IRC-Galleria

Peli: The Walking Dead Episode 2: Starved for Help

Alusta: PC

Muut alustat: Mac, PS 3, Xbox 360, iOS

Julkaistu: 2012 aikana

Hankin itselleni sellaisen ihmeen ko "kannettavan kosketusnäyttönäköradion" toisinsanoen Androitpohjaisen täppärin. Joku nuorempi lukija voi naureskella että johan nuo ovat olleet markkinoilla jo tovin jos toisenkin. Tämä kyllä pitää paikkaansa, mutta me vanhat kalkkikset olemme hitaita muutoksille. Nimittäin täppäri on mielestäni epämukava käyttää ja jostakin syystä sormeni tuntuvat lipsahtavan aina väärään paikkaa. En ole päässyt laitteen kanssa täysin sinuiksi ja se tuntuu vain kalliilta lelulta joka sopii paremmin lapsille ko aikuiselle partaukolle. No pitää kyllä myöntää että on kovin kivaa päästä väliin matkallakin kätevästi nettiin katsomaan naamakirjaa tai googlettamaan jotakin. Se miksi otin täppärin puheeksi on lähinnä se yksinkertainen syy että luulen tämän nimenomaisen pelin sopivan kuin nyrkki silmään kosketusnäytön ruudulle. No se siitä vanhusten jorinasta ja paneudutaampa itse aiheeseen. Nimittäin pelin toiseen episodiin.

Tapahtumat lähtevät käyntiin kolme kuukautta jälkeen ensimmäisen jakson. Paikka on sama mihin ensimmäinen loppui, mutta asioita on tapahtunut tällä välin. Merkittävin tapahtuma väliin jäävältä kuukausiläjältä on uusi hahmo joka on auttanut ryhmää selviytimään eteenpäin omalla panoksellaan. Jakson pääteemaksi nousee ruoka ja sen hankinta.Päähenkilömme Lee joutuukin valitsemaan kenet ruokkii ja kenet ei. Se ei ole helppoa ja uskon monenkin pelaajan seuraavan omaa moraalia tai selviytymisviettiään. Tarina itsessään ei ole yhtä jännittävä kuin avausosassa ja sen pilaa ennnen kaikkea ennalta-arvattvuus ja hieman läsähtäneempi tunnelma. tuntuu koko ajan siltä että jotakin merkittävämpää tapahtuu seuraavissa osissa. Tämä ei tarkoita etteikö paketti viihdyttäisi. Se tekee kaiken erinnomaisesti mutta kuten TV-sarjoja seuranneet ihmiset tietävät, myös tämän pelin jaksoissa on suvantovaiheita.


toki tarina on ihan mielenkiintoinen mutta niin nähty ja yllätyksille ei anneta sijaa. Ja tapahtumat ovat aika huttua joitakin merkityksellisempiä kohtauksia lukuunottamatta. Pelimeganiikat ja muu ulkoinen hapitus on ennallaan ja pääosan hahmotkin hoitavat leiviskänsä hyvin. tosin erään kohdalla olen pidättyväisempi jatkossa. Hän on omalla tavallaan toiminut jo pariin otteeseen arveluttavalla tavalla tarinan aikana. Vain herra tietää mitä hän seuraavaksi tekee.

taattua laatua joka jaksaa viihdyttää, mutta ei ihan sitä ensimmäisen osan tasoa.

Arvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Grand Theft Auto: Vice City

Alusta: PC

Muut alustat: PS 2, Xbox.

Julkaistu: 2002

Raskaiden työpäivien ja perhetouhujen jälkeen on kiva sukeltaa pelien maailmaan. Ajattelin viime kesänä kevyesti pelailla muutaman jo aikoinaan pelaamani pelin. Mutta kevytpelaamiseen nämä GTA-sarjan edustajat eivät ehkä ole parasta antia. No pääasiahan on että viihtyy harrastuksensa parissa ja siihen nämä ovat mitä oivallisinta kamaa.

Tervetuloa tällä kertaa 80-luvun puolivälin värikylläiseen nousuhuumaan. Moni nuorimmista lukijoistani ei ole itse kokenut tuota kummallista neonvärien ja ritari ässän maailmaa. Itsekkin olin silloin piltti, mutta jotakin toki rekisteröityi mieleeni. Muistan nimittäin sen ajan musiikin ja vaatteet yhtä elävästi kuin se olisi tätä päivää. Muistan myös TV-sarjat ritari ässän ja Miami vicen joista jälkimmäistä tuli joskus vanhemmilta salaa katseltua silloin ko olin kavereiden kanssa kylässä. Pelaamisestakin muistan jotakin. Nimittäin vapauttaja C-64 jyräs pelimaailmassa, eikä mikään ihme että VC:kin alkaa tuon klassisen koneen aloitusruudulla.

