IRC-Galleria

Peli: Enter The Matrix.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Matrix.

Testikone: Odotti puhelimen pirinää päästäkseen pois.

Olipas harvinainen onni kohdata vieläkin huonompi lisenssipeli mitä edes uskalsin odottaa. Tämä löi lankulta kertaheitolla muutaman ennen surkeana pitämäni pelin ja keräsi huonoimmat pisteet miesmuistiin.

Miten tällainen tekele on ylipäänsä voinut päätyä markkinoille ja vieläpä täydellä hinnalla. Onnekseni omani ostin kirpputorilta muutamalla eurolla joten ei ainakaan tarvitse pureskella murehtiassaan rystysiä verille.

Kirjoitan aina lyhyesti ja ytimekkäästi tällaisesta roskasta ja ihan hyvästä syystä. Miksi ihmeessä tuhlata kallista aikaa kirjoittamiseen kun jo pelatessa tuhrautui monta arvokasta elintuntia.

Joten lyhyesti kerrottakoon että kyseessä oli aikoinaan suurta mainetta ja kunnia saaneen Matrix elokuvien toisesta osasta lisenssillä väännetty peli. Peli ei kumminkaan keskity elokuvan tapahtumiin vaan kahden elokuvassakin tavatun sivuhenkilön juonenkäänteisiin kulissien takana. Ideana ihan kelvollinen ja aihepiiristäkin luulisi ammentavan kelvollisen ja hienon toimintapläjäyksen, tai vähintäänkin keskinkertaisen. Vaan jostakin syystä tekijätiimi on mennyt metsään lähes jokaisella osa-alueella. Ei voi kuin ihmetelle miten tämä on edes mahdollista.

Pelissä juostaan ympäriinsä ammuskellaan ja välillä huidotaan käsillä kuin ninjat ikään. Taistelu itessään toimii kohtuudella, mutta ukot ovat niin pirun jäykkiä eikä mikään tunnu jäävän selkäytimeen joten koko peli menee yhdellä nopealla adhd-rynnistyksellä läpi ilman että edes ajattelee mitään muuta kuin vaimon kanssa suoritettavaa kauppareissua. Parempi niin sillä ei tätä kukaan "hyvistä" peleistä pitävä pitempään jaksaisikaan.

Graafinen anti on sen ajan mittapuulla puisevaa, juoni kulkee eteenpäin ilman että siitä tarvii isommin välittää. Ihmetyksen aihetta eniten aiheutti hienot oikeilla matrixnäyttelijöillä tehdyt välivideot, onko kaikki kehitystiimin rahat kenties menneet niihin ja itse pelillinen sisältö kopioitu huonolla menestyksellä toisesta aikalaisesta, nimittäin loistavasta Max Paynesta. Koko ajan nimittäin tuntui siltä että olisi huononnetun Pauynen puikoissa sukkuloinut eteenpäin.

Muuta huonoa pelissä oli loistavat bugit, kehno tekoäly ja hassusti seiniin kiinni juuttuvat ukot ja taisipa muutaman kerran tapahtua se salapereäinen tyhjiöön putoaminen joka kielii huonosta ohjelmoinnista ja testiryhmän totaalisesta puutteesta.

Jos ette jo tekstistäni ymmärtäneet, niin sanottakoon selkokielellä. Minä varjelen teidän elämänne tunteja joten älkää upottako sormianne moiseen höryävään ulosteläjään vahingossakaan.

Hyvää:
Taistelut sujuu kohtuudella.
Oikeiden näyttelijöiden tekemät välivideot.

Huonoa:
Älkää tuhlatko elämäänne tällaiseen, sillä se on liian korkea hinta kalliista vapaa-ajastanne.

Yleisarvosana:
2 pistettä niille välivideoille (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Täydellisen epäonnistunut Matrixpeli.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Secret Weapons Over Normandy.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Tää menee vaik koneesi ois 7-vuotias.

Testikone: plää plää.

En ole eläessäni ollut koskaan kovinkaan innostunut näihin lentelypeleihin. Muistan muutamia lentelyitä pitkin kone/konsolinkäyttöhistoriaani ja ne ovat jääneet muutamaan kokeiluun ja päänpuisteluun. Tiedän että on ihmisiä jotka harrastavat nimenomaan näitä lentosimuja lähes työkseen. Heillä on jopa omat ohjaamot täydellisine ohjausyksiköineen ja istuimineen. Enpä ihmettelisi vaikka osa tästä jengistä olisi väsännyt jonkin sortin lentokoneenrungon ympärilleen. Kaikki kunnioitus heille ja heidän harrastukselleen. Tälläinen roolipelifriikki ei oikein ymmärrä tuota jaloa harrastusta, ja siinä mielestä tämä lentelypeli on aika oivallinen ratkaisu minulle ja muillekkin jotka pitävät niitä oikeita simuja liian vaikeina ja aikaa vievinä tietyn ryhmän juttuina. Eli toisinsanoen oikean simumiehen ei kannate tätä peliä koskaan hankkia.

Secret Weapons Over Normandy on enneminkin toisen maailmansodan lentokoneilla tapahtuva adhd-kiepuntaräiskintä. Et myöskään tarvitse pelaamiseen mitään erikoisohjaimia vaan homman voi hoitaa ihan kohtuukätevästi pelkällä näppäimistöllä. Tosin toimintanappeja on huomattavasti enemmän kuin tavallisessa räiskintäpelissä. Niiden opetteluun ei kumminkaan aika uhraannu kuin tutoriaalin ja muutaman tehtävän verran. Tosin kun ollaan esimerkiksi merillä en aina oikein saanut selkoa muuten kuin mittaria vilkaisemalla mitenpäin koneeni sillä hetkellä on.

Juonta pelissä ei juurikaan ole, mitä nyt tavanomaiset saksan pahat pojat uhkaavat maailmaa ja sankarimme on jenkki joka pestautuu huippuluokan lentolaivueeseen jossa käsittääkseni oli eniten brittejä. Ai niin ja onhan tässä persoonallisena pahana saksan ilmavoimien erikosyksikkö joka pistää kiitettävästi kapuloita rattaisiin pelin aikana.

Pelin tekniikka on kunnossa, kone tottelee hyvin ohjausta, eikä se hidastele kauheimmissakaan tykityksissä. Grafiikkapuoli ei ole kaunenta mahdollista katseltavaa, ikä tekee tehtävänsä. Äänet, hmmm no miten sen nyt ottaa, sillä ne koostuvat lähinnä vain pommien pudottelusta, koneiden moottoreista, konekiväärin säksätyksestä ja ajoittaisesta radioliikenteestä.

Tehtävät sitten ovatkin jotakin käsittämättömän yksinkertaista ja tylsää toimintaa. Räjäytä ne ja ne kohteet ammu tuo ja tuo lentolaivue. Ei niitä vain jaksa montaa enen kuin alkaa ensimmäiset kyllästymisen merkit ilmaantua. Lisäksi pelissä on bonustehtäviä joita suorittamalla saa mm uusia lentokoneita. Nämä uudet lentokoneet voi sitten ajan päälle varustaa haluamillaan lisähärpättimillä joiden konkreettinen hyöty jäi hieman hämäräksi. Paitsi tietenkin aseistuksen parannukset.

