IRC-Galleria

Mä rupean vihaamaan tätä duunia. Ei siinä itsessään mitään vikaa ole mut se pilaa kaiken hauskan. Jouduin lähtemään rannalta auringonpaisteesta sen takia ja nyt missaan sen ainoan kerran kun Helsingissä tapahtuu jotain (makasiinit palaa - olkoonkin ettei se nyt mikään niin hieno juttu ole).

Grrraarraah.

on ollu sellaset ku yleensä.

ja mä oon edelleenkin täällä ja kuuntelen hassua räppiä.
ja mietin että pitäiskö kuitenkin lähteä mieluummin ennemmin ku myöhemmin. jotenkin tuntuu siltä, etten oo ihan valmis/sopiva kokopäiväiseen opiskeluun ja täkäläinen työmarkkinaelämä on niin kieroa ja kiemuraista tai jotain. niin tällai väsyneenä lähteminen jonnekin vaik vapaaehtoistyöhön ties minne vaikuttaa aika kiinnostavemmalta. mut toisaalta se ois jossain kaukana ja siel kaukana pitäis olla kauan.
aina välillä tuntuu siltä et terveellisintä mulle ois lähteä niin pian kuin mahdollista niin kauas kuin pääsee ainakin vähäks aikaa, mut sit tulee aina joku realititsekki mukaan kuvaan ja pilaa homman. ja sit on viel se kolmas joka ei muuta osaakaan kuin sotkea, ja sit paha soikoon, kun se aina lopulta kaappaa vallan. kun on pakko olla heikko pitäis edes tajuta luovuttaa kerralla.

Sen sijaan olisi ehkä kivaa olla axolotl.


Pohditaanpa sitten että mixi...

Tähän täytyy vielä sanoa, että jos ihminen on kunnolla kuunnellut J. S. Bachia, eikä kuitenkaan pidä tämän musiikista, niin sellaisen henkilön voisi vaikka... tai no... mutta siis... ei se voi olla oikein. Maailmassa joka sellaisen sallii, on pakko olla jotain vialla.

...

Hyvät mielikuvituslukijani (hätätapauksessa käyvät oikeatkin)! Suosittelisin teille lämpimästi Aziza Mustafa Zadehin musiikkia, mielenkiintoista sekoitusta jazzia ja azerbaidžanilaista improvisaatiotyyliä, mugamia.
Aziza itse on taitava pianisti ja laulaja ja hänen kanssaan ovat tehneet yhteistyötä monet tähdet kuten Al Di Meola, Bill Evans, Dave Weckl, Omar Hakim ja Toots Thielemans - mutta mitäs siitä, musiikki puhukoon puolestaan, ei se tarvitse suuria nimiä mainostajikseen (ei heistä tosin haittaakaan ole - Al Di Meolan kepeät juoksutukset tai Bill Evansin sopraanofonisoolot levyllä 'Dance of Fire' saavat välillä kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin).
Anteeksi tuputus.
Huoneessani on hyttynen. Iso hyttynen, jota en iltaisin väsyneenä saa kiinni.

Miks tää maailma on näin jumittunut? Mä tunnen kuinka pinnan alla kuohuu, mä nään sen valtavan potentiaalin liikkeeseen joka on kaikkialla - eikä mitään tapahdu... Voiko jännite muka kasvaa loputtomiin, vai olenko mä vain liian sokea näkemään mistä ja miten se purkautuu?

Nyrkki pystyssä kadulla ja sitten vaihtamaan puku päälle työhaastattelun, niinhän?
Arkisuus lienee absurdeimpia asioita joihin joka päivä törmään.
Mutta mitäs tässä, kuunnellen hooceetä ja teetä ryystäen, nippa nappa kurssit suorittaen, valittamaan. Metsältä en näe omia oksiani.
Arkisista absurdiuksista jakomielisyyttä aiheuttavin taas saattaa olla kieli. Se kun sallii, ellei jopa suosi, kiertelemistä - ettei tarvitse sisimpänsä kanssa kommunikoida. Itsensä pettäminen kun taitaa olla elinehto täällä.

ilmotus. et ette luulis et oon kuollu tai tullu erakkomiljardööriks tai jotain. ainahan sellast sattuu nääs, ni ei koskaa tiiä. paitsi nyt ku kerroin.

minä tässä sitten ihan hykertelen, ellen jopa kikattele, itsekseni kaikelle jännälle mitä täältä löydän, eli ihmisille - olenpahan siis vielä pahempi. mutta siis taah.

Meine Weltanschauung ist der Generative Transformationsgrammatismus.
Ich glaube an alle grammatischen, aber an keine ungrammatischen Sätze.
so kissanineen, sukuksiakinhankopa eivät voivat!