Kolmos GTA on mahtava peli mutta VC on vielä mahtavampi. Jo pelkästään juonen ja persoonallisen hahmonsa ansiosta se hyppää uusiin ulottuvuuksiin. Edellisen osan mykkä kaveri ei nimittäin joka tilanteessa lämmittänyt yhtä mojovasti. Päähahmomme onkin vasta vankilasta vapautunut mafiaperheen jäsen. Perhe lähettää hänet Miamia muistuttavaan VC:hen tekemään huumekauppaa ja tasoittamaan perheelle tietä huumebisneksen ytimeen. Keikka kumminkin menee totaalisesti mönkään ja sankarimme on keinolla millä hyvänsä saatava miljoonat takaisin. Juoni jatkuu tästä eteenpäin loogisesti loppuun saakka ja olisikin hyvä tehdä juonitehtävät ensin jotta sen punainen lanka pysyisi käsissä. Mutta ihmisen mieli on taas heikko ja helposti ainakin minä luiskahdan tekemään niitä sivutehtäviä. Tehtäävää onkin sen verta paljon että vaatii todellista paneutumista tuntikausiksi jotta saa 100 % suoritettua koko pelin, suoritin itse sen 87 %. En vain jaksanu joka ikisitä vaikeampaa hinkkausta pusertaa irvihampaissa läpi. Olenhan minä tämän joskus 100 % läpäissyt, joten antakaahan anteekis laiskuuteni.

Perusrunko on sama ko edellisessä osassa, mutta luiden päälle on saatu lihaa ja hieman läskiäkin. Autot, aseet ja muut veikeät instrumentit piristävät pelaamista kivasti. Kaupunki pursuaa kasarihenkeä ja saa tunteen että tälläista se tosiaankin oli silloin joskus. Eli nuoret pelailijat kipinkapin elämysmatkalle lähihistoriaan. Touhua riittää yllin kyllin ja vähän enempikin. Siitä pitävät huolen mm kilpa-ajot, helikopteritehtävät, pikavenesukkuloinnit, piilotettujen pakettien metsästykset ja massiiviset hypyt. Näiden lisäksi tehtäviä voi suorittaa eri jengeille. Ostettavissa on myös asuntoja ja yrityksiä joiden tehtäviä suorittamalla saadaan kassavirtaukset kotia kohti. Pelin päätarkoituksena on tulla VC:een supermulkuksi kokaiinikuninkaaksi, siksi onkin loogista myös hankkia laillisia yrityksiä rahanpesuun.

Älkäämme myöskään unohtako pelisarjan yhtä tärkeintä tavaramerkkiä. Nimittäin hulvattoman hauskoja ja yhteiskuntakriittisiä radiokanavia jotka tällä kertaa pursuavat kasarimusiikkia. Pitääpä vielä sanoa että pieniä lisäyksiä edelliseen osaan on niin paljon etten edes osaa niitä luetella, tärkeimmät ovat kumminkin tunnelman vaihdos sateisesta Liberty Citystä aurinkoiseen VC:hen. Ajettavat moottoripyörät ja helikopterit kuulostavat ehkä pieneltä jutulta, mutta kokonnaisuuteen ne tuovat uutta ulottuvuutta. Kaikenkaikkiaan massiivinen teos 2000-luvun alkuvuosille.

Autoilla ajaminen on pelissä erittäin kivaa puuhaa ja jalkaisinkin pääsee mutkattomasti ahtaisiin paikkoihin. Mutta ammuskelu on edelleenkin kankeaa kuten kolmososassa ja tämäkään päähahmo ei osaa uida. Jos veteen tiput, joudut aina sairaalareissulle. Muutamaa pikkubugia ja edellisiä seikkoja lukuunottamatta Vc on lähes täyden kympin peli ilman retrolasejakin.