Periaatteessa pelin kaikkein mielenkintoisin osuus oli esittelyvideo amerikan ilmamuseosta joka on ollut tiiviissä yhteistyössä tekijätiimin kanssa. Sääli vain että tuo vidoe oli kovin lyhyt.

Minusta ei ehkä koskaan tule lentopelimiestä, ei tämä eikä mikään raskaampikaan lentely ole vielä voittanut sydäntäni. Mitäköhän seuraavaksi kokeilen? pitäisikö kokeilla junasimulaattoreita?

Hyvää:
Helppo ratkaisu tutustua lentopeleihin.
Toisen maailmansodan koneet.
Natsit saavat aina kuonoon.


Huonoa:
Tylsät tehtävät.
Kunnon simumiehelle karvas pettymys.
Ääni ja grafiikkapuolta voisi nimittää rumaksi.
Ei vieläkää tehnyt minusta lentäjää.


Yleisarvosana:
6 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Helposti lähestyttävä lentokoneilla tapahtuva räiskintä joka kaatuu omaan tylsyyteensä. Konkarit alkää vaivautuko, tämä ei ole kunnollinen lentopeli.


Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.


Armand

Peli: Duke Nukem Forever.

Alusta: PC

Laitevaatimus: No jos minä pelasin tämän pelin xp:eellä varustetulla kakkkoskoneellani ilman ongelmia niin enpä usko et niitä tulee muillekkaan.

Testikone: Käsittämättömän pitkät latausajat sekä xp-koneella että uudemmalla pääkoneella.

Näinä päivinä yritetään oikein olan takaa hemmotella meitä kasarikakroita, on nimittäin uusintaottelua haamujengissä, dinosauruspuistossa ja paluu tulevaisuuteenkin on kääntynyt peliksi. Elokuvarintamalla tapahtuu myös kummia, nimittäin moni jo haudattu elokuvasarja on palaamassa takaisin elävien kirjoihin. Liekö tekijäsukupolvi vaihtumassa vai onko kyseessä silkat markkinavoimat? Duke Nukem kuuluu myös noihin muinaisiin hyviin peleihin, mutta foreverin ei ollut tarkoitus olla tämän päivän uudelleenlämmittely muinaisuuden kanssa. Sillä pelin olisi pitänyt ilmestyä jo 12-15 vuotta sitten. Kyseessä on ikuisuusprojekti jonka ilmestymiseen ei uskonut enää edes joulupukki. Uuden pelin oikeuksien haltijan kautta ihme tapahtui ja suuri kulttuuriteko pelialalla on silmiemme edessä. Duke is here!!!

Ensikosketukseni uuteen Dukeen sain pelilehdistön ja netin välityksellä. Harvoin olen törmännyt yhtä järjestelmälliseen ja latistavaan paskamyllyyn jonka Duke sai osakseen. Lähes poikkeuksetta peli on lytätty lyttyyn. Tuntuu jo siltä että kyseessä on natsistinen pelijournojen salaliitto joka on yhdessätuumin vain päättänyt Duken olevan paskaa. Ei se sitä tosiaankaan ole. No joku voi ajatella että olen vain yltiökapinnallinen ja nostalgiannälkäinen Dukefani jolla on laput silmillä. No en ole sitäkään, en fanita Dukea vaikka se kuuluukin muinaiseen pelihistoriaani. Se oli vain yksi räiskyttely muiden joukossa.

No tietenkin voi olla mahdollista että nämä oikeat pelijournot ovat jonkin yliopistokoulutuksen käyneitä titteli sitä ja tätä tyyppejä. Tästä johtuen he eivät vain pidä tämän päivän näkökulmasta katsottuna ei niin poliittisesti korrektin ja jopa tyhmällä tavalla lapsellisen Duken edesottamuksia. Minua moinen huumori ja epäkorrektius huvittaa luvattoman paljon. No ehkä siksi he ovat niitä aitoja pelijournoja ja minä vain tällainen kielioppia huonosti taitava ja muutenkin matalakoulutteinen gallerian peliblogaaja. Ehkä niin, mutta minä en saa omista mielipiteistäni palkkaa, ja en ole siten ostettavissa kuten olen kuullut monien suurten lehtien journojen olevan. Teen tätä vain omasta vapaasta tahdostani ja rakkaudesta peleihin. Eli julistan täten vaatimattomasti itseni kansan ääneksi ja nostan Duke vierelläni metakritiikille ja suurten korporaatioiden herroille keskisormea.

Palopuheiden jälkeen onkin hyvä tarkastella itse peliä. Eli kyseessä on nopeatempoinen toiminta/räiskintäpeli joka viihdyttää pieninä annoksiana, mutta isommankin palasen sulattelu onnistuu mutkattomasti. Räiskintä tässä tapauksessa on lähinnä vain kaiken perusrunko jonka ympärille kasautuu hyvin vaihteleva ja moniulotteinen putkijuoksu. Nimittäin haulikkohipan lisäksi Dukella pääsee ajamaan kulkuneuvoja ja räplättävänä on monenlaisia minipelejä joista saa egopisteitä, vastaa elinvoimaa tavanomaisessa merkityksessään. Kentät ovat hyvin vaihtelevia eikä yksi juttu kestä liian pitkään, esimerkiksi kaupunkisodan keskeltä sukelletaan alienelokuvaimaisiin kauhuympäristöihin jonka jälkeen ollaankin jo ilma-aluksen kyydissä ja seuraavaksi ajetaan villinlännen ympäristöissä monstertruckilla. Tietenkään unohtamatta Dukelle tyypillisiä lisämausteita kuten strippiclubia sekä tyhjäpäisiä kauniita ja isohinkkisiä naisia jotka ovat vain yhtä tarkoitusta varten.

Törkyosastoa viljellään enemmän kuin monessa muussa näkemässäni nykypelissä. Ensinnäkin peli alkaa miehisellä virtsaamisella ja kaikkein hulluin ehkä koskaan näkemäni juttu oli se että pöntöistä voi poimia kakkapökäleitä ja heitellä niitä seinille. No eihän tämä tähän lopu. Dukella tietenkin on yhden tyttöystävän sijasta identtiset kaksoset jotka pelin alkumetreilla antavat kuninkaalle poskihoitoa tämän pelatessa videopelejä. Kaikki muutkin naiset ovat koko ajan ehdottelemassa jotakin pikkutuhmaa ja alastomuudeltakaan ei vältytä täysin, vaikka se onkin amerikkalaiseen tapaan puoliksi piiloteltua. Myöskään seksiä ei näytetä suoraan mutta eipä sitä näillä vihjailuilla tarvitse näyttääkkään. Pelin väkivaltamittarikin lähentelee punaista, vaan ei tätä voi silti verrata näkemiini ääriväkivaltaisiin teoksiin. Pelissä myös käytetään surutta hormoonivalmisteita, juodaan kaljaa ja tupakoidaan. Olikin hienoa nähdä että baarissa suhusi savukkeet nykyisten lapsellisten vain ulkoterassilla polttelujen sijaan. Duken letkautukset sitten ovatkin ihan omaa luokkaansa, ne ovat hölmöjä mutta useimmiten tilainteisiin sopivia ja suuremmalla mittakaavalla ne haistattavat veet koko nykyiselle pullamössösukupolvelle.

