IRC-Galleria

Joku rändömi. :p Aloitettu kirjottaan 11.11 klo. 2.14, eli jos näillä eväillä mennään. x)

Kultainen tuulenvire karkasi ulkoa avonaisesta ikkunasta sisään huoneeseen. Se pyyhkäisi mustat hiukseni otsalleni. Heräsin venytellen ja makeasti haukotellen. Aukaisin vaalean beiget verhot ja huoneen täytti keväisen auringon valo. Vaihdoin silkkisen pyjamani lökäreihin ja löysään viikonloppupaitaan. En tiennyt mitä odottaa. Tunnit tuntuivat tyhjiltä ilman sinua, Micah. Napsautin teenkeittimen päälle ja avasin kaksiostani loppujenkin ikkunoiden verhot. Aamu ei olisi voinut olla mahtavampi.

Istuin hiljaa pöydän ääressä. Sekoittelin hitaasti teekuppiani. Mintun tuoksu höyrysi kupista. Nousin pöydän äärestä ja vaelsin vessaan. Kaivoin jostain laatikon pohjalta kirkkaan punaisen ponnarin. Laitoin hiukseni löysälle nutturalle ja katsoin peiliin. Peilistä katsoi takaisin 16-vuotias, mustahiuksinen, pisamanaamainen tyttö. Hymyilin itselleni. Kävelin takaisin teekupin ääreen ja huokasin.

Käänsin radion päälle. Aloin hermostua. Hänen olisi pitänyt jo soittaa. Vetäisin alleni tuolin ja istuin ikkunan eteen. Painoin kädet poskilleni ja uppouduin syvälle ajatuksiini: Olin rannalla. Kävelin rannanpiennarta pitkin. Olin tulossa tennisharjoituksistani. "Evelyn? Evelyn sinähän olet?" huusi poika kysyvästi perääni. Käännyin ja näin Micah'in ensimmäistä kertaa. "Kyllä olen", sanoin kysyvästi ja katsoin poikaa silmiin hymyillen. "Se lukee laukussasi. Nimesi.."

Micah sanoi ja ojensi juomapullon minulle. "Tämä taisi unohtua sinulta.. Sinulla on kaunis nimi", hän jatkoi vielä. Punastuin ja otin juomapullon vastaan. "Ömm. Kiitos.. Molemmista", sanoin ja hymyilin hieman. Sujautin pullon kassiini ja käännyin lähteäkseni. "Voinko saattaa sinut tai jotain?" Micah sanoi ja juoksi rinnalleni. Nyökkäsin tyytyväisenä hänelle ja hän liittyi seuraan.

Greenleaf Street kimmalsi kauniina auringonlaskussa. Kävelimme vieretyksin, Micah ja minä. Vilkuilimme molemmat salaperäisesti toisiamme. Katseidemme kohdatessa molemmat punastuimme ja hymyilimme. Juttelimme niitänäitä, juttu luisti ja loppumatkasta Micah tarttui käteeni. Kylmänväreet hiipivät selkäpiitäni. Käsi oli lämmin ja puristusote ei ollut liian luja. Tuntui mukavalta, kun joku osoitti välittämistään, joten en pyristellyt vastaan. Hymyilin vain hiljaa mielessäni.

Micah, tuo 18-vuotias, ruskeahiuksinen poika ja minä erosimme Laguna Streetillä sijaitsevan kerrostalon ovella. Halasimme hyvästiksi ja työnsin avainkortin oveen. Ovesta kuului korkea kilahdus ja se aukesi. Vilkutin Micah'ille, kun tämä katosi auringonlaskuun. Olin sanonut hänelle huoneeni numeron, jos hän haluaisi poiketa joskus tai jotain.

Avasin huoneen numero 79 oven ja astuin sisään. Heitin reenikassini johonkin nurkkaan ja riisuin kollarin päältäni. Se lensi kauniissa kaaressa kylpyhuoneen, tosin pienen sellasen, pyykkikoriin. Katsoin ympärilleni. Vessa, kylpyhuone ja huone, johon kuului keittiö ja makuuhuone samaan. Ei asuntoni hääppöinen ollut, mutta se kelpasi.

