IRC-Galleria

Elämä potkii päähän. Kukaan ei rakasta mua! Epäonnistun aina ja kaikessa. Olen ruma kuin porsas! En jaksa elää... teen vain kaikille palveluksen jos vajoan maan sisään ja katoan, ei kukaan mua jää kaipaamaan.
Elämä on.

Joskus tuntuu, kuin tämä maailma ei olisi minua varten. Olen liian herkkä, liian erilainen. En oikein sovi mihinkään, eikä minua hyväksytä. Ihmiset katsovat minua kuin muukalaista. Kuin pölyä, jonka he haluaisivat pyyhkäistä maton alle piiloon. Minä kuitenkin olen! Olen ihminen, jolla on tunteet! En ole roska silmässä tai kivi kengässä! Minullakin on oikeus tulla kuulluksi. Kun ei mikään muu auta, lukittaudun huoneeseeni partaveitsen kanssa ja viillän. En liian syvältä, ettei jäisi kovin paha arpi, sillä minua pelottaa. Mutta tarpeeksi syvältä, että punainen veri valuu rannettani pitkin lattialle. En halua kuolla, mutta sattuu niin paljon, että on pakko tehdä jotain konkreettista. Jotain, mikä sattuisi enemmän, kuin kipu rinnassa. Yhtäkkiä minua itkettää. Itken katkerasti pahaa oloani ja haavaa ranteessani, jonka minä itse tein. Haava paranee ja arpeutuu, mutta haava sisälläni vuotaa edelleen verta. Valehtelen vanhemmilleni kissan raapaisseen minua, kun he kysyvät haavastani. Äitini silmistä huomaan, ettei hän usko. Hän soittaa nuorisopolille ja varaa ajan terapiaan. Saan sätkyn ja alan huutaa ja karjua. Heittelen tavaroita ja paukon ovia. Äiti läimäyttää minua kasvoihin ja halaa heti sen jälkeen. Järkyttyneenä alan nyyhkyttää ja puristan äitiä rintaani vasten kuin hukkuva. Miksi paha olo ei enää katoa, kun äiti lohduttaa? Miksi itku ei enää auta?

Olen kasvamassa aikuiseksi. Aikuistuminen sattuu. Etsin itseäni, en vielä tunne itseäni ja se saa aikaan pahan olon. Kuvittelen ettei minusta välitetä ja ettei minua hyväksytä, koska en itse välitä enkä hyväksy itseäni. Olen hukassa, eikä kukaan minua voi ohjata tai auttaa, kuin minä itse. Mutta olen vasta lapsi! Vanhempani yrittävät ohjata ja auttaa, mutta en hyväksy heidän apuaan, he tekevät sen väärin! Kohtelevat minua kuin lasta.. olen lapsi, mutta myös aikuinen. Haluan heidän kohtelevan minua kuin aikuista, jotta oppisin olemaan sellainen. Mutta silloin kuin he yrittävät kohdella minua aikuisena, he tekevät senkin väärin. Eivätkö he perkele osaa tehdä mitään oikein?! Haluan karata, elää omaa elämääni. Olen loukussa, vanki. Turhaudun elämään ja juoksen sillalle. Huudan pahan oloni ulos ja jään tuijottamaan joen kuohuja. Jos vain hyppäisin.. jos vain hyppäisin ja katoaisin pyörteisiin. Saisin nukkua, kipu häviäisi, eikö?

Koulussa pukeudun mustiin, tai pukeudun muotivaatteisiin peittääkseni kipuni. Laitan vahvasti meikkiä, jotta todellinen minäni ei paljastuisi. Haluan kuulua joukkoon. Tiuskin opettajille ja muille oppilaille. Kiusaan ei-suosittuja, jotta oma oloni helpottuisi. Lopulta tulee se ilta, kun vedän ensimmäiset perseet ja menen koulun suosituimman pojan luo höpöttämään äkillisen itseluottamuksen rohkaisemana. Opin, että antamalla pojille, mitä he haluavat, saan hetkeksi hyväksytyn olon. Ei se haittaa, että minusta puhutaan selän takana, ei se haittaa, että he sanovat minua huoraksi. Minua he kuitenkin tarvitsevat. Minulle he soittavat kun haluavat. Olen heille tärkeä, enkö olekin?