Pelin ulkoinen asu on ihan hieno ja kenttäsuunnittelukin useimmiten toimii. Varsinkin miniduken ohjastaminen keittiökentässä oli mielenkiintoinen kokemus. Nykymittapuulla mitattuna on toki nähty hienompaakin jälkeä mutta ei tämä nyt niin huonon näköinen ole mitä väitetään. Hardrokki korostaa pelin miehistä tunnelmaa ja muustakaan äänimaaimasta ei löydy ihmeempiä valituksen aiheita. Duken ohjastaminen sujuu vaivattomasti ja kuolema johtuu useimmiten vain omista kämmeistä. Tosin ne pomotaistelut ovat epäreiluja varsinkin avoimessa maastossa. Ei sen puoleen niin ne olivat aina yli 10 vuotta sitten julkaistuissa räiskinnöissä.

Juoni ei päätä huimaa, se vain ajaa asiansa kuten vanhan sukupolven räiskinnässä ikään. Duke viettää kissanpäiviä siihen saakka kunnes alienit päättävät taas palata ja ryöstää maan naiset omiin tarkoituksiinsa. Tästähän kuningas ei oikein innostu jä päättää antaa jälleen kerran sikanaamoille turpaan oikein olan takaa. Duke tosiaankin lunastaa lupauksensa, eikä se alieneiden löylyttäminen jää pelkäksi paksan puhumiseksi kuten niin monesti on suomalaisten politikkojen laita.

Yleisesti ottaen Duke ikuisesti on huonosta kritiikistään huolimatta hyvä ja viihdyttävä paketti. Viihdyttävyydestä huolimatta on muutama huonokin puoli eksynyt joukkoon. Pahinta oli valtaisan pitkät latausajat jotka luulin johtuvan vanhasta koneestani. Kokeilun vuoksi siirsin pelin myös uudelle koneelle mutta latausajat eivät lyhentyneet. Tämä yhdistettynä loppupuolen vaikeisiin pomovastustajiin oli murhaavan huono yhdistelmä ja tulikin imuteltua elektronista savuketta luvattoman paljon pelin latautuessa yhä uudelleen tallennuspisteelle. Ihmetystä herätti myös huhohotusenergia näinkin vanhan koulukunnan peliin. Pitäköön Batlefieltistit ja muut adhd-nettiräiskyttelyjä pelaavat uuden pehmosukupolven pelaajat huohotuksensa, me tosimiehet ja naiset haluamme peleihimme energaijuomat ja pöydän alle biatsit varmistamaan 100% pelinautinnon. Olisin myös halunnut tämän pitempänä pakettina ja ihmettelen suuresti ettei yli 15-vuodessa ole saatu enempää materiaalia kasaan.

No niin nyt on kansan ääni puhunut ja on aika lähteä nauttimaan tosimiesten ja kevytkenkäisten naisten seurassa toinenkin annos tripladukeburgeria ja terästettyä olutta. Nimittäin DLC-sisällön siivittämänä. En taida näistä lisämateriaaleista tehdä erikseen juttua, vaan kehotan teitä kokeilemaan itse Dukea ja jättämään omaan arvoonsa niiden toivottomien tomppeleiden tekemät arvostelut. He eivät omassa mahtavuudessaan taida oikein ymmärtää mikä on oikeasti viihteellistä ja hyvää ja mikä ei.

Hyvää:
Näyttää keskisormea nykyiselle pehmosukupolvelle!
Ei kunnoita hienostuneita tapoja.
On oikeasti hauska ja viihdyttävä elämys.
Isoja tissejä, epäkorrektia huumoria ja miehisyyttä isolla M:ällä.
Vaihtelevat ympäristöt ja tekemiset.
Julkaisua voi pitää kulttuuritekona.

Huonoa:
Käsittmättömän pitkät latausajat.
Väkisin peliin tungettu huohotusenergia.
Epäreilut pomomatsit.
15 vuotta kehityksen alla olleeksi peliksi käsittämättömän lyhyt.
Tomppelit pelijournot jotka eivät ymmärrä miehisyyden alkulähdettä, eli Dukea.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Huonosta kritiikistään huolimatta kelvollinen ja monipuolinen räiskyttelypeli.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Suffering: Ties That Bind.

Alusta: Playstation 2.

Laitevaatimus: Edellä mainittu.

Testikonsoli: Kaverina nitisti örmyjä.

The Suffering: Ties That Bind on toinen osa pelisarjaan joka on jäänyt minultä täysin huomiotta ennen viimeviikkoista vierailuani paikalliseen peliliikkeeseen. Yleensä ostan sieltä vanhalle pleikkarilleni lastenpelejä joita nelivuotias poikamme voi pelailla tarkoin rajatuilla hetkillä ja kellon tikittäessä vierellä. Tämä käytäntö lähinnä vaimoni toimesta, itse en pitäisi yhtä tiukkaa rajoitusta tarpeellisena, kunhan tekee muutakin kuin pelaa päivän aikana riittää minulle. No jokainen tyylillään ja kyllähän me ukkomiehet sen tiedämme että on ainakin joissakin asioissa toteltava vaimoaan jotta sopu säilyy ja saantihanat pysyvät auki.

Tietenkin tämä peliharrastus aina hiukan vähentää niitä saantihanojen käyttömahdollisuuksia, mutta eikö pelaaminen ole loppujenlopuksi tarpeellisempaa kuin omien apinallisten fyysisten halujen toteuttaminen. Pelaaminenhan on enemmänkin hmm henkistä kuten rakkaus. Vai mitä?

Siitä päästäänkin pelin teemaan joka on henkistä tai vähintäänkin paranormaaliin osastoon menevää kauhuoopperaa. Eli kyseessä on eräällainen toiminnallisempi versio selviytymiskauhusta. Pelissä ei ole kumminkaan tyypillisille kauhuseikkailuille ominnaisia vaikeahkoja ongelmanratkaisukohtia ja tölikköä ohjausta. Tämä tapaus luottaa enemmän suoraan etenemiseen ja onkin läheisempää sukua ammuskelu kuin varsinaisille kauhuselviytymispeleille.

Tarinan päähahmo viettää suljettua häkkilinnun elämää vankilahuolineen, kunes eräänä kauniina päivänä räjähtää ja helvetti pääsee valloilleen. Kaikenmaailman ölliäiset työntyvät maan alta meidän mailmaamme. Nämä örmyt tappavat ja tuhoavat kaiken tielleen osuvan. Niinpä antisankarimme on otettava pyssyt kauniisiin käsiin ja aloitettava suurimittainen puhdistusoperaatio.

