IRC-Galleria

Kuljit tänään ohitseni,
niin olit tehnyt jo usean vuoden ajan.

Istuit tänään kaukana minusta,
kuten olit tehnyt aiemminkin.

Lauloit tänään samassa kuorossa, kuitenkin kaukana,
silti samaa laulua.

Kuljit kotiisi eri reittiä,
vaikka asuimme samassa talossa.

Juhleit illalla eri porukassa,
vaikka olimme samalla luokalla.

Miten saisin sinuun lähemmän yhteyden,
vaikka tiedämme kumpikin että pidämme toisistamme.

Voisinko vain istua viereesi, kulkea kanssasi,
laulaa yhdessä ja juhlia lähekkäin?

Ehkä joku päivä huomaamme sen,
miten paljon välitämme.

Ehkä vielä uskallan sanoa sen,
kuinka paljon sinusta pidän.>

Koska helvetissä mä voin olla varma,
että sä rakastat mua,
tai että sä edes tykkäät musta?

Voisitko sä edes joskus edes katsoa mua päin,
avaisitko edes joskus oven mulle?
Miksi sun täytyy vaan olla niin kuin mua ei ois,
täytyykö munkin unohtaa sut?

Onko sun pakko aina nälviä ja puhua musta pahaa,
vaikka oikeesti tunnetkin ihan jotain muuta.
Miksi sä teen niin?

Koska mä en ole sulle koskaan sanonut mitään sellaista jota sä sanot musta,
niin miksi teet niin?
Haluatko sä vaan osottaa että oot kovis,
vaikka mä tiedän että et ole.

Sähän rakastat kaikkea hempeetä,
sä rakastat romanttisia hetkiä.
Yksikin ilta tulit elokuvista ja itkit,
miksi teit niin jos kerta olet kovis?

Eilen kun lähetin sulle tekstiviestin jossa kerroin mitä tunnen,
niin et sä siihen vastannut, tai olisit vastannut mutta olit kaverisi kanssa yhdessä ja nauroitte mulle,
kyllä mä sen tiedän.

Koulussa kuitenkin salaa hymyilit mulle,
se tuntui hyvältä koska tiedän mitä oikeasti ajattelet.
Sä et vaan halua menettää mainettas koulun kovimpanan kimmana.
Ehkä ymmärrän sua,
mutta enemmän ymmärtäisin jos sanoisit tunteesi.

Ehkä joskus säkin huomaat millainen todellisuudessa olet,
kaikki muut sen jo on huomanneet.
Mä kuitenkin haluan sut vaikka et olisikaan kovis,
koska en ole itsekään,
en kuitenkan ole mikään nössökään.

Mä vaan pyydän,
että sä lähettäisit jonkun viestin mulle ja kerrot kuinka paljon sä oikeasti välität,
jos välität.

Sä kuitenkin kiusaat mua koska pidät musta,
moni sen on huomannut, ja ehkä joskus säkin sen huomaat.

>

Eilen taas palasit mieleeni uudelleen,
kysyit vain minulta, miten voin?

Mitä siihen voisin vastata muuta kuin,
että olen vain odottanut sinua!

Kosketit hennolla kädelläsi poskeani,
ja annoit tuulahduksen käydä lävitseni.

Katsoin silmiäsi jotka hymyilivät minulle,
aivan kuten silloin ennenkin,
silloin kun lähdit täältä pois.

Halusin koskettaa huuliasi,
en kuitenkaan tuntenut niiden pehmeyttä,
hymyilit minulla ja sanoit,
minun on nyt aika lähteä lopullisesti,
mutta me näemme vielä,
koska sinä olet minulle tärkeä.

Katsoin valkeaa hahmoa hetken edessäin,
halasin hänen sumun verhoamaa hahmoa hetken,
kuiskasin hänelle ne samat sanat kuin monesti ennenkin,
SINÄ OLET TÄRKEÄ!!>

Minäkö se olen yksin joka katsoo tyhjyyttä silmiin,
tyhjyyttä joka piirtää ikävää kuvaa minusta sydämeen.
Olen vain yksinäinen poika joka ei tunne sisintään,
olen vain se pieni pojan nulikka joka silloin rikkoi ikkunasi.

