeintaan yhden vaalikauden pituudelle. Sen vanhemmista asioista ei Suomen poliiittisessa järjestelmässä kenenkään tarvitse olla vastuussa!!

Pakko kirjoittaa jotain siitä miten pimennossa elän. Siis tiesin vasta iltapäivällä Kirkan kuolemasta. Mitä mä olin aamulla tehnyt? No en ainakaan ollu uutisia tuijottanut. Enhän mä aamulla uutisia tuijottele. En mä juuri silmäni aukaistua halua järkyttyä. Pystyn ainakin muutamiksi hetkiksi tarjoamaan itselleni sellaisen puhtoisen lapsen maailman, jossa ei ole huolia ja murheita. Ei sitä kuvaa aamulla kaivata järkyttämään mitään aamu-uutisia, joissa ei koskaan ole mitään positiivista.
Oikeastaan olen sillä kannalla, että aamu-uutiset pitäisi toimittaa sillä tavalla ettei niissä luettaisi mitään kovin järkyttäviä tai verisiä uutisia. Vaan otettaisiin katsojat vastaan sillä tavalla hellä kätisesti. Eikä ensimmäisenä rymäytetä päin naamaa. Öisten mellakoiden päätteeksi kolmannessa maailmassa kuoli ainakin kaksi sataa ihmistä. Mielenosoittajat polkivat toisensa hengiltä, vain muutamia saatiin pelastettua. Poliisi tutkii asiaa.
Hiio hoi. Kiitos vaan paljon. Eipä se totuus aina päivää pelasta, mutta pilata sen voi kyllä. En tietenkään halua kylvää välinpitämättömyyttä ja tiedän että maailma on paha paikka. Mutta aamu on herkkää aikaa. Sitä pitäisi vähän päätoimittajienkin miettiä.

No siis Hetki lyö, viime hetki lyö.
Niin käy meille jokaiselle tahdoimmepa sitä tai emme.
Olen huolissani suomalaisesta mielenlaadusta. Kestääkö yhteisöllinen menttaliteettimme tällaisia menetyksiä. Oikeasti. Onhan se yleisesti tiedossa että suomalaiset (vars. miehet) ovat tuppisuita. Joten niitä tunteita pitää käsitellä sellaisten melankolisten laulujen avulla.
Ja kun Kirka on poissa ja Juice on poissa niin aika suuri paikka suomalaisen musiikin hiekkalaatikolla jäi tyhjäksi. JOtenkin semmoinen mykkä-olo voi hiipiä mieleen, kun mestarit itse ovat poissa. Mutta ehkä jälleen muistamme paremmin että kukaan ei ole kuolematon. Onneksi musiikkinne hyvät herrat, elää mielissämme.

23%

22.4%

Selasin äsken päiväkirjamerkintöjä.

Uskomatonta, että olet poissa. En minä pysty sitä vieläkään tajuamaan. Minusta olet jotenkin niin elävä, että täytyyhän sinun olla elossa. En käsitä, ettenkö pysty puhumaan sinulle. Eikös me ensi kesänä mökilläsi nähdä?
Eikö?

Mutta noilla kriteereillä aika moni ihminen on kuollut. Et sinä varmaan kokonaan ole poissa, vain vaan käymässä jossain. Pitkällä karjareissulla. Kohta kaarrat taas pihaan.

Elämä on ihan liian kumma asia. Tai kuolema. Jos usko loppuu, loppuuko elämä? Minäkin aina junassa kun pelottaa toivon kovasti ettei juna vain putoaisi raiteilta, ettemme törmäisi mihinkään. Kuvittelen mitä tapahtuisi, jos junalle sattuisi onnettomuus. Että pystyisinkö tekemään mitään. Vai vaipuisinko vaan tajuttomuuteen. Heräisinkö sairaalassa vai jo junassa? Kuvittelen miten yhtäkkiä ventovieraat, toisilleen välinpitämättömät ihmiset tulisivat toisilleen läheisiksi, koska heillä ei olisi mitään muuta mihin takertua. Huutajaa autettaisi, jos voitaisi. Pystyisinkö minä liikuttamaan kättäni. Entä miltä se tuntuisi, että huomaisi ettei pystyisi liikuttamaan kättään?
Se ettei ollutkaan kuollut, olisi kamalampaa kuin se ettei kättä voisi liikuttaa. Aivan kuin elämä yhtäkkiä ei olisikaan lottovoitto, vaan paha kirous.

Kai lopulta olet voittanut. Mutta ei sitä usko. Tiedätkö sen itse. Näetkö meidät? Kuuletko, ymmärrätkö?

Onkohan maailmaan rakennettu ihmiskiintiö turvaksemme, ettemme turmelisi sitä mitä täällä on. Se nousee väistämättä mieleeni. Ehkä te kohtasitte tyttärenpoikasi kanssa. Jospa hän tuli sieltä minne sinä menit. Kai ihmissieluille jokin varasto on?
Eihän ihmisen jälki maailmaan voi katoavaista? Tai sitten kaikki on luonteeltaan katoavaista. Sitä vaan ei meidän aitiopaikalta näe.

Ulkona jäytää sisuskaluja. Suuta ei kannata pakkasella aukaista, muuten hampaita vihloo.
Taas on opeteltava uudestaan kylmän ilman säännöt. Se raja on jo ylitetty, jolloin vaatteiden lisääminen auttaisi. Ei se auta, puitpa päällesi mitä tahansa, aina jotain osaa sinusta paleltaa.
Pitää valita ominaisuuksista joko tai. Tehdä kompromisseja. Joko jääkylmät kädet tai kalliimpi junalippu. Voidaan valita joko lämpimät hanskat ja rajoittunut toimintakyky tai kylmät kädet ja normaali toimintakyky.
On ainakin talvi. Miksi se nyt tuntuu niin mahdottomalta? Tietysti aina on vääränlaiset vaatteet. Ei siihen koskaan opi. Kun on kiire, ei kerrospukeutumista ole olemassakaan. Täytyy vain toivoa että kiireessä löytää edes ne vaatteet, jotka olivat eilenkin päällä. Ulkona vasta surraan jos korvia paleltaa.

Oi ku mie oon vanha!
Pukkaa jonkin näköistä ikäkriisiä, mutta on niitä paskempiakin päiviä eletty kun eillinen.