Juoni on tavanomainen paha poika gettosta tarina johon nitoutuu kaverin ilmeinen mielisairaus, hallitsematon viha ja ties mitä muuta vähän vinksahtanutta. Juoni ei ole mikään erityisen hyvä mutta se kuljettaa sujuvasti eteenpäin muuten aika suoraviivaista rymistelyä. Kauhuelementit on pyritty vääntämään tappiin saakka ja kaikki mahdollinen mielisairaasta huorien tappajasta, sankarimme kuolleeseen ja nyt kummittelevaan perheeseen saakka on ängetty mukaan. Melkoisen sillisalaatin keskellä on sitten yhtäkkiä ilmestyviä still-kuvia joistakin hirveyksistä jotka eivä tunnu liittyvän pelin sen hetkisiin tapahtumiin, niiden tarkoituksena kaiketi on vain pyrkiä hammentämään ja säykäyttämään pelaajaa. En hirveästi hötkyile mistään halvoista säikäyttelykikoista mutta osa pelin tarjoamasta väkivallasta, kieroutuneista hahmoista ja muuten vain vinoutuneesta kuvamateriaalista häiritsi jopa minua.

Räiskyttelyyn keskittyviä pelejä pelaan yleensä mieluummin kompuutterilla mutta kyllä se pleikkkarin ohjainkin taipuu mukaan touhuun kunhan vähän totuttelee. Sitäpaitsi pelin loppupuolella tulevista lähes mahdottoman vaikeista taisteluista ei ehkä yhtä sujuvasti edes selviäisi tietokoneen ohjaustavalla. Tosiaan tästä pelistä saa aika kovan haastajan jos pistää vaikeusasteen tappiin, eli sopii mainiosti niille jotka pitävät nykypelejä lällynä tavarana.

Ammuskelun lisäksi sankarimme kerää tapoista jonkinsortin raivomittariin energiaa ja kun mittari on täynnä voi hän hetkeksi muuttua hulkin pahaksi pikkuveljeksi ja pistää ukot, akat ja hirviot silpuksi. Samassa hulktilassa voidaan myös kävellä tietyistä ennalta määrätyista kohdista seinästä läpi. Pelissä on myös muutamia vipujenvääntelyitä mutta enimmäkseen kuljetaan suorassa putkessä, ensin vankilassa sitten hetken aikaa kaupungilla ja palataan takaisin kotilinnaan. Aseet ja viholliset ovat tavanomaista kauhuräiskyttelyn vakiokamaa joita ei kaiketi tarvitse edes erikseen mainita. Kunhan tietää että haulikko löytyy niin kaikki arvaavatkin loput tuliuikut.

Graafinen ilme on todella rapainen ja karu. Rumuus tosin on tällä kertaa kehu. Vinoutuneet hirviöt ja häiritsevät puheet ja näyt joista ei ikinä tiedä ovatko ne päähenkilön mielen tuotosta vaiko todellisuutta luovat pelille hienon ilmeen. Äänimaailma on vähän turhankin meluinen, muta toimii kyllä omalla tavallaan aika hyvin ja ääninäyttelijätkään eivät ole pöllöimmästä päästä.

Kärpäsinä kakussa voitaneen pitää ainakin ajoittain mukana pyöriviä kömpelön oloisia taistelutovereita (tosin niin halutessa ne voi tappaa). Pökkelömäisen suorat juoksuputkikentät ja väliin tyhjästä ilmestyvät vihulaiset saivat vähän sitä kuuluisaa kyllästymismittaria heilautettua. Pelin yleinen sekavuus ja kokoaikainen kauhuhetkien tykitys veivät pitemmän päälle terän pois. Loppupuolella peliä kauheinkin irvinaama lähinnä huvitti. Peli on todella väkivaltainen ja ei taatusti sovi lapsille, mielenvikaisille, tunteellisille, moraalisille ja itseään normaalina pitävälle. Lapsiin liittyvät kauheudet ja yhden kentän vauvavitsi meni todella minunkin sietokyvyn yli.

Peli on suoraviivainen ja lyhyt melkoisen haastavista taisteluistaan huolimatta. Lisäpeluuarvoa antaa kolme erityyppistä lopetusta joiden optiot ovat hyvä, paha ja neutraali.

Sopii hyvän sietokyvyn omaaville kylmäpäisille tyypeille jotka pitävät sekä kauhusta että räiskyttelystä. Ei sovi niille jotka inhoavat epäsovinnaisia hahmoja, karua väkivaltaa ja häiriintynyttä juonta ja hmm kaikkea pahaa mitä kuvitella voi. Jossakin määrin tätä voisi nimittää kauhuräiskinnän sijaan törkyräiskinnäksi.

Edellinen kappale olikin jo turhaa toistoa. Mutta ei sen väliä, sillä haluan todellakin varoittaa teitä tästä pelistä :) Ai niin tänään on merkittävä päivä, nimittäin tällä "juhlajulkaisullani" tienaan natsan ja 75 pistettä. Ok lähes vuoden urakka takana. Jatkossakin kirjoittelen näitä blogauksia, mutta julkaisuaikani muuttuvat varmasti hiukan hmm väljemmiksi :)

Hyvää:
Haastetta löytyy mukavasti.
Karulla tavalla hienon näköinen.
Oma valinta onko hahmosi kuinka välinpitämätön, hyvä vaiko paha.
Äänimaailma on hieno...

Huonoa:
... mutta liian meluinen.
Sisältää lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa.
Päähahmon mieli on sekavan oloinen sillisalaatti josta ei tahdo saada oikein tolkkua.
Viimeksi mainittua voisi pitää myös kehuna jos se on ollut pelin tarkoitus.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Vinoutunut kauhuräiskyttely.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Stubbs The Zombie: Rebel Without A Pulse.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Miksiköhön minä muka jotain tällaisia laitevaatimuksia ja testikoneita muka kirjoittelen. Eikö periaatteessa Peli, genre, alusta ja vuosiluku kerro enemmän.

Testikone: Josko jättäisin kokonaan nämä pois?

Hulluuden lähteestä nauttinut tekijätiimi on väsännyt hiukan erillaisen rymistelyn. Tyylipisteet kyllä kerätään kympin arvosta kotiin. 50-luvulle sijoittuva rinnakkaistodellisuus ja rakeiselta vanhalta elokuvalta näyttävä grafiikka luovat mukavan tuoretta tunnelmaa. Puhumattakaan aikakauden kevytrokin klassikoista joita pyörii ajoittain taustamusiikkina. Pelin zombiteema on perin iloinen tapaus verrattuna Romeron elokuviin ja muihin kuuluisiin kuolleiden nousuihin. Pelihahmo itsessään on rujo taideteos jota ei herkkävatsainen välttämättä siedä. kalmoystävämme nimittäin osaa irrottaa itseltään pään ja vaikka käden erikoisiskuja varten. Kaveri pystyyy myös heittelemään vatsansa sisältöä kuten kranaatteja ihmisten päälle. Varaosia saadaan sitten järsimällä viattomia.

Stubbs The Zombie - Rebel Without A Pulse ei ala parhaalla mahdollisella tavalla. Alkututoriaali jotenkin holahtaa ohi korvien ja juoni ikäänkuin käynnistyy myöhemmin. Eikä se loppujenlopuksi ole hullumpi näin pähkähulluun peliin. Tosin juonta kuljetetaan huumorin voimalla eikä ne vitsit oikein kolahtaneet, lukuunottamatta yleisen häiriintynyttä virettä joka sai väliin virnistelemään. Sanottakoon vielä että kyseessä on perin omituinen rakkaustarina joka olisi hämmentävä myös romaanina tai elokuvana.

