IRC-Galleria

Seison alla suuren tammen, äärellä vasta luodun haudan.
Yö saapuu, ennenkuin liikahdan.
Lasken kädestäni pienen ja hennon ruusun.
Sen varsi on jo ajat sitten katkennut, lehdet kuivuneet.
Kuun valossa sen terälehdellä kimmeltää pieni vesipisara,
vai kyynelkö se lie?
Nostan pääni, kuivaan kyyneleet ja
käännän haudalle selkäni.
Askeleeni johtavat minut tuntemattomaan,
menneet on jääneet taa, tulevaisuus jalkojeni alla.
Viimeinkin sain lasketuksi hautaan
kauniit muistot sinusta,
viimeisenkin toivon elämästä?>

En sinua tunne, en ole koskaan nähnytkään.
En tuoksuasi haistaa voi,
en kätesi pehmeää kosketusta poskellani tuntea.
Silti sydämesi vaimean sykkeen aavistan,
sykkeen toivosta, rakkaudesta ja lämmöstä.
Olenko se minä, jolle sydämesi sykkii?
Voisinko se olla minä?>

Koivun pienen huomasin,
varrella syrjäisen polun
Alle lumitaakan se sortunut oli,
Katselin hetken, säälin hieman.
Menin sen alle ja ravistin.
Taakan se olaltaan karisti,
Vartensa se suoristi,
kuin nuori se taas ollut olisi.
Tunsin kielelläni maun
vastasataneen lumen.
Aurinkokin taas pilkisti takaa pilven,
kuin hyvän työni se huomannut ois
Elämä voittaa taas…>

Pienet rikkinäiset siivet enkelin
olin kerran matkallani metsästä löytänyt.
Ne varoen pesääni kannoin
ja pimeässä luolassani ehjäksi ommella koitin.
Kotiluolastani varovasti ulos kurkin
ja päivänsäteiden leikkiä katselin ihaillen.
Vihdoin valmistui urakka suuri.
Siivet selkääni laitoin
ja puun oksalta hyppäsin.
Mutta voi, liian hennot ne oli,
eikä minua kantaneet,
en taivaan sineen päässytkään lentämään,
leikkiä lyömään kanssa keijujen.
Alas puun juurelle mätkähdin,
huokaisin hiljaa yksin suruissani.
Yksin on luotu minut pimeää metsää taivaltamaan

Makaan sängyllä selälläni, tuijotan vaiti kattoon, johon yö piirtää öisiä, hiljaisia varjoja.
Tunnen kuinka käteni puutuu.
Sinä makaat siinä hiljaa aivan kyljessäni kiinni. Käännän hieman päätäni ja annan pehmeän suukon otsallesi. Ynähdät hiljaa unissasi ja hymy leviää kasvoillesi. Mitähän unta sinä näet?
Seuraan katsellani valoviirua katossa, jonka ohiajavan auton valot sinne heittää.
Vaivun taas ajatuksiini.
Kuinka kummallista elämä oikein onkaan...
Kiersin maailmaa, kääntelin kiviä, kiipesin puun latvaan ja vuoren huipulle, mutta en prinsessaani läytänyt. Ja kun viimein lakkasin tuijottamasta horisonttiin, laskin katsettani hieman ja näin sinut.
"Kuinka kauan olet ollut siinä" kysyin.
"Aina" vastasit ja hymyilit sellaista pientä vienoa hymyäsi.
"Miksen ole sinua sitten aiemmin nähnyt?"
"Et sinä prinsessaasi etsimällä löydä. Pysähdy hetkeksi, katso ympärillesi ja näet..."
Säpsähdin hereille. Katselit minua hymyillen, kiersit kätesi tiukemmin ympärilleni ja nukahdimme uudelleen....>

Mä jos sulle ainokaiseni antaisin,
kantaisitko sitä varoen,
hellisitkö sitä iltaisin?
Sille joskus suukonko myös antaisit?
Jos sulle sydämeni antaisin,
sille höpöjäkö joskus puhelisit,
sylissäsi keikuttaisit?
Jos sulle sydämeni antaisin...>

Rakkautta ympärilläni nään,
se sydäntäni kirveltää.
Lohduttomalta tuntuu kaikki tää,
mutta se on vain elämää.

Sinut joskus tyhmyytäni menetin,
syitä mietin nyt itsekin.
Mä suako liikaa rakastin,
ja pois sut viereltäni työnsin.

Antaisitko mulle anteeksi,
jos näin sitä pyytäisin.
Sulle jos ruusun ehjän antaisin,
sen povellesiko laittaisit.

Tuskin tätä koskaan lukisit
tai itseäsi tästä tunnistaisit.
Mutta tämän haluan sanoa vain
En sua unohtaa voi lain.
>

Kunpa sydämeni kuolisi pois,
ei enää tätä tuskaa ois.
Ei kaipuuta, ei ikävää,
ei rakkautta, ei tuskaa.

Kunpa sydämeni kuolisi pois,
jäljellä vain tyhjää ois.
Ei enää runoja näitä,
päättömiä, riimittömiä.

Kunpa sydämeni kuolisi pois,
ei enää muistoja ois.
Kunpa sydämeni kuolisi pois,
myös Runoilija historiaa ois.

Huomenna kerron, kuinka ikävä minulla on sinua, tänään olen liian väsynyt.

Huomenna annan sinulle hellän suukon, tänään minulla ei ole siihen aikaa.

Huomenna, aina vain huomenna...

Huomenna huomaan, että ne olisi pitänyt tehdä jo eilen, sillä tänään sinä olet liian väsynyt, eikä sinulla ole aikaa...>

Taas pimeässä kuljen pitkin autioita katuja, kuvasi vain heijastuu usvana pienistä lammikoista

Usvan lailla mieleeni palautuu ne syksyiset kävelyretket, jolloin kerroit minulle unelmistasi

Unelmistasi, haaveistasi, johon minä kuvittelin mahtuvani, olevani osa niitä

Mutta vuosia jälkeenpäin viimein ymmärsin, että et sinä minusta unelmoinut, minä olin vain olkapää, lohduttaja, se hyvä kuuntelija

Toisen sylistä sinä unelmoit, toisen sylistä onnen löysit...

Onhan minullakin unelmia, kauniita unelmia sinusta, unelmia tulevaisuudesta, unelmia, että ehkä vielä joskus sinut kohdata voisin syksyisellä kadulla