Arvosana:
9 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Walking Dead Episode 1: A New Day

Alusta: PC

Muut alustat: Mac, PS 3, Xbox 360, iOS

Julkaistu: 2012 aikana

Tervetuloa takaisin amatööripeliarvosteluideni pariin. Pidin täs pientä lomaa kaikesta vähänkin työhön liittyvästä ja siinä sivussa pelailin ison kasan rästipelejä joista kirjoittelin muutaman rivin teidän iloksi. Lukekaa raapustukseni, ja antakaa positiivista ja mikä tärkeintä myös negatiivista kritiikkiä. Kiitoksia kaikille lukijoille :)

Kaikki Zombieiden ystävät ovat taatusti tutustuneet TV-sarjaan The Walking Dead ja osa porukasta on joko ennen sarjaa tai nähtyään sarjan tutustuneet myös sen alkuperäiseen tuotokseen eli sarjakuvaan. Sarjakuvia onkin ilmestynyt jo melkoinen nivaska ja itse olen lukenut niistä vasta murto-osan. Toisaalta pidän telkkarisarjasta joten tuntuu hassulta lukea sarjakuvista aisoita jotka ehkä tulevat myös sarjassa tapahtumaan. Tosin sarja ja sarjakuvat eroavat jonkin verran toisistaan. Eli en voi olla ihan varma mitkä osat tulevat olemaan television ruudulla ja mitkä eivät. Myös telkkarisarjoilla on tapana ottaa hiukan omia juonenkäänteitä mukaan. Eli voimme niitä pitää itsenäisinä teoksina ja arvostaa kumpaakin omana kokonnaisuutenaan. Peli puolestaan ei hahmoiltaan ja tapahtumiltaan liity sarjakuvaan kuin muutamista avainkohteista ja jokunen henkilö on myös sarjakuvasta luiskahtanut mukaan sivuhahmoiksi. Peli on nimittäin aivan oma tarinansa, eräänlainen spinoffsarja joka sijoittuu samaan maailmaan.

Peli on itsessään aika hutera sana tarkasteltaessa tätä teosta. Osa pelillisistä aineksista on lainattu seikkailugenrestä, mutta suuri osa tarinasta soljuaa eteenpäin tarinavetoisesti. Välillä pitää vain tehdä päätöksiä keskustelujen kautta. Toisinaan päätökset ovat pieniä juttuja toisinaan tullaan elämän ja kuoleman kysymysten pariin. pienillä ja varsinkin suurilla jutuilla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Lisäksi peli ei anna aikaa liiemmälti pohtia omia valintojaan, kaiken on tapahduttava joutuisasti. Joidenkin korviin tämä voi kuulostaa eräänlaiselta tylsältä nopeustestiltä. Te olette täysin väärässä. Edellä mainitsemani seikat tarinan lisäksi tekevät tästä ehkä yhden kaikkien aikojen nautittavimman seikkailupelin, tai interaktiivisen sarjan jos siten tahdotte asian mieltää.

Tulen arvostelemaan tämän pelin episodi episodilta koska jokainen osa on kuin oma kokonnaisuutensa juonen osalta, lisäksi en ajatellut pelata tätä peliä kerralla läpi. Vaan pelaan välissä joitakin muita teoksia ja palaan kuten hyvän televisiosarjan ääreen aina lauantaisin. Haluan nimittäin pitkittää nautintoani. Sen verran mehukkaana koin tämän ensimmäisen jakson.

Ensimmäisen osan juoni esittelee meille päähekilömme Lee Everettin ja tukun muita mielenkiintoisia persoonia. Jokaisella heistä on omat syynsä olla hyviä, pahoja tai täysin kusipäitä. Päähenkilömmekään ei ole mikään pulmunen, mutta hän teki tekonsa omista syistään. Pelissä näemmekin ehkä kaikkein parhaimman hahmokirjon joka on koskaan pittiviihteessä hengannut. Tarinasta itsestään en voi tehdä kovinkaan yksityiskohtaista selontekoa, en halua pilata mahdollisten pelaajien iloa paljastamalla mehukkaimpia paloja. Mutta sanotaanko sen verran että kuten sarjassa ja sarjakuvassa hengataan pienellä porukalla Seatlen alueen maaseudulla. Epätoivoinen selviytymistaistelu eläviä kuolleita vastaan saa toisilleen täysin ventovieraat ihmiset yhteen ja tulenarkoja käänteitä tulee väistämättä vastaan. Tässä aloitusjaksossa ei tosin tule yhtä isomman käänteen tekevää kohtausta lukuunottamatta mitään muita isompia päätöksiä vastaan. Se vain jää nähtäväksi mitä ne pienet päätökset saavat seuraavissa osissa aikaiseksi.