Tällä kertaa pelaajan ei tarvitse pelätä nurkan takaa esiin rynnistävää kalmoa. Sensijaan pelaaja itse on kalmo, hiukan tavallista rivizompia viisaampi aivoimuri. Pelissä hyökätään kaupunkilaisten kimppuun ja silmittömän tappamisen ja aivojen syönnin jälkeen he heräävät lajitovereinasi uudelleen henkiin. Heränneet kalmot käyvät sitten yhdessätuumin auttamaan kylmää sankariamme. Nämä myös tottelevat yksinkartaisia käskyjä eli vihellyksellä ne tulevat luoksesi ja tuuppaamalla liikkuvat haluttuun suuntaan.

Suurin osa peliajasta kuluu kaupungin kaduilla ja rakennuksissa mutta välissä piipahdetaan joksikin aikaa maaseudulle. Suoraviivaiselle menolle ei ole isompia esteitä ja muutaman kerran kuoleman korjatessa sai huomata vain itse olevansa typerys. Jos vain malttaa niin kyllä kaikesta selviää ja pelin pelaa varmasti yhdessä illassa. Itse pelaaminen on suoraviivaista hakkaa päälle etenemistä ja väliin tuntuikin että miksi on näin hieno idea pilattu liian yksinkertaisella toteutuksella. Väliin kaavaa rikotaan täysin irrationaalisella tanssiosuudella kääpiökokoisen poliisipäällikön kanssa. Sen ilmeisesti pitäisi naurattaa mutta taisipa olla koko pelin huonoin osuus ja lähinnä vitutti kun oli niin perkeleen vaikeaselkoinen napinrämpytysreaktiotesti.

Yhteenvetona voisi sanoa että peli on mielenkiintoinen ja antaa jonkinlaisen käsityksen kalmona pyörimisestä huumorin keinoin ja väkivaltaa säästelemättä. Mutta aiheesta olisi voitu saada enemmän irti. Nuoret vihaiset miehet kuten galleriasta tuttu Sove, voisivat kokeilla peliä terapiana ja yhteiskunnan rakenteita uudistavana kokemuksena.

Hyvää:
Hieno peliympäristö ja 50 luku toimivat.
Musiikit.
Kalmona pyöriminen on hauska uus perspektiivi asioiden kulkuun.
Pyrkii tuhoamaan vallitsevan yhteiskunnan.

Huonoa:
Tanssikohtaus.
Hukattu potentiaali.
Liian lyhkäinen, mutta vähän sisältönsä vuoksi en olisi sinua pitempään jaksanu.

Yleisarvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Hieno kuvaus Zombien silmin, eli pure lyö ja herätä lajisi henkiin taistelussa ihmisyyttä vastaan.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Ghostbusters.

Alusta: PC

Laitevaatimus: Heikohkolla nykykoneella pärjää.

Testikone: Ihmetteli pitkiä lataustaukoja.

Jokainen ikäluokkani ihminen on taatusti jossakin lapsuutensa/nuoruutensa vaiheilla tutustunut legendaariseen Ghostbusters elokuvasarjaan. Lähes kulttimaineen saavuttanut ensimmäinen osa ja kelvollinen toinen osa kuuluvat lähtemättömästi omaan elokuvakatseluhistoriaani ja tietynlaiseen käsitykseen onnistuneesta kauhukomediasta. Kehotan nykypilttejäkin tarkastamaan nuo kyseiset elokuvat, mutta uskon ettei ne anna samaa säväriä uudelle sukupolvelle, olivathan ne vakaasti oman aikakautensa tuotoksia kuten niin monet muutkin noiden parempien elokuvavuosikymmenten tuotteet. Mutta ei hätää olen lukenut netistä että Ghostbustersista ja monista muistakin 80-90 lukujen elokuvasarjoista olisi tekeillä uuteen aikakauteen päivittyviä seuraavia osia. Joten nuoret pääsevät nauttimaan "samoista" elokuvista joita katsoimme ollessamme nuoria ja me vanhukset puolestaan pääsemme vartailemaan uusia virityksiä vanhoihin ja selittelemään joka foorumilla perusteluja sille miksi uudet ovat huonompia kuin ne vanhat hyvän ajan alkuperäiset teokset.

Minun täytyy lainata pelit lehden erästä arvostelijaa ja sanoa samat sanat tähän varsinaiseen peliarvosteluun. Eli kyseessä on tosiaankin epävirallinen Ghostbusters 3. Tämä peli nimittäin on enemmän interaktiivinen elokuva kuin varsinainen peli. Jopa siinä määrin että ne lyhyet juoksu ja kummitusräiskintäputket tahtoi mahdollisimman nopeaa juosta läpi vain ja ainuastaan sen vuoksi että pääsee näkemään seuraavan loistavan välivideon. Ne välivideot eivät sitten loista teknisellä osaamisella, mutta luovat mukavan elokuvamaisen fiiliksen. Tyyppien läpänheitto ja muutamat pöljäilyt saivat yllättäen hymynkareen suupieleen. Heikoin lenkki vain noissa välividoissa on pelin oma sankari. Keltanokka joka saa armon vuonna 1991 pestin uutena jäsenenä haamujengissä. Tyyppi ei muuten osaa puhua laisinkaan ja kysyttäessä jotakin näyttää lähinnä mielenvikaiselta. Ehkä se on ollut tekijätiimin mielestä eräänlaista huumoria, mutta jotenkin se ei aniakaan minuun iskeny. Lisäksi haamujengin tasoa olevassa läpäheittojengissä tuskin kukaan tuppisuu viihtyisi muutamaa työvuoroa pitempään.

Haamujengi ei ole huonoin näkemäni lisenssipeli, ja varsinkin kohtaaminen vaahtokarkkimiehen kanssa oli hyvinkin mielenkiintoinen kokemus pelimaailmassa. Valitettavasti loppupuoli pelistä ei anna kovinkaan syviä säväreitä ja toimintaosuudet muuttuvat liiankin vaikeiksi. Yhtä asiaa eniten ihmettelen, miksi tehdä peli näin vanhasta ja ehkä hiukan marginaalisestakin elokuvasarjasta nykyvalossa. En kyllä usko tämän olleen mikään älytön kassamagneetti vaikka onkin ihan mukiinmenevä rämistely ja juonikin on vähintään samaa tasoa kuin kuin kahdessa elokuvassa. Loppupeleissä mieleeni jää hiukan ristiriitainen ja omituinen maku tästä haamujengin kolmannesta tulemisesta.

