IRC-Galleria

Kuljen öisiä, pimeitä ja hiljaisia katuja.
Mieleni on musta, vailla elämän ilon valoa.
Sydämeen koskee, kengät puristaa ja väsyttää.
Katsahdan pimeisiin ikkunoihin. Tiedän sinun
olevan siellä jossakin ja ajattelevan minua.
Kuu, ainoa seuralaiseni, katsoo minua surullisesti ja samalla
niin hellästi, ymmärtäväisesti.
Se on nähnyt liian monta samanlaista ihmistä, liian monta
särkynyttä sydäntä, liian monta yksinäistä kyyneltä.
Nouseva aurinko saa sydämeni lämpenemään,
uskomaan uuteen päivään,
parempaan huomiseen.
Ikuiseen rakkauteen.>

Muistatko, kun katseemme kohtasivat ensi kerran?
Muistatko ensi kosketuksen, ensi suudelman, sen ensi kerran?
Oli huhtikuu, jäät olivat juuri lähteneet.
Oi muistatko sen ihanan kesän, käsi kädessä, yhdessä.
Ikuisesti.
Tuli syksy, sateet ja kylmyys.
Talven myötä lähti syksy ja sen mukana myös sinä.
Minä muistan, minä muistan.>

Yöllinen vieras avaa portin,
jonka jo lukinneeni ja unohtaneeni luulin,
hiljaisin askelin hän lähestyy minua,
yönlasta.
Olkapäälleni koputtaa,
toivottaa itsensä tervetulleeksi.
Haluamattani,
kykenemättä vastustamaan,
alistaa minut,
ottaa valtaansa,
menneet muistot
ja tuskat mieleeni palauttaa.
Tervetuloa kyyneleet, vanhat niin rakkaat ystäväni>

Sinä olet portilla,
palava kynttilä kädessäsi.
Sydäntäni kynttilälläsi
varovasti kosketat,
sytät sinne pienen liekin.
Valvotaan sen vierellä,
ettei se sammu,
ruokitaan sitä pienillä sanoilla,
hellillä kosketuksilla,
lämpimillä katseilla.
Kärsivällisyydellä
se kasvaa mittoihin uskomattomiin

Mä sulle kirjoittaa voisin, että tietäisit,
kuinka paljon sinusta välitän
Mä sulle soittaa voisin, että tietäisit,
kuinka paljon minulle merkitset
Mä tähdet järjestää voisin,
niin, että ne kirjoittaisivat nimesi
Mä myös sulle laulaa voisin,
sydämeni laulun, illalla kuutamolla
Mutta enhän minä niin tee.
Laiskuuttani vain kuiskaan hiljaa korvaasi
Minä rakastan sinua>

Seison alla suuren tammen, äärellä vasta luodun haudan.
Yö saapuu, ennenkuin liikahdan.
Lasken kädestäni pienen ja hennon ruusun.
Sen varsi on jo ajat sitten katkennut, lehdet kuivuneet.
Kuun valossa sen terälehdellä kimmeltää pieni vesipisara,
vai kyynelkö se lie?
Nostan pääni, kuivaan kyyneleet ja
käännän haudalle selkäni.
Askeleeni johtavat minut tuntemattomaan,
menneet on jääneet taa, tulevaisuus jalkojeni alla.
Viimeinkin sain lasketuksi hautaan
kauniit muistot sinusta,
viimeisenkin toivon elämästä?>

En sinua tunne, en ole koskaan nähnytkään.
En tuoksuasi haistaa voi,
en kätesi pehmeää kosketusta poskellani tuntea.
Silti sydämesi vaimean sykkeen aavistan,
sykkeen toivosta, rakkaudesta ja lämmöstä.
Olenko se minä, jolle sydämesi sykkii?
Voisinko se olla minä?>

Koivun pienen huomasin,
varrella syrjäisen polun
Alle lumitaakan se sortunut oli,
Katselin hetken, säälin hieman.
Menin sen alle ja ravistin.
Taakan se olaltaan karisti,
Vartensa se suoristi,
kuin nuori se taas ollut olisi.
Tunsin kielelläni maun
vastasataneen lumen.
Aurinkokin taas pilkisti takaa pilven,
kuin hyvän työni se huomannut ois
Elämä voittaa taas…>

Pienet rikkinäiset siivet enkelin
olin kerran matkallani metsästä löytänyt.
Ne varoen pesääni kannoin
ja pimeässä luolassani ehjäksi ommella koitin.
Kotiluolastani varovasti ulos kurkin
ja päivänsäteiden leikkiä katselin ihaillen.
Vihdoin valmistui urakka suuri.
Siivet selkääni laitoin
ja puun oksalta hyppäsin.
Mutta voi, liian hennot ne oli,
eikä minua kantaneet,
en taivaan sineen päässytkään lentämään,
leikkiä lyömään kanssa keijujen.
Alas puun juurelle mätkähdin,
huokaisin hiljaa yksin suruissani.
Yksin on luotu minut pimeää metsää taivaltamaan

Makaan sängyllä selälläni, tuijotan vaiti kattoon, johon yö piirtää öisiä, hiljaisia varjoja.
Tunnen kuinka käteni puutuu.
Sinä makaat siinä hiljaa aivan kyljessäni kiinni. Käännän hieman päätäni ja annan pehmeän suukon otsallesi. Ynähdät hiljaa unissasi ja hymy leviää kasvoillesi. Mitähän unta sinä näet?
Seuraan katsellani valoviirua katossa, jonka ohiajavan auton valot sinne heittää.
Vaivun taas ajatuksiini.
Kuinka kummallista elämä oikein onkaan...
Kiersin maailmaa, kääntelin kiviä, kiipesin puun latvaan ja vuoren huipulle, mutta en prinsessaani läytänyt. Ja kun viimein lakkasin tuijottamasta horisonttiin, laskin katsettani hieman ja näin sinut.
"Kuinka kauan olet ollut siinä" kysyin.
"Aina" vastasit ja hymyilit sellaista pientä vienoa hymyäsi.
"Miksen ole sinua sitten aiemmin nähnyt?"
"Et sinä prinsessaasi etsimällä löydä. Pysähdy hetkeksi, katso ympärillesi ja näet..."
Säpsähdin hereille. Katselit minua hymyillen, kiersit kätesi tiukemmin ympärilleni ja nukahdimme uudelleen....>