Näyttelijät ovat pelissä mahtavia ja saavat hahmonsa todella elämään. Muutkin äänet ovat pelkän taustamelun sijasta makoisaa kuunneltavaa. Pelin graafinen tyyli ei tavoittele realismia vaan on ennemminkin jopa ajan hammasta kestävää tyyliteltyä sarjakuvagrafiikkaa. Tekniikka toimii hyvin ja bugeja en huomannut ainakaan esiosan parissa.

Aloitusosa on aina vähän nihkeä monessakin TV-sarjassa, niin myös tässä pelisarjassa. Mutta siitä nihkeydestä huolimatta kokonnaisuus on ehyt ja viihdytti minua koko pituutensa ajan. Huonona puolena voisin myös pitää pelin, tai siis minkä pelin? Aika ajoin tämä nimittäin luisuu enemmän interaktiivisen elävän kuvan ko pelin puolelle. Mutta nämä ovat pieniä seikkoja näin hionossa kokonnaisuudessa, pitäähän sitä toki kumminkin aina hiukan kitistä. Suosittelen kaikille joita vähänkään kiinnostaa lositava tarina ja zombit edes etäisesti herättävät mielenkiintoa. Tämä on parasta pelijuonta ikinä, ja todella tarkoitan sitä. Toisaalta toimintaheebot eivät välttämättä viihdy kävelevän kuolleen mukana.

Arvosana: 10 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Grand Theft Auto III

Alusta: PC

Muut alustat: PS 2, Xbox.

Julkaistu: 2001

Olen pelannut tämän pelin monen monta kertaa sen ilmestymisvuodesta lähtien. Ensin kakkospleikkarilla ja myöhemmin PC-raudalla, olisi kivaa jos myös LC-stories ja VC-stories olisi käännetty tietokoneelle. Mutta kun näin ei ole niin joku kaunis päivä kaivan vanhan pleikan esiin ja pelailen ne nostalgiahengessä uudelleen.

GTA 3 aiheutti aikoinaan melkoista kohua kukkahattujen ja muiden moraalinvartioiden syvissä riveissä. Toisaalta näyttääpä se olevan vähän niin että jokainen osa on saanut joltakin itseään täynnä olevalta taholta voimakastakin kritiikkiä. Itseä seikka hieman ihmetyttää, sillä onhan väkivaltaa ennen pelejä viljelty valkokankaalla ja sitä ennen järjestettiin mm hirttäjäisiä jos katsomme historian hämäriin. Eiköhän siinä mielessä tämä ja sarjan muutkin osat ole pikkusen inhimillisempi tapa nähdä väkivaltaa. Tietenkin pelin moraali on muiltakin osa-alueilta hieman nurinkurista ja varsinkin rahanansaintikeinot eivät mene ihan normi duuniluukkuun, onhan kyseessä pohjimmiltaan puhdasverinen rikossimulaattori. Joten en itsekkään tätä näytä perheen pienimmille. Mutta täysissä järjen voimissa olevalle aikuiselle tuskin tästä on mitään haittaa.

Pelin tarina alkaa ryöstökeikan yhteydessä petetyksi tulemisella ja seuraavassa hetkessä ollaankin matkalla vankilaan. Vankienkuljetusauto kumminkin kaapataan ja sankarimme pääsee siinä sivussa livahtamaan kaupungin kaduille. Valkoinen pojumme onkin ensi alkuun rahaton ja vailla päämäärää. Tästä eteenpäin itse tarinatehtävät vievät juonta eteenpäin ja vastaan tulee alamaailman kelmien kerho koko kirjossaan. Osa tehtäviä antavista tyypeistä on todella mielenkiintoisia tapauksia ja kehenkään heistä ei voi loppujenlopuksi luottaa. Loppua kohti pelissä tuntuukin löytyvän joka kulman takaa vihollinen joka ampuu heti kun näkee ohjastettavamme. Hahmoista puheen ollen ohkaisin on mykkä pelisankarimme joka on vain toimintaa ilman persoonaa. Se onkin juonen kannalta se pahin puute, jonka myös kivitähden tekijätiimi on myöntänyt.

Vanhaksi peliksi kaupunki on laaja ja yksityiskohtienkin määrä on silmiin pistävä. Lisäksi juonitehtävien ohessa ja niiden ulkopuolella kaupunkia voi vapaasti tutkia ja aina löytyy jotakin tekemistä seuraavan nurkan takaa. Rahan ansaintia harrastetaan pääasiassa rötöstelemällä, mutta voi tässä toki myös suharoida taksilla, sammuttaa tulipaloja, leikkiä poliisia ja ambulanssikuskia. Jos pelin haluaa läpäistä 100% on syytä myös tehdä kaikki edellä mainitut sivutethtävät. Sataan prossaan vaaditaan myös stunttihyppyjä, piilotettujen pakettian etsintää, tappotehtäviä, maastoajeluja ja puhelinkioskitehtäviä eri jengeiltä.