Peli ei kaatuillut tai jumitellut kertaakaan, mutta vuoden 2009 tekeleeksi se on hiukan aikaansa jäljessä ja ei ole yhtä loistava silmäkarkituksen puolelsta kuin monet muut 09:läiset. Äääninäyttely ja muukin äänimaailma puolestaan seisoo vakaasti omilla jaloillaan enkä löydä siitä mitään erityistä huomautettavaa. Lähes minuutin lataustaukoilut näinkin yksinkertaisilla meganiikoilla toimivaan peliin olivat aivan käsittämättömiä, ja koneeni ei tosiaankaan ole tässä tapauksessa se pullonkaula. Itse pelaaminen on mielestäni liian yksinkertaista, juostaan muutama metri ammutaan ja napataan haamuja muutama minuutti, juostaan taas vähän, poimitaan matkalla skannerin avulla muutama kirottu esine ja taas kurmootetaan muutamaa kummitusta. Eli en ainakaan itse keksi pienintäkään syytä pelata peliä uudelleen, kyllä ensimmäisellä kerralla näkee jo kaiken oleellisen. No yksinkertaisen tekemisen tosin unohtaa aijoittan kun kuuntelee kavereiden naaman soittoa. Peli on myös kohtuu lyhyt, korkeintaan kymmenen tuntia menee läpäisyyn ja sinä aikana on noin kiikun kaakun iskeekö kyllästyminen vai ei.

Elokuvana tämä olisi kelpo viihdettä, mutta pelinä jäädään riman alle. Lähinnä vanhahtavan toteutuksen ja liian yksinkertaisen puuhastelun takia. Muuten kyllä voin suositella tätä ainakin ghostbusterselokuvien faneille ja miksei muutkin löydä hetkeksi aivot narikkaan puuhastelua.

Hyvää:
Vihdoinkin elokuva Ghosbusters 3.
Tyyppien suunsoitto.
Juonen seuraa mielellään loppuun.
Ääninäyttely ja äänet toimivat hyvin.

Huonoa:
Onko tämä muka peli?
liian yksinkertainen pelattava.
Vanhahtava tekninen toteutus.
En ehkä päässyt ihan tunnelmaan mukaan, vaikka tämänkaltaiset pelit yleensä pyritään tekemään elämysjuniksi.

Arvosana (1-10): Niukka 8

Yhteenveto:
Ghostpusters 3, epävirallinen elokuva varustettuna yksinkertaisella pelillä.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Transformers the game.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: kaksi rautaputkea joiden välille liitetään pari piuhaa, verkkovirtaa tarvitaan ja näyttö.

Transformers the game on näitä vähemmän hyviä lisenssipelejä ihan kelvollisista ja viihdyttävistä kassamangeettielokuvista. Täysin typerästä robottirymistelystä puuttuu täysin juoni ja tarkoitusperä. En millään jaksa vain hakata paikkoja paskaksi ja taistella toisia peltiheikkejä vastaan ilman kunnollista viitekehystä tai muutakaan koukkua joka saa pelaamaan peliä. Ehkä tämä on tarkoitettu alle kymmenenvuotiaille pelaajille joille ei ole vielä kehittynyt kunnollista arvostelukykyä. Riittä vain se että on liikettä, räminää ja räiskettä. Niitä pelistä ei sitten puutukkaan.

Nimittäin suurin osa peliajasta kuluu ampuen ja hakaten desebtikoneja/autobotteja taikka toisinpäin. Sillä pelissä pääsee myös rymistelemään pahiksina. Pahaksi onnekseen kumpikaan kamppaina ei eroa mitenkään toisesta. Ai niin pääsee tässä väliin myös kaahaamaan ympäriinsä automuodossa ja kentistä voi kerätä erinnäköisiä bonuksia ja lisätehtäviäkin suorittaa, en vain oikein saanut päähäni mitä iloa noista lisistä oikein mahataa olla.

Robottimuodossa ohjattavuus on ihan kohillaan, mutta kun siirrytään automuotoon on ohjelmoija vähintäänkin pidellyt toisessa kädessä kahvikuppia studion sihteerin antaessa poskihoitoa pöydän alla. Vasemmalla kädellä ja muut mielessä ei nimittäin saa kovinkaan kummoista jälkeä. Graafinen anti on näinkin uudeksi peliksi lähinnä sitä tasoa kun katsotaan ponttöön krapulakakan jälkeen. Äänet menettelevät vaikka eivät mitään ihmeellistä annakkaan.

En vain kertakaikkiaan ymmärrä kuka tahtoo tätä tosissaan pelata, transformersfaneille se on kirosana ja muut pelaajat eivät saa tästä mitään irti. Täysin kelvoton teos jolla voit korkeintaan tuhlata omasta elämästä muutaman kallisarvoisen tunnin. Onneksi näin arvostelumielssä koko pökäleen pelaamiseen ei montaa tuntia mene jos pitää kiirettä.

Hyvää:
Robottimuodossa taistelu.

Huonoa:
Lähestulkoon kaikki muu.

Yleisarvosana:
1 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kauheimpia näkemiäni lisenssipelejä, ei arvosta ollenkaan alkuperäistä elokuvaa.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Fallout 3 + kaiki viisi lisäosaa.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Hyvä vanha kone kelpaa.

Testikone: Peli taisi väliin hylkiä konettani ajoittaisella työpöytänäkymällä.

Fanhat Falloutut ovat sitä kirottua taktista peliä lukuunottamatta jokaisen partasuuikään päässeen nörtin ikuisia runkkauksen kohteita. Nämä kyseiset klassikot vetävät pitemmän korren jopa Tiltin X-juontaja Jaana Pelkosen kuvien parissa itseään hinkkaavien miesten/naisten piireissä. Siis tarkoitan että Jaana häviää kirkkaasti pelipornossa näille kahdelle ensimmäiselle Falloutille vanhemman nörttiväestön keskuudessa. Siitä syystä olenkin kuullut joidenkin vanhan koulukunnan pelaajien olleen hyvinkin närkästyneitä näistä uusista joutomaan näkemyksistä. Puolestaan nuorempi pelaajakunta ei välttämättä edes tunne noita kahta klassikkoa ja enpä usko että niiden Graafinen ilme edes houkuttelee moniakaan uuden koulukunnan pelaajia kokeilemaan historiallista joutomaata. Itse pelasin noi kyseiset pelit taannoin läpi, mutta en silti ollut niihin erityisen ihastunut. Ok nyt joku lyö minua halolla päähän jollakin sivukujalla. No ehkä ei sittenkään sillä en ole erityisen ihastunut tähän uuteenkaan tulkintaan. Kaikista peleissä esiintyneistä hienouksistaan huolimatta minua ei ole ikinä kiehtonut postapocalyptinen maailma vaikka tiedänkin sen olevan luultavasti ainoa ratkaisu tämän hetkiseen väestön liikakasvuun.

Huolimatta siitä että koen hiukan luotaantyöntäväksi tällaisen rähjätodellisuuden pelin ympäristöt ovat tutkimiseen houkuttelevia ja jopa omituisella tavalla hienoja. Eli ei paha saavutus saada inhoaja ainakin kiinnostuneeksi. Toki peli loistaa muillakin osa-alueilla ja muutamia heikkouksiakin löytyy. Mutta eiköhän ole parasta aloittaa alusta.