Yritin kyllä heittää sitä kiveä hiljempaa,
en vain kyennyt siihen, sisälläni oli sitä voimaa,
jota juuri nyt tarvitsisis kun hädän hetkeni on suuri,
nyt se voima on kuitenkin poissa, ehkä kulutin sen silloin.

Olen edelleen se poika, juuri se sama,
se sama jota sinäkin silloin katselin läpi särkyneen ikkunan.
Vaikka kuinka keräsin sirpaleet maasta ja säilytin ne,
en saanut sinua, mutta ne sirpaleet ovat tallessa.

En saanut kuitenkaan niitä kaikkia talteen,
mutta ne jotka sain on uusi ruutu elämässäni,
uusi kirkas suoja kaikkeen mitä teen.

Joskus vielä palaan sinne ja etsin ne loputkin,
etsin sen talon josta katsoit,
etsin sen ikkunan, ja etsin ne särkyneet sirpaleet.

Kokoan niistä täydellisen elämän,
paloista lasisista joita kerran kosketin.

Rakastan tätä työtä jota sinun eteesi teen,
haluan valvoa untesi laatua.
Pidän siitä kun näet unta -varpaasi heiluvat,
huulesi liikkuvat ja tavaavat jotain sanaa.
En kuitekaan saa siitä selvää,
mutta ymmärrän sen tarkoituksen.

Viime yönäkin puhuit unissasi ääneen,
nousin kuuntelemaan ja hymyilin.
Silitin hiuksiasi ja kerroin kuuntelevani,
en tiedä kuulitko tuota,
mutta pidin siitä mitä kerroit.

Muistoihini palasi hetki jonka koimme aiemmin,
olimme vain kahden sakeassa lumipyryssä,
tartuit käteeni ja suutelit huuliani.

En voisi koskaan unohtaa tuota,
en haluaisi sinua herättää ja rikkoa muistoa,
jään vaan kuuntelemaan ja katson että sinun on hyvä olla.

Minä olen sinun unesi valvoja,
en anna kenenkään häiritä sinua,
en päästä untasi haihtumaan,
minä pidän sitä yllä,
ja kerron sen sinulle aamulla.

Nuolin kasvojasi kerran,
annoin sinulle sen pienen toiveen,
senkin vain kerran.

Läimäsin sinua poskelle,
senkin tein vain kerran,
sen ainoan kerran kun petit.

Kuuntelin itkuasi sen illan,
istuin etäällä sinusta ja annoin vain itkeä,
tämänkin tein kerran,
mutta se kerta kesti kauan.

Suudelmia olet saanut useampia,
niistä en pidä lukua, en enää,
koska olen jo seonnut niissä,
niitä on niin paljon.

Yksi päivä ei riitä kertomaan sitä tuskaa,
tuskaa jonka koin kun petit minua.
Saat kuitenkin anteeksi,
koska uskon sinuun.

Kerran ehkä minäkin teen väärin,
toivon silloin sinulta samaa,
sinä voit nuolla, läimästä tai itkeä,
olen sen silloin ansainnut.

Istumme kahden keinussa,
pidän sinua lujasti kädestä.
Katsomme kirkasta kuuta,
sen hehkua ja vierekkäistä puuta.

Puun oksalla pieni enkeli,
se katseli meitä iloiten.
Emme tienneet vielä miksi se hymyili,
se viittoili meille ja kuunteli.

Puristin tiukasti kättäsi,
katsoin silmiäsi ja sanoin sen.
"Muista, että vaikka nyt lähdemme,
olemme aina yhdessä ja rakastamme!"

Pakkanen kiristyi ja otti otteensa,
enkeli seurasi oksalla ja turvasi.
Saimme lähteä rauhassa yhdessä matkalle sille,
jonka halusimme ja toivoimme molemmille.

Emme erillään voinneet elää,
koska tiesimme ettei toisella aikaa olisi paljoa.
Suutelimme viimeisen kerran ja annoimme mennä,
katsoimme enkeliä, se kutsui ja sanoi "lennä!"