Pelissä voi nimensä mukaisesti varastaa minkä tahansa kulkupelin ja niitä löytyy joka lähtöön. On urheiluautoa, taksia, rekkaa, kyttämobiilia, veneitä, lentokonetta ja jopa tankki. Itselle mieleisin oli diablo stallion, aito jenkki remmiahtimella. Aseistusta on kans saatavilla joka tarpeeseen, kunhan vain muistaa että kadulla ammuskellessa saa äkkiä peräänsä hyvin agressiivisen virkavalla. Tuntuikin oikeasti siltä että polliisi ei ole se paras ihmisen ystävä, ja muutaman kerran suustani kirposi sanat "vitun kyttä".

Kulkuneuvojen radiosta tulee hyvää ja peliin henkeen sopivaa musiikkia ja juontopätkiä joissa on hyvinkin voimakasta yhteiskuntakritiikkiä havaittavissa. Kaupungin äänimaailma kuulostaa hyvin realistiselta ja se on esimerkillinen jopa nykypeleihin verrattuna. Tosin uudemmissa osissa laatu on vielä tätäkin parempaa. Jo mainitsemassani kaupungissa riittää kokoa ja ihmeteltävää, tosin tietenkin jo ties kuinka monta kertaa tämän läpi pelanneena hiekkalaatikko on pienentynyt ja olen nähnyt muutaman isommankin hiekkiksen vuosien varrella. Kaupungin ihmiset vaeltavat kaduilla, jengit sotivat keskenään ja autoiliat kiitävät teillä. Kokonnaisuus on eläväinen ja yllättävän todellinen, voitte vain kuvitella miltä tuntui ensimmäistä kertaa sukeltaa tämän pelin maailmaan kun se vieläkin aiheuttaa säväreitä ja hienoista ihmetystä.

En löydä tästä mitään muuta napinaa ko se päähahmon mykkyys, hieman jäykähkö ohjaustuntuma joka korostuu taitoa vaativissa hypyissä ja tulitaisteluissa. Autolla kaahatessa ei tuota jäykkyyttä esiinny. Viimeisen kaupunginosan ohuehko tehtävärakenne ei oikein istu peliin. Tuntuu vähän siltä että se on vain mallinnettu mukaan, eikä sille ole löydetty erityistä käyttöä. Sääli sillä ympäristö itsessää on yhtä laadukas kuin muutkin osat kaupunkia.

Jokaisen pelejä pelaavan täysiikäisen ja täysijärkisen yleisivistävä teos joka on nähtävä. Myös myöhemmät ja ne ensimmäiset osat kuuluvat tosipelaajan tiedon piiriin.

Arvosana:
8,5 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Angry Birds Star Wars

Alusta: PC

Muut alustat: iOS, Android, OS X, Windows Phone.

Julkaistu: 2012

Suomalainen menestystarina jatkuu ja saa uuden sulan jo kovin sulkaiseen hattuunsa. Änkyrät linnut on tällä kertaa naitettu tuttujen tähtiensotahahmojen kanssa. Lopputuloksena on toimiva ja omaperäinen tulkinta tuosta nörttien märkiin uniin kuuluvasta avaruuseepoksesta. Star Trekfanit tosin taitavat olla vielä asteen pari nörtimmästä päästä, mutta se onkin toinen tarina.

Peli on melko pitkälle samaa kauraa mitä aikaisemmatkin osat. Eli ritsa ja linnut ja heidän vihollisensa possut ovat pääosassa. Taustoina tällä kertaa toimivat tähtien sodasta lainatut maisemat ja itse linnut on myös päivitetty aiheen mukaan. Esim tavallinen punalintu on valosapelia heiluttava Luke ja pommari on tällä kertaa vaimaa käyttävä Obi. Myös muut perusjannut ovat saaneet lintukuosit. Kekseliäintä antia tosin ovat possut ja heidän imperiumipahisalteregonsa.

Viimeisen päälle hiottu pelimeganiikka kruunataan tällä kertaa toimivalla juonella ja itse pelikin on enempi oikea peli. Tästä ei välttämättä kaikki tavikset tykkää mutta kaltaiseni pelaaja oli piirun verran innokkaampi kuin aikaisemmissa lintukokemuksissa.