Alku alkaa syntymästäsi, jatkuen aina aikuisuuteen asti. Alun kasvypyrähdysepisodien aikana kätevästi luodaan oma hahmo. Sitten äkkiarvaamatta juoni käynnistyy ja huomaat pakenevasi isäsi jalanjäljissä tutusta ja turvallisesta ympäristöstäsi pelottavaan ulkomaailmaan. Samasen firman tekemä Oblifion aiheutti luolasta päivänvaloon tultaessa melkoisen wauuu kiljahduksen suustani. Saman tekee myös tämä peli, mutta hiukan erillä tavalla. Sillä maailma on todella likainen, harmaa ja jopa nihilistisimmän balckmetallistinkin mielstä kuollut paikka. Toki ympäristön alkututkimusten jälkeen elämääkin löytyy, mutta enimmäkseen vihamielistä sellaista. Eläimet käyvät päälle, supermutantit vainoavat kaupungin kadulla ja jopa lajitovereista osa on päätynyt murhanhimoisiksi ihmissyöjiksi. Toki ystävällistäkin väkeä löytyy lähinnä pienistä kylistä ja kaupungeista. Suurin osa sivutehtävistä myös irtoaa näiden ystävällismielisten asukkaiden keskuudesta.

Pääjuonta seuraamalla peli-ilo on kovin lyhkäinen, mutta kaikki sivujuonteet ja lisäosat koluamalla sain itse kulumaan yli viisikymmentä tuntia joutomaan tallaajana. Toki peliä voisi pelata pitempäänkin jos tahtoo kaikki kivet ja kannot kääntää nurin löytääkseen jokaisen yksityiskohdan mutta oma mielenkiintoni ei riittänyt ihan näin perusteelliseen matkailuun joutomaan keskellä. Yksi syy monien paikkojen tutkimatta jättämiselle on hahmonkehitys. Nimittäin kesken yhden lisäosan huomasin että hahmo ei enää nouse tasoan 20 yläpuolelle. Tämä on minusta huonoutta roolipelissä, sillä pidän nimenomaan hahmon kehittymistä koko pelin ajan yhtenä tärkeimpänä seikkana tämäntyyppisessä ropessa. Toki yksi lisäosa nostaa tasokattoa yli 30, mutta huomasin sen vasta sen asentamisen jälkeen ja hurautin hieman puolihuolimattomasti koko jatkotarinan läpi, siitäkin syystä että pääpelin lopussa tein valinnan josta ei olisi pitänyt olla paluuta. Lisäosoista ehdottomasti parhaimmat olivat The Pitt uusine kaupunkiympäristöineen ja Point Lookout junttihuumorineen, lisäksi kumpikin näistä edellä maintuista lisäosista tuntui jotenkin sinne kuuluvilta. Puolestaan se ufosieppaus, räiskintäpaonotteinen alaskan talviseikkailu ja tarinaa jatkava lisäri tuntuivat vähintäänkin päälleliimatuilta.

Lisäsisällöstä puheenollen täytyy mainita sellainen hauska pikkuseikka että ostin tämän kyseisen pelin jo sen ilmestyessä muttta joku noista kyseisistä lisäosista korruptoi tallennukseni ja siitä v*ttuuntuneena annoin tämän teoksen maata siirrettävällä kovalevylläni kaikki nämä vuodet. Uudelleenalottamiseen tuli halu lähinnä sen takia että ostin jokunen aika sitten sen uusimman joutomaan seikkailun ja on jokseenkin luonnollista ensin pelata pois edellien osa. Vaikka tarinaltaan nämä poikkeavatkin aikatavalla toisistaan.

Pelissä on paljon taistelua ja sen voi hoitaa kahdella eri tavalla joko suoraviivaiseen fps-tyyliin taikka käyttämällä taktiikkapistetä, Itse päätyin kummankin yhistelemiseen joka tuntuikin tehoikkaimmalta ratkaisulta varsinkin isommissa rytinöissä. Tosin fps-rymistelyyn vaikuttavat kykypisteet rajoittavat osumatarkkuutta ja eri asetyyppien aiheuttamaa vahinkoa tuntuvasti. Tämän lisäksi pelissä on erillisiä perkkejä jotka vaikuttavat johonkin kykyyn tavallista pistesaldoa paremmin. Infentaarion kantovara on mielestäni riittävä ja korjauskyvyn maksimoinnilla pystyi nätisti kantamaan useata kymmentä tuliuikkua ja panssaria mukana. Myös tavaroiden jaottelu on oivallinen, mutta silti makuuni liian hidas ja tavaraa ollessa paljon vieläkin hitaampi käytettävä. Ihmetystä aiheutti myös pikanäppäinten puute, olisi ollut jokseenkin miellyttävämpää vaihtaa lennosta kiikarikiväri lähitaisteluaseeseen ja toisinpäin. Nyt piti kaikki hoitaa valikon kautta. Ei kovinkaan fiksu tapa tehdä yksinkertainen asia.

Joutomaassa selviytyminen tuntui väliin todellakin taistelulta elämästä ja kuolemasta. Kun oli viimeinen kuti piipussa ja ruoka loppu ja energiapalkki kolmannekselle meinasi tulla hätä. Tilanne helpottui huomattavasti sen jälkeen kun löysin iki-ihanan virtuaalikoiran joka taivalsi siitä lähtien loppuun saakka rinnallani. Luultavasti hän oli ainoa todellinen ystävä pelihahmolle, tietenkään hahmon isää unohtamatta.

Kohtuu suuresta hiekkalaatikkokoostaan ja karulla tavalla hienosta ympäristöstä, viisikymmentälukulaisista teemoista, toimivasta taistelusta ja kohtuullisesta juonesta huolimatta minulle ei tule ikävä takaisin joutomaa kolmosen pariin. Olen tunnelmapelaaja ja tämä peli antaa minulle joka käänteessä paskan fiiliksen, toki onnistuu siinä loistavasti. Ainut asia jota ikävöin jo nyt tätä kirjoittaessani on se hieno koira joka auttoi minua selviamään tämän pelin loppuun saakka. Lepää rauhassa pittiavaruudessa pitti-isäntäsi vierellä rakas hauveli.


Hyvää:
Karulla tavalla hieno.
Liian kova paukku tunnelmoitsijalle, En oikein tiedä onko tämä hyvä vai huono juttu.
Rakas koiraystävä.
Kykypuu toimii loistavasti.
Ammuskeluropeksi harvinaisen onnistunut taistelusysteemi.

Huonoa:
Lyhyt pääjuoni, läpijuoksureikäpää taatusti pelaa muutamassa illassa läpi.
Piakanäppäinten puute.
Valikon hitaus.
Runsaanpuoleinen kaatuilu, joka hieman korjaantui päivityksillä.
Liian kova paukku tunnelmoitsijalle, En oikein tiedä onko tämä hyvä vai huono juttu.

Yleisarvosana:
Lievästä ympäristökammoisuudesta huolimatta 9 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Hieno peli ei niin hienosta aihepiiristä. Inhorealistisimpia ikinä palaamiani roolipelejä josta tulee tunnelman puolelta ristiriitainen vihaan rakastan tuntemus.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Vampire Hunters.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Eipä noita kovin mahda olla.

Testikone: Nämä pitkähampaat eivät pelottaneet.

