IRC-Galleria

Se oli pyryinen päivä. Sateli oikeastaan liiankin paljon, vaikka lumesta tykkäänkin. Kadulla oli jo vaikeaa liikkua, kun Markku Kosken ja kumppaneiden valkoinen kulta paakkuuntui kengänpohjiin ja sitä oli ravisteltava yhtenään. Vastaan käveli väsyneitä, lähes elämäänhaluttomia ihmisiä. Taapersivat tuttua rataa paikasta A paikkaa mikälie, mitä ikinä siellä sitten odottikin. Kaikki ympärillä oli periaatteessa kovin ankeaa. Piti paistaa aurinko ja olla lämmin. Nyt tuiversi päin näköä ja minne tahansa kääntyi niin aina tuiversi vastaan. Toisaalta valo ei katso tuulen suuntaa ja tunnelin sivuhaarasta kajotti pieni toivo. Kadun varteen oli noussut jossain välissä komea kartano. Ennenkaikkea sen sisäänkäynti oli äärimmäisen kaunis, hieno, suuren siro, komeasti tehty ja mitä näitä ylisanoja nyt on. Ovi ei ollut lukossakaan. Senhän vanha 'lukkoseppä' näki jo kadulta, vaikka välimatkaa oli kymmeniä metrejä. Kummaa sinänsä, luulisi tuollaista lukaalia pidettävän silmällä paremminkin? Talo oli asutun näköinen eikä enää ollenkaan rakennusvaiheessa, joten sitä ei oikein uteliaisuuden varjollakaan voinut mennä vain tarkkailemaan lähempää todeten sitten ensimmäiselle pihalla vastaantulleelle: 'Olin vain tässä lähistöllä ja huomasin näin komean rakennuksen valmistuvan tähän silmänräpäyksessä, enkä voinut vain jäädä kadulle ihmettelemään'.

Haaveilunikin loppui silmänräpäyksessä. Takavasemmalta kuului lähes korvia kuumottava ja nimenomaan ennen kuulemattoman pitkä torvensoitto. Säpsähdin ja vaistomaisesti hyppäsin hieman sivuun. Viereiseltä autotieltä kurvasi eteeni uudenoloinen puolisporttinen menopeli. Se kiilsi ja moottori ujelsi, mutta jotenkin tuli vaikutelma, ettei auto sisältä ollut niinkään tyylikäs ja yksinkertaisesti hyvä, kuin mitä ulkokuori antoi ymmärtää. Niinkuin Huyndain versiot Lexuksen autoista. Kuin ostaisin viimeistä huutoa olevan vempaimen, mutta halvimman mallin. Kuin baarista lähtisi mukaan nainen, jolla on vähiten päälle, mutta jossa olisi muutenkin vähiten sisältöä. Kuin purukumi, jossa on kiiltävin folio päällä, mutta jossa on myös vähiten makua. Ymmärrättehän? No, auto karautti ohitseni. Tietenkin juuri auton kulkureitillä oli se kaivo, josta höyrysi allaolleen kaukolämpöputken ylijäämälämpö ulos. Tämä pienikesä keskellä takatalvea oli sulattanu maahan sataneen lumen loskaksi ja kivasti kiiltäneet 17tuumaiset alumiinivanteet lennättivät palan olennaista osaa Suomen keväästä kasvoilleni ihan siihen taivaalta tuiskunneen lumen viereen. Minä kirosin ja auto jatkoi ajoaan aivan oven eteen, niin lähelle, että tuntui ettei talon ovea saisi auki kuin auton ikkunasta käsin. Kuin varmistaakseen sen, ettei tähän kartanoon tai sen omistajiin tarvinnut tutustua lähemmin, auton perässä, aivan edestäni sulkeutuivat suuret metalliset portit. Sen verran olivat korkeat, että voisi Sergei Bubkaltakin jäädä se korkeus ylittämättä. Siirryin uteliaisuuttani hämmästelemään tätä teknisyyden tyyssijaa aivan portin juureen, kun alkoi kuulua lujaäänistä haukuntaa ja ääni läheni minua uhkaavasti. Lumipyryn seasta muutaman metrin päähän portista ilmestyi 'liioittelematta' hevosenkokoinen rottwailer, eikä se ilmeisesti tykännyt deodorantistani. Se räksytti ja murisi sellainen ilme kasvoillaan, että sen selvästi teki mieli laittaa minut lihamyllyyn ja keittää jauheesta Worschmackia. Samaan hätään auton ikkunasta kuului voimakas huuto: 'Hiljaa! Tänne!'. Koira hiljeni välittömästi, sen vihainen ilme katosi ja äsken niin verenhimoinen elukka kääntyi pois rauhallisena. Ihan kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Kuin en olisi koskaan ollutkaan siellä. Samalla pyry sakeni lisää ja vain vaivoin näin; autosta tumma hahmo siirtyi ovelle, avasi sen ja käveli sisään. 'Niks, naks', ovi oli lukittu.