Aamulla olimme jo poissa,
hetkemme ikuisia,
kaksi pakkasen jäädyttämää sydäntä

Siinä hän taas istui,
hieroi käsiään yhteen ja lauloi jotain kaunista.
Monena ilta olin hänet nähnyt,
hän oli aina samassa paikassa

Päällä hänellä oli risainen takki,
päässä kirkkaanpunainen villalakki.

Katsoin häntä joka ilta silmiin,
hän hymyili minulle.
Hän ei ojentanut kättään,
pyytääksen rahaa ruokaa.

Kätensä hän kuitenkin ojensi,
ja antoi minun katsoa sisälleen.

Kadunkulma oli eräänä iltana tyhjä,
kiersin korttelin uudelleen, mutta hän ei ollut siellä.
Kävin kotona ja palasin takaisin,
nyt hän oli palannut.

"Anteeksi että olen myöhässä", nainen sanoi.
Hymyilin hänelle ja jatkoin matkaani.

Monen päivän ajan vain menin ohitse,
katsoin häntä ja palasin kotiin.

Yhtenä ilta pysähdyin ja kysyin häneltä miksi hän oli minulle niin ystävällinen vaikken ole antanut rahaa.

"En minä rahaa tarvitse, minun on hyvä olla, minulla on kaikki. Minulla on lämmin ja ystäviä ympärilläni, kuten sinä."

Kumarruin naisen puoleen ja halasin häntä, vasta silloin tunsin kuinka lämmin ja elämänmyönteinen tämä nainen oli.

"Miten sinä jaksat joka ilta tulla tänne? Missä sinä nukut? Missä asut?", kysyin.

Nainen katsoi minua silmiin ja hymyili kyynel silmissä.

"Rakkaus saa minua tulemaan, minun kotini on kaikkialla, minä nukun rakkaudessa."

Silmäni kostuivat tuon herttaisen naisen vastauksesta ja pyysin häntä tulemaan kotiini, tarjosin hänelle lämmintä ruokaa ja lämmintä yösijaa.

Nainen kieltäytyi, mutta toivoi etten unohtaisi häntä vaan kävisin joskus vielä katsomasa häntä.

Sen lupasin. Hän oli antanut minulle uudenlaisen näkemyksen elämään.

Elämän ei tarvitse aina olla rahallisesti rikasta, riittää kun on rakkautta ja lämpöä, halu elää, aivan kuten tällä naisella.>

Uskon vielä elämään,
vaikka yksin joutuisin olemaan.
Uskon sieluni tunteen sen sisimmän,
tiedän sen olevan enemmän.

Uskon elämään yksinäiseen,
uskon elämään rakkauteen.
Tiedän kaiken merkinneen,
niin paljon mulle, sulle, meille uudelleen.

Uskon kaiken mitä joudun tekemään,
teen sen vuoksesi tai itseni.
Kannan vastuuni jonka jaamme,
kannan tahtoni, haluni ja ikävämme.

Uskon aina kahteen ihmiseen,
uskon sinuun, uskon minuun.
Tiedän että on paljon enenmmän johon uskoa,
mutta me kaksi riitämme meidän uskoon.

Anna vain kätesi,
niin ohjaan sinut elämääni ja uskoomme.
Pidän sen lähelläni,
ja kuuntelen sitä kun on sen tarve.

Uskon vielä elämään,
uskon kätesi vahvuuteen.
Tiedän että olet lähelläni,
uskon Sinuun, uskon minuun, uskon meihin.>

Mieleni haluaisi tappaa minut,
sieluni haluaisi riistää kaiken pois.
Sydämeni jaksaa odottaa sitä hetkeä,
kunnes se itsekseen nukkuu pois.

Silmäni katsovat tyhjyyteen,
ne hakevat niitä sanoja.
Sanoja joilla sieluni ja mieleni jaksaisi odottaa,
aivan kuten sydämeni.

Jalkani haluaisivat kampata elämäni,
käteni lyödä minut hengiltä.
Kehkoni, henkeni salpauttaa,
hengitykseni lopettaa.

Ruumiini on kuollut,
se haluaa nukkua ikuisesti pois.
Ruumiini on kuollut,
se haluaa vain olla rauhassa,
pois kaikelta tältä mitä elän.