Äänet, graafinen anti ja muu ulkokultaus ajaa asiansa, enkä enempää peliltä kaipaa. Tämän tapauksen painopiste on aivan muualla kuin ulkoisessa hapituksessa.

Tuttuun tapaan Rovio julkaisee tähänkin peliin uusia päivityksia tasaisn väliajoin. Minä pelasin jääplaneetan juuri läpi ja ilmeisesti seuraava episodi on jo ilmestynyt siihen mennesää kun julkaisen tämän.

Pitemmittä puheitta paras lintukokemukseni tähän mennessä ja kyllä tätä ainakin kannattee kokeilla vaikkei olisikaan mikään erityinen kärtylintujen ystävä. Tietenkin uutuudenviehätystä ei enää ole ja lintujen kaupalliset aikomukset vaikuttavat jo ulkoavaruuden olentojen hyökkäykseltä rakkaalle kotiplaneetallemme.

Arvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Metro 2033

Alusta: PC

Muut alustat: Xbox 360.

Julkaistu: 2010

On aika sukeltaa itänaapureidemme synkkiin sielunmaisemiin. Kaikille ei ehkä uppoa idän melankolia ja tunnelma jonka veroista ei länsimaisista peleistä löydä. Tunnelmallisella Stalkerilla tutuksi tullut tiimi on tällä kertaa pureutunut venäläisen tieteiskirjailija Dmitri Gluhovskin ydintuhon jälkeiseen postabogalyptiseen maailmaan. Ei ehkä se ennennäkemättömin aihe, mutta pelin kerronta tekee sen tavalla johon en ole ennen törmännyt. Hatunnosto idän veljille.

Metrossa avautuu eteemme kylmä ja tyly ydintuhon saastutttama maailma. Eloonjääneet ovat paenneet Moskovan maanalaiseen tunneliverkostoon ja yrittävät selviytyä parhaansa mukaan. Asemat ovat ihmisten miehittämiä turvasatamia mutta heti kun siirrytään tunneliverkostoon on vastassa mutatoituneita örmyjä, sortovaltaa pitäviä kommareita ja samaan toimintamalliin nojaavia fasisteja ja kaikenmaailman hämärähemmoja joita on syytä varoa. Metroverkoston yläpoulella sijaitseva kaupunki on tuhon runtelema ja ilma ei ole kelvollista ihmisen hengitellä, lisäksi kaupungin kaduilla vaeltelee joukoittain verenhimoisia mutantteja.

Peruselementiltään kyseessä on räiskintä ja hiiviskelypeli. Hiiviskely tosin ei ollut mitenkään erityisen onnistunut lähestymistapa useimmissa solmukohdissa. Ainakin minä pärjäsin paremmin tarkoin harkituilla laukauksilla vihollisen otsikkoon. Tosin ammuskelu ei ole aina helppoa kovin liikkuvaisen vihollisen ja panosten vähäisyyden vuoksi. Lisäksi joissakin kohtauksissa on tarkkailtava koko ajan kelloa ettei happinaamarin suoma hengittely aika lopu ja uusia nasseja/suotimia oli harvanlaisiin kentissä. Välillä elämä ja kuolema oli muutamasta sekunnista kiinni.

Vihollisista ja aseista pitää mainita että mielenkiintoisemmat eli ihmisvastustajat antoivat väliin ihan kivan ja jopa älykkään tuntuisen vastuksen, mutta hirviökaarti rynni päälle kuin yleinen syyttäjä ja nämä olivat helppoa lahtikamaa varsinkin pelin parhaalle haulikolle. Tosin loppupuolen isohkot örmyt olivat pirullisen kestäviä lyijymyrkytykselle. Aseet eivät olleet räiskintäpeleistä ennekin nauttineelle pelaajalle mitenkään erityisiä tapauksia, mutta hoitivat asiansa.

Peli etenee hyvin lineaarisesti ja pelaajalle ei anneta kovinkaan suurta liikkumatilaa. Tosin tällä kertaa sitä ei jää kaipaamaankaan. Sillä kerronta on tiukkaa kamaa ja tunnelma on huipussaan. Harvoin törmää yhtä hienoon ja kolkoon maailmaan peleissä, vaikken ole mikään erityinen fani postabogalyptiikalle. Tunnelmaa lisäävät kolkko äänimaailma ja rähjäisenhieno kuvakerronta. Kaikkia yksityiskohtia ja pelin hienouksia en voi luetella blogissani koska se vaatisi huomattavasti pitemmän tekstin ja haluan pitää nämä amatööriarvioni kohtuu lyhkäisinä. Riittänee ko sanon että yksityiskohtia on paljon ja ne tekevät pelistä niin kovin nautinnollisen.