Vetipä hiljaiseksi. Jäin miettimään. Ovi oli jäänyt mieleeni. Enpä ollut ennen sellaista nähnyt, eikä se todellakaan ollut ollut lukossa, koska se hahmokin oli vain kävellyt sisään. Saranat eivät olleet vinkuneet eikä kynnysmattokaan ollut ovenvälissä niinkun niin usein sillä on tapana olla. Oikea koko, väri, materiaali. Ei turhia ornamentteja, vain lähes koko ovenkorkuinen kapea ikkuna tummalla lasilla. Sehän oli liki täydellinen. Mitäs sitten tulee oven jälkeen. Tuossa talossa tulisi varmaan eteinen. Korkea, valoisa ja marmorilattiainen. Harmonisen värinen, hienoilla yksityiskohdilla koristeltu, mutta silti yksinkertainen. Avara tila, josta näkisi jo melkein kaikkiin talon tiloihin kertasilmäyksellä. Takapihalle ei varmaankaan näkisi. Jos siellä olisikin uima-allas, sunnuntaihesarin kokoinen kaasugrilli ja merinäköala, niin tätä ylellisyyttä ei heti näkisi. Ehkä ovi sinne olisi parin nurkan takana, ehkä ei.
Niin.. tai ehkä ei. Ehkä näkymä ovelta olisinkin kolkko ja ahdas, jopa vihamielinen. Pimeä ja aivan täyteenahdettu. Liikaa kaikkea; värien, kokojen ja muotojen sillisalaatti. Jospa näky olisikin näin häiritsevä. Niin kuin sen auton pihaanajaminen, tämäkin olisi järkyttävää informaatiota. Ovelta olisi suora näkymä takapihalle, siellä aurinko paistaa ja ihmiset loikoilevat altaassa, lyhimmän tikun vetänyt paistelee purilaisia muille. Ihana näky, Mutta sisällä kaikkien siitä kohtaa näkyvien huoneiden ovet on suljettu. Lamppujakin on vain siellä täällä; summittaista valoa, suuria varjoja. Vaatisi kissan silmät sekä yhdeksän henkeä selvitäkseen hengissä sen talon tutkimisesta.

Taas kuuluu torvi ja taas säpsähdän. Löydän itseni lumipenkasta, johon olin huomaamatta istahtanu ajatuksineni. Torvea oli soittanut bussikuski, joka yhtä elämäänhaluttomasti kuskasi muita onnettomia, jotka olivat ahtautuneet satamäärin tähän viidellekymmenelle suunniteltuun kulkuneuvoon. Sitten tunsin taas tuulen ja tuiskun kasvoillani. Yksi lumihiutale uhitteli menevänsä niskapuolelta takkini sisään, toinen taas halusi sieraimeen. Heräsin taas todellisuuteen ja ymmärsin vartin verran vain seisseeni ja istuskelleeni paikallani miettien ovea. Ovea tosiaan, ja nyt sekin oli lukittu.

Katselin ympärilleni, ei ketään, ei ääntäkään. Jonnekin ne tylsät, harmaat ihmiset olivat jo menneet. Loskasta märkänä, tuulesta kylmissään. Oli niin hiljaisen rauhaisaa. Ei siinä sen enempää nähtävää enää ollut ja silti katsahdin vielä kerran ovelle päin.

'Täytyypä tästä jatkaa taas matkaa', pohdin.

Kuin en koskaan olisi ollutkaan siellä.

wk36