IRC-Galleria

Inhoan elämääni.

Tiedätkö tunteen kun haluaisi vain paeta kaikkia asioitaan?
Tuntuu että tämän asunnon seinät kaatuvat päälleni. Olen vain yksinkertaisesti pysähtynyt
paikoilleni liian pitkäksi aikaa. Ilmeisesti en muistanut että se ei sovi minulle.
On ihanaa kun ei tarvitse miettiä tekemisiään tai sanomisiaan jos vain pitää itsensä yksinkertaisesti
liian kiireisenä ettei tarvitse missään kohtaan pysähtyä ajattelemaan.
Ehkä mä en vain osaa antaa itseni olla onnellinen?
Tai sitten tämä kaikki vain tuli yksinkertaisesti liian nopeasti. Katoaako se myös yhtä nopeasti?

Tuntuu että tällä hetkellä kaikki mitä on lähettyvilläni on vain niin nähtyjä.
Samat naamat päivästä toiseen, sama ympäristö päivästä toiseen.
Tarvitsen todellakin nopeasti jonku piristysruiskeen sillä alan vajoamaan taas niin kovin synkille vesille.
Ja kun sieltä on kerran jos toisenkin saanut itsensä ylös niin ei jaksaisi jälleen kerran vajota.
Kun mikään ei riitä, se muodostuu todelliseksi ongelmaksi.

Olen vain ehkä tottunut saamaan kaiken yhdessä yössä.
Ja toiseksi epävarmuus ihan kaikkien asioiden suhteen on ahdistavaa.

Kysyn itseltäni "Jos mielessään on jo hävinnyt koko pelin onko sitä järkeä pelata edes loppuun?"

Haluan todistaa itselleni että minusta on tähän. Haluan pysyä koossa.

Voin melkein rehellisesti sanoa että äidilleni en ole koskaan kertonut jos olen tapaillut jotain ihmistä.
Tänään tein sen kuitenkin, ihan vain siksi ettei hän joutuisi kuulemaan minun asioita muilta.
Näinkin on käynyt. Ja voin vain kuvitella miltä se tuntuu hänestä.
Olen ehkä viime kuukaudet miettinyt vain miltä minusta tuntuu vaikka ehkä myös ympärilläni
oliat ovat jo väsyneitä tähän kaikkeen.
Tämän asian seurauksena tiedän että olen kaiken tämän suhteen todella vakavissani.
Ehkä liiankin ja vieläpä näin lyhyen tuttavuuden jälkeen ?
Mutta tämä peli on pelattava ja katsottava loppuun ,koska tämähän voi johtaa vielä vaikka mihin.

Nyt jo pelkään että teen itselleni jotain.

Miten minusta tuntuu että olin jo voittaja hetken aikaa?
Aloin tottumaan kaikkeen tähän, mutta nyt ..se pelottaa jälleen.

Ehkä minä oikeasti en ole henkisesti tasapainoinen ihminen, niinkuin te jo taisittekin todeta.
Helpottaakohan tämä jos sen vihdoinkin myöntää itselleen?
Mun ongelma voi ehkä piillä juuri siinä että kiellän asioita itseltäni ja muilta.
Ja en oikeasti huomaa asioiden vakavuutta. Tai sitten huomaan ne liiankin hyvin ja elän sen mukaisesti.

"He luulivat tietävänsä kaiken. Vaikka todellisuushan on se että he eivät tiedä puoliakaan."

Minun oloani ei varmaan helpota lainkaan se että en ole nukkunut silmäystäkään ja olen lähdössä
yöksi subille juontelemaan. Että tämäkin vuoro jo ahdistaa ennenkuin alkoikaan.
Ihanaa etsiä tosin sitä "oikeaa" muille tai ainakin hokea tekstiviestinumeroa ja näin ollen hieman
avittaa. Kun itselläni on nyt "se oikea". Vielä minun pitää se vain itsekkin painaa mieleeni.