Valitettavasti tämäkään tapaus ei ole täysin ehyt ja se ilmenee pelin edetessä varsin selvästi. Se mikä tunnelmassa voitetaan hävitään ammuskelussa ja hiippailussa. Nimittäin kumpikin lähestymistapa on omalla tavalla varsin pökkelöä kamaa. Varsinkin hiiviskely ahtaissa tunneleissa. Se ei vain oikein toiminut ja ninjailua pilasivat hyvin arvaamattomat viholliset joiden kuudes aisti paljasti pelaajan sijainnin. Tosin ylimaallisen tappavat ja uudelleen käyttöön otettavat heittoveitset säästivät vähiä ammuksia moneen otteeseen. Ammuskelusta taas puolestaan puuttui se tietty tuntuma ja väliin sitä vain röpötteli AK-47 sinne jonnekkin ja toivoi osuvansa johonkin. Pelihahmo jäi kertojaääntään lukuunottamatta aika merkityksettömäksi hahmoksi ja pelimaailman muut värikkäämmät henkilöt paikkasivat tyhjiötä.

Pienistä vioistaan huolimatta ehdottomasti ysin arvoinen peli ja annan suositukset jos aihepiiri ja venäläinen melankolia kiinnostaa.

Arvosana:
9 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Prince of Persia The Forgotten Sands

Alusta: PC

Muut alustat: Xbox 360, PS 3, Nindendo DS, Wii. PSP.

Julkaistu: 2010

Nyt on toistaiseksi tämän pelisarjan viimeinen peli pelattu ja voin ainakin toistaiseksi jättää persian muinaisen mahtivaltion aavikon hiekkaan lepäämään kuningas Salomonin rinnalle. Nimittäin lukemistani uutisista päätellen tämä viimeisin elokuvalisenssiin nojaava teos on ainakin toistaiseksi sarjan joutsenlaulua. Tulevaisuutta ei voi koskaan pelimaailmassa ennustaa ja jos en väärin veikkaa niin kyllä se prinssi vielä joku poäivä pomppaa ruutujen iloksi. Sanokaa minun sanoneen.

Täytyypä toeta näin aluksi että nyt ollaan hiukkasen tuuliajolla arvostelun suhteen. Nimittäin pitäisikö minun vain luetella mitä on muuttunut edelliseen osaan verrattuna ja muistella kaikki kokemani ja näkemäni verratakseni tähän. Vai pitäisikö tämä tehdä ihan puhtaalta päydältä. Jälkimmäinen houkuttelee enempi, mutta saapa näkyä mitä lopputulokseksi saan. Täytyypä vielä mainita että vaimoni on kohta lähössä synnyttämään perheeseemme uutta lasta ja meistä kolmesta tulee neljä, joten ajatukset on jotenkin vaikeahko pitää tällä hetkellä täysin kasassa. (Huom, kirjoitin tän arvostelun jo kevättalvella, ja uusi tyttäreni on jo noin 4 kk ikäinen)

No joka tapauksessa tämä peli kulkee elokuvan rinnalla. Tuo kyseinen valkokangasprinssi ei ollut paskempi pökäle jos ei tavoittele sen syvempää juonikuviota. Ryminää, erikoisefektejä, naiskauneutta ja vaarallisia tilanteita riittää ja jotain siinä sivussa ikäänkuin yritetään kehitellä. Valitettavasti yllättävän monet nykyihmiset ovat aika pökkelöitä ymmärtämään vaikeampien leffojen aivoituksia joten teos oli varmaan kysyntään nähden ihan hyvä. Eikä siitä sen enempää. Peliä voisin jopa väittää paremmaksi kuin itse elokuvaa, vaikka onkin lähinnä valkokangasveljensä sivutuote.