Lopulta en enää pysty katsoa itseäni peiliin, en pysty menemään kouluun. Sulkeudun yhä enemmän itseeni. Vanhempani eivät enää saa minuun kontaktia ja he turhautuvat, ovat huolissaan. Sitten, ihan yhtäkkiä tulee se päivä, kun äiti sanoo: "Pakkaa tavarasi muru.. me ei isän kanssa enää tiedetä mitä tehdä, tämä on ainoa vaihtoehto." Alkaa puolivuotinen helvetti nuoriso-osastolla. En saa tehdä mitään. Koulusta suoraan takasin. Kavereiden käynneille on omat ajat, kokoajan joku hengittää niskaan. Pitikö kaiken päätyä tähän. Olisiko ollut joku muu vaihtoehto?

Kuinka moni nuori on oikeasti käynyt tämän ainakin osittain läpi? Kuinka monen ei olisi tarvinnut mennä niin pitkälle? Kuinka moni ei yskinäisyydessään enää löytänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää päättää oma elämänsä? Kuinka moni onnistui? Kuinka moni ystävä onkaan onnistunut teossaan. Kuinka monen ei olisi tarvinnut? Eikö rakkauteni auttanut, eikö se riittänyt? Miksi he eivät nähneet mitään hyvää elämässään? Me elämme tai kuolemme. Fakta, joka pitää hyväksyä. Ihmisiä kuolee ympäriltämme kuin kärpäsiä. Sekin pitää hyväksyä. Meille jäljelle jääneille jää vain kaksi vaihtoehtoa. Vajota syvälle tai jatkaa eteenpäin. Vielä ei ole todistettu, että meillä olisi toinen mahdollisuus. Vielä ei ole todistettu, että kuoltuamme synnymme uudestaan tai jatkamme "kuolemanjälkeiseen elämään". Meillä on yksi mahdollisuus, se on todistettu. Tämä elämä, jota juuri nyt elämme. Miksi kulutamme sen murehtimiseen siitä, mitä olisi voinut olla? Miksi kulutamme sen suruun menetetyistä ystävistä, rakkaudesta tai tilaisuuksista. Miksi emme nouse ylös ja huuda:"Sinä et minua lannista! Olen vahva, minä elän, se on lahja! Aivoni toimivat, se on lahja! Minä taistelen ja minä voitan. Minusta tulee vielä jotain!". Nuoruudessa tulleet haavat arpeutuvat ja tekevät meistä vahvoja, jotta pystymme kohtaamaan tulevan. Aikuisena näemme maailman toisin, saatamme kyynistyä ja kovettua. Se on puolustautumis tapamme. Suojelemme siten itseämme. Nuori ei vielä osaa sitä, siksi hän kamppailee. Hänen silmänsä ovat yhtäkkiä auenneet, eivätkä vanhemmat voi häntä suojella totuudelta. Maailma ei olekaan se kaunis, turvallinen paikka, joksi sen luulimme. Totuus lyö vasten kasvoja ja sattuu. Oman itsen sovittaminen tähän uuteen maailmaan on vaikeaa. Opin kantapään kautta, ettei ihmisiin voi luottaa. Ja silti luotan. Olen naiivi ja saan maksaa siitä. Olen sinisilmäinen ja petyn kerta toisensa perään. Silti, silti aina jostain saan voimia jatkaa. Saan voimia jatkaa koska on pakko. Koska muuten katoan, muuten kaadun enkä jaksa enää nousta. Maailmassa on paljon pahaa, mutta myös hyvää. Se hyvä ei vain ole niin näkyvissä. Emme huomaa sitä ennenkuin menetämme sen. Emme osaa arvostaa sitä hyvää, koska se on itsestään selvyys. Osa meistä tuudittautuu elämään "pahassa maailmassa" ja kaikki hyvä, on vain valetta. Osa taas kieltää maailman pahan ja elää vaaleanpunaisessa pilvessä. He ovat haaveilijoita, hihhuleja. Toiset taas realisteja, he vain näkevät pahan. "Olen realisti, keneenkään ei voi luottaa!". Haloo! Oletko todella realisti, jos katsot maailmaa mustavalkoisen harson läpi? Oletko realisti jos kuvittelet elämän olevan ruusuilla tanssimista? On olemassa lukemattomasti värejä ja ruusut ovat piikikkäitä.

.:Peace:.