Vampyyripelejä ei ole kovinkaan viljavasti tietokonemaailmassa, verrattuna esimerkiksi sotaräiskyttelyihin, valitettavasti tämä vampirölläys olisi saanut jäädä näkemättä siitäkin huolimatta. Eli edelleenkin pelipuolen pitkähampailuiden kuninkuus puuseeympäristössä on ehdottomasti jo hyvään ikään ehtineen Vampire the masquarade bloodlinesin harteilla. Eikä kuninkaan pallia ole vielä toistaiseksi kukaan edes vakavastiottean keinutellut.

Tältä peliltä ei pidä liikoja tietenkään edes odotella. Sillä kyseessä on pienen pudjetin indiejulkaisu. Tosin kyllä niitä hyviäkin indiepelejä löytyy, valitettavasti tämä ei kuulu niiden joukkoon. Ideana ei ole hullumpikaan ajatus yhdistellä perinteistä seikkailupeliä ja roolipeliä toisiinsa. Toteutus vain ontuu. Ensinnäkin on suoraansanottuna ihmeellistä miksi ohajauksesta on pitänyt tehdä niin kummallinen väkerrys että pelkkien perustoimintojen kanssa meinaa mennä sormi suuhun, lisäksi tätä muutenkin hämmentävää kokonnaisuutta vaivaa tottelemattomuus. Hidastempoisessa pelissä ei ole niin suurta vaivaa vaikka ensimmäisellä painalluksella ei tapahtuisikaan mitään, mutta useamman napautuksen jälkeen herää kysymys siitä onko tätä ylipäänsä testannut kukaan. Peli on myös suhteellisen ruma niinkin uudeksi kuin 09-vuoden tuotokseski, sitä voisi luulla jopa 2000-luvun alun lapseksi.

Itse pelaaminen aloitetaan lyhyella alkuvideolla ja seuraavassa hetkessä huomaat olevasi sataman yhdessä nurkkauksessa kaljukallen vampyyrihuntterin saappaissa, ja näin seikkailu voi alkaa. Pelissä tutkitaan ympäristöjä, kerätään seikkailupelimäisesti rompetta mukaan ja roolipelimäisesti hiukan parempia kamoja puetaan hahmon niskaan. Väliin ratkotaan pieniä apinapähkinöitä ja silloin tälöin vastaan astelee muutamia vihaisia verenjyrsijöitä joiden kanssa vuoropohjaisesti mitellään voimia. Peliympäristönä toimii lähinnä satamaalue ja väliin käydään kiinalaistyylisessä baarissa jutustelemassa moottoripyöräjengiläisen näköisen kaverin kanssa ja baarimikolle myydään ylimääräinen romu ja tilalle ostetaan mm steroideja, amfetamiinia ja muita mömmöjä jotka parantavat vampyyrinmetsästäjän ominaisuuksia hetkeksi. Itseasiassa tämä kaveri on koko seikkailun ajan senverta pöllyissä etten voi olla varma tappeliko hän itsensä vai todellisten vihollisten kanssa.

No huumekoukustaan huolimatta kaveri vetää pitkähampaita lättyyn minkä kerkiää ja selvittää siinä sivussa "suuren" juonikuvion. Toivottavasti en enää törmää yhtä toimimattomaan peliin tämän aiheen piiristä, sillä tunnen sielussani piston aina kun vampyyrejä raiskataan tällä tavalla. Tätä peliä ei nimittäin pelasta edes hienon näköinen kuutamo meren yllä, eikä tunnelmalliset musiikit. Muita ääniä pelissä onkin sitten aika niukanlaisesti ja kaikki dialogit ovat kirjoitettua tekstiä.

En suosittele oikein kenellekkään, seikkailupelaajat tuskin pitävät tästä, roolipelaajille tämä on lähinnä vitsi ja vampyyrifanille itsemurhan paikka. Hy hy mikä lehmänläjä...

Hyvää:
Musiikit.
Kuu meren yllä.

Huonoa:
Käyttöliittymän ja ohjattavuuden epäloogisuudet.
Vampyyreiden epäinhimillinen raiskaus.
No lähes kaikki mitä voit kuvitella ja vähän enemmän.

Yleisarvosana:
2 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Täysin epäonnistunut roolipeliä ja seikkailupeliä yhdistelevä vampyröllien metsästys.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: : Neighbours From Hell 2.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Korkeintaan uusi miniläppäri.

Testikone: Kaksi tälläista kevyen sisällön peliä peräkkäin puuduttui konetta.

Pelasin kaksi peliä täysin läpi yhden illan aikana, se on todella harvinaista herkkua jopa tällaiselta pelinörtiltä. Neighbours From Hell ja sen jatkoosa eivät olleet mitenkään pituudella pilattuja, myös sisältö oli melko pitkälle samaa kauraa tässä naapurinkiusaus kakkosessa. Ainoa merkittävä ero on erillaiset ympäristöt, kun ykkösessä seikkailtiin vain naapurin asunnossa, kakkosessa ympäristönä ovat peräti Kiina, Intia, Eteläamerikka ja välietapit seikkaillaan laivalla. Suurenkuuloisista kulisseistaan huolimatta pelin ympäristöt ovat hyvin pieniä. Toki maisemanvaihdokset tuovat jonkinasteista kyllästymisenkarkotetta mukaan, mutta kun muu peli on ykkösen kaltainen ääniä ja jekkuja myöten ei pelin viimeiset huumorit enää naurattaneet.

Tällä kaudella on tarkoitus pilata naapurin lomamatka kaikin puolin. Verrattuna ensimmäiseen osaan en oikein ymmärrä tämän "tositvsarjan" tarkoitusta. Miksi vaivautua ulkomaille kiusaamaan sitä ilkeää naapuria kun voi olla kotonaan rauhassa ilman hänen painostavaa läsnäoloa seinän takana?

Kuten jo ehdin tuossa todeta tämänkään pelin pelaamiseen ei kovinkaan montaa tuntia tarvitse uhrata. Enpä usko että sarjan seuraavissakaan osissa on kovinkaan suurta eroa näihin ensimmäisiin verrattuna. Tietääkseni tähän sarjaan kuuluu viisi peliä. Itse taidan nostaa kytkintä ja jatkaa muihin seikkailuihin. Mutta jota kiinnostaa enemmän tämän kevyt ja rentouttava naapirin härnääminen niin kipinkapin tilaamaan koko sarja itselle.

Eipä minulla ole juuri muuta kerrottavaa tästä potilaasta, riittää kun luette ykkösosan arvostelun ja poimitte tästä ne "eroavaisuuskohdat" niin ymmärrätte varmasti sairauden laadun.

Hyvää:
Kevyttä ja rentouttavaa.
Sopii kaikenikäisille, kokoisille ja näköisille.
Helppo oppia, mutta loppupuolen tehtävissä hallinta ja maltti on valttia.

Huonoa:
Vähän sisältöä kuten edellisessäkin.
Täysihintaisena myydyksi tuotteeksi ihan liian lyhyt kuten edellinenkin.
Tehtävät toistavat itseään jo parin episodin jälkeen kuten edellisessäkin.
Musiikki ja äänipuoli aika köyhää.
Olisin toivonut hiukan enemmän tältä toiselta osalta.

Yleisarvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Muutaman tunnin naapurinkiusaus lommatkailun merkeissä.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand