IRC-Galleria

Rakkaus on valitettavan sokeaa... Joskus, vuosia sitten luulin olleenki rakastunut, olin väärässä... Kai se oli enemmän ihastusta. Mutta tämä ihastus ja rakkaus veti minut pohjalle, niin pohjalle että olen tavallaan ylpeä että selvisin siitä hengissä. Silloin tunsin riittämättömyyttä, pelkoa, epäonnistumisen tunnetta sekä hylätyksi tulemista, matto vedettiin jalkojen alta ilman ennakko varoitusta. Väsyin elämään...

Puolitoista vuotta sitten löysin jotakin mikä pysäytti, mikä oikeasti kolahti heti, mikä sai toivomaan kaikkea kaunista ja hyvää, haluamaan yhteistä elämää, haluamaan ylipäätänsä ELÄÄ. Nyt huomaan että kaikki oli turhaa, minä tein virheitä ja hän teki virheitä... Tunnen taas samaa tunnetta vaikka meidän suhde olikin yhtä vuoristorataa, epäonnistumista, pelkoa, riittämättömyyttä, mutta olisin sen kaiken valmis antamaan anteeksi jos hänkin anteeksiantaisi minun virheeni. Olen umpikujassa, tiedän ihmisen josta oikeasti välitän mutta tiedän etten häntä tule ikinä saamaan omakseni...

On helppoa sanoa että unohda, anna olla ja jatka elämääsi. Mutta en ole eläissäni tuntenut yhtä voimakkaita tunteita kuin tätä yhtä ihmistä kohtaan tunnen. Hän saa sateisenkin päivän näyttämään aurinkoiselta jos sanoo yhden ystävällisen sanan, lähettää tekstiviestin tai mitä vaan...

Ehkäpä tämä joskus helpotta, ehkä se löytyy joku toinenkin. Näillä kokemuksilla en usko kyllä että unohdan tämän ihmisen kokonaan, se tunne on niin vahva. Jos jotain positiivistä tästä ajattelee se on se että tiedän mitä rakkaus on, oikeasti...

Tämä ihminen tietää itsensä kun lukee tätä...

<3 ville...