Juoni on prinssin tavoille erittäin uskollinen. Paha hiekka valtaa alaa, peikot hyppivät silmille ja lopussa seisoo valtava sarvipää joka odottaa noutajaansa kunhan ensin malttaa hyppiä, pomppia ja hiukan kalpaa heilautella. Eli ei mitään uutta persialaisen puolikuun alla. Graafinen anti on taas siirtynyt realistisempaan suuntaan ja itse prinssi on aika tavalla leffasankarin kopio ulkoiselta anniltaan. Prinsessan roolia tällä kertaa hoitaa eräänlainen muinainen jumala ja edellisiin persian naissankareihin verrattuna tämä neitokainen on lähinnä sivusta seuraaja jonka luonna väliin käydään juttelemassa ja noutamassa muutama taika. Prinssin uudet kyvyt ja niillä kikkailu ovat pelin suola. Tämä uusin prinssi nimittäin ajanhallinnan lisäksi osaa jäädyttää vettä, muistaa menneiden aikojen kivenlohkareet ja joissakin tilanteissa lähes lentelee ilmojen halki. Tasohyppely uusista kyvyistään huolimatta on melko simppeliä touhua lopun muutamaa vähän aivosolujakin vaativaa puzleloikkakohtaa lukuunottamatta. Taistelu on tällä kertaa edellisiä osia paljon tyydyttävämpää, mutta loppua kohti huomaat painelevasi paria nppia tietyssä järjestyksessä ja se on siinä. Kaikenkaikkiaan tämän pelin tarkoitus on antaa kymmenen tuntia melko kiivasta loikintaa ja taistelua näyttävissä olosuhteissa ja siinä se onnistuu erinnoimaisesti.

Pelin teknisessä puolessa ei löydy isompaa moitteen sijaa ja onhan se uusin ja näyttävin osa koko sarjasta. Lähinnä moitin Ubisoftin omaa pelisoftaa joka on pakollinen nakki pelin toimivuuden kannalta. Koko Uplay tuntui hiukan liioiteltulta jo siinäkin mielessä että pelasin tätä Steamin kautta. Lisäksi kyseinen ohjelmahirvike takkuili ja vittuilu aina pelin käynnistysten ja sammutusten yhteydessä. Huhu!! ei tämän kopiosuojauspolitiikan nyt ihan tähän pisteeseen olisi toivonu menevän. Vaikka ymmärrän toki piratismin olevan ongelma yrityksille jotka tahtovat kahmia kaikki irtorahat omaan taskuunsa. Netissä on huhuja että Uplay lisää tietoturvariskiä, joten onpa melkoinen harakirisovellus ja jokaisen Ubin pelejä pelaavan pitää vaarantaa oma koneensa mahdollisille hyökkäyksille. Eiköhän anneta koko firmalle ainakin muutama miinuspiste tästä hyvästä, vaikka itse peli oli ihan kelpo kamaa ja suosittelen kaikille toimintatasohyppelyn ystäville.

Arvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Prince of Persia

Alusta: PC

Muut alustat: Xbox 360, PS 3.

Julkaistu: 2008

Persialaisen seikkailut 2008 on piristävällä tavalla hiukkasen erillaista mareriaalia. Pohjalla toki jyllää jo aikaisemmista peleistä tuttu peruskaava taisteluineen ja akropaattisine tasohyppelyineen. Joten kyllä tämänkin tunnista alkuihastuksen jälkeen samaan pakettiin kuuluvaksi teokseksi.

Muutoksista silmiinpistävin on graafinen anti. edellisten osien realistisemmasta tyylistä on siirrytty piirroselokuvatyyliseen ilmaisuun ja kyllä tämä uudistus ainakin minuun upposi. Täytyy myös muistaa että tässä pelissä on jo huomattavasti uudempaa tekniikka käytety hyväksi ja jälki on paljon kauniimpaa kuin viime näkemällä. Prinssi on myös vaihtunut uuteen hahmoon. Pelin päähenkilö nimittäin on ihan tuiki tavallinen varas joka kohtalon oikusta sekaantuu pahan ja hyvän jumalan keskinäiseen kamppailuun ja tutustuu erittäin näppärään taikavoimia käyttävään prinsessaan. Tällä kertaa saammekin seurata koko pelisarjan parasta naishahmoa ikinä. Ajan kanssa pelleilyä ei harrsteta tällä erää ollenkaan. Prinsessan taikavoimat korvaavat aikatikarit ja muut siihen liittyvät härpätykset. Tosin tässä pelissä on aivan mahdottomuus kuolla. Joka kerta kun tiput prinsessa pelastaa sinut varmalta kuolemata ja kiikuttaa lähimmälle kallionkielekkeelle. Samoin myös on taisteluiden laita. Kun olet saamassa viimeistä sivallusta nainen pelastaa sinut ja voit jatkaa taistelua. Ainoastaan mörön energia nousee näiden läheltäpititilanteiden jälkeen hiukan.

Persialaiseen muinaisuskontoon vahvasti nojaava juoni vie tarinