IRC-Galleria

En yleensä lue tekstejäni kun olen saanut ne kirjoitettua.

Yleensä ihmisten on vaikeampaa kirjoittaa siitä miten pahalta tuntuu ja on vain niin kovin helppoa
hehkuttaa sitä miten onnellinen on. Minulla se menee ilmeisesti toisinpäin.
Tuntuu että kaikki tekstini ovat olleet hyvin synkkiä ja ne ovat huokuneet huonoa vointiani.
Sitä se ei kuitenkaan ole. Olen vain pyörteen mukana mennessäni antanut itsestäni sen kuvan että
olisin uhri. Vaikka todellisuushan on.. Sitä saa mitä tilaa.
Ehkä lähdin liian rohkeasti ja liian epätietoisena mukaan tähän kaikkeen.
Itse ruokkimalla sitä kättä jota olisi ehkä vähiten pitänyt ruokkia ..mutta miten olisinkaan voinut tietää?

Jo jokunen hetki sitten kuulin erittäin huolestuttavan asian. Joka sai minut hetkeksi pysähtymään.
Kuten heti talosta lähtöni jälkeen uutisoitiin että minun ja isäni välit ovat tulehtuneet.
Tämähän oli asia jota niin monesti myös talossa ollessani mietin.
Silloin ihmiset kommentoivat asiaa siihen tyyliin että "oma isäsi häpee sua, eikö sinua hävetä?".
Miksi minua pitäisi hävettää jos joku ihminen ei voi katsoa totuutta silmiin?
En usko että kyse kuitenkaan on häpeämisestä. Ehkä kaikki faktat tulivat vain niin kovin suurella
voluumilla. ..Ehkä joskus vielä mekin puhumme. Toivon.
Kyllä minun tosin pitää myöntää että olen vihainen siitä että asiat menivät näin miten menivät.

Mutta kaiken sympatian annan tässä kohtaan kuitenkin isälleni jonka elämästä kuulen hajanaisia
juttuja aina toisinaan ystäviltäni jotka asuvat hänen kanssaan vielä samassa kaupungissa.
Muutamia viikkoja sitten hänen on pitänyt poistua baarista ,koska hänen kimppuunsa oli koitettu käydä. Syynä se että hän ei ole pitänyt minuun mitään yhteyksiä.
Ilmeisesti tämä on tapahtunut jo kahdesti.
Mikä tämän kaiken hinta vielä joskus tuleekaan olemaan?

En haluaisi olla uhri, mutta jos minun pitää valita itseni ja vanhempieni väliltä niin toivon todellakin
että kannan itse omista tekemisistäni vastuun. Toki en edelleenkään tajua miksi olisin teille
tilivelvollinen mistään?

Edelleenkin olen siinä uskossa että vuosi 2009 tulee olemaan merkittävä.
Ja niin kauan kuin on uskoa on myös toivoa. Raukkautta minä en teiltä pyydä, mutta jossain
määrin teidän vihan määräkin alkaa jo ihmetyttämään.

Tunteeni erästä ihmistä kohtaan kasvaa tunti tunnilta. Olen jo niin kovin lähellä sitä että
suustani pääsee "Minä rakastan sinua!". Pidättelen itseäni vielä hetken, sillä kohta olet
taas vierelläni. Toivottavasti. Ja silloin minä lupaan taas hetkeksi laittaa aivoni narikkaan ja
olla vain ja ainoastaan sinun. Välittämättä mistään muusta.

Jälleen kerran tekstini jatkaa samalla linjalla kuin edeltäjänsä..
Mutta jonku ne tabutkin on nostettava esiin.
Ja teidät tietäen ..ketä kiinnostaisi muiden ihmisten onnellisuus kun on niin paljon kaikkea muutakin
mistä voi raportoida?