Ovikello soi. Katsoin kelloa ja hämmästykseni se oli jo puoli kymmenen. Kuka tähän aikaan ovella seisoisi? Käänsin lukkoa ja avasin oven. "M-Micah?" sanoin yllättyneesti. Poika hymyili. "Sanoit, että saisin tulla, ku siltä tuntuu. Ja noh.. Nyt tuntui siltä." Katsoin häntä hieman arasti tällä kertaa. Luulen, että olin ihastunut poikaan. Micah katsoi minua lämpimästi. En halunnut olla töykeä ja välttää tämän yritystä saada jonkinlainen kontakti. Micah kaappasi minut syliini. Luulen, että pojalla oli jonkinlaisia tunteita minua kohtaan. Niin se olikin. Muutimme kaksiooni seuraavan kuluvan viikon aikana..

Puhelimeni pärähti soimaan jotain kulunutta sävelmää. Havahduin muistoistani ja putosin penkiltäni. Nousin ketterästi ylös etsien kännykkääni. Se oli varmasti Micah! Sininen vilkkuva valo erottui sängynpeitteen alta ja syöksyin sinne. Numero oli tuntematon. Ehkä Micah'ilta oli akku loppunut tai sitten oli vain unohtanut kännykkänsä jonnekin.

"Evelyn Isabel", vastasin puheluun innokkaasti. "Harry Hugh puhelimessa, aamupäivää", kuului möreähkö ääni toisessa päässä. "Päivää?" sanoin hieman epävarmasti. Tämä oli tietenkin niitä puhelinmyyjiä, jotka puhuvat niin kauan kuin ostaisin jotain tai sulkisin puhelimen korvaan, mutta ei. "Asiani koskee Micah Oates'ia, joka asuu kanssanne. Minulla on ikäviä uutisia", sanoi ääni puhelimessa. Purskahdin kyyneliin jo ennen lauseen loppua, mutta hiljenin, että Harry saisi sanottua asiansa loppuun.

"Surukseni minun kerrottava, että alempi sihteeripäällikköni on menehtynyt vakavassa lentokoneonnettomuudessa, Ranska - Englanti -lennolla", Harry tokaisi ja kuulosteli tämän jälkeen kuuluiko puhelimesta mitään. Pysyttelin vaiti, jonka jälkeen mies jatkoi. "Tilannetta ei olisi voitu millään välttää. Lento oli yksityinen, eikä rikkinäistä moottoria saatu korjattua sillä miehistö määrällä. Kone sukelsi luultavasti mereen. Sitä ei valitettavasti ole vielä löytynyt."

Itku kurkussa kuuntelin miehen suruvalittelut loppuun, jonka jälkeen suljin puhelun ja viskasin puhelimen seinään niin täysiä kun jaksoin. Ei. Tämä ei voi olla totta! Ravasin ympäri asuntoa kädet päälaelleni jäykistettyinä. Micah ei voinut olla kuollut! Ei yksinkertaisesti voinut! Kyyneleet valuivat vuolaasti pitkin poskiani. Vajosin peiton alle. Ehkä tämä olikin vain pelkkää unta. Yritin saada itseni hereille, mutta turhaan. Unessa en sillä hetkellä elänyt.

Vaivuin syvään surulliseen uneen. Jossain kaukana soi laulu. En saanut sanoista kunnolla selvää, mutta ne menivät kutakuinkin näin: "Maailmaan, mä avaraan, jos mennä voisin vaeltamaan. Ja voisin nähdä kaiken sen, myös paikankin niin lämpöisen. Mikä ohjaa kohtaloa? Mikä on ollut ainiaan? Maailmaan, niin avaraan, jos mennä voisin vaeltamaan. Ja voisin nähdä kaiken sen, mi viepi ihmisen onnehen." Näillä sanoilla päätin hetkemme, ehkä niillä päättyy minunkin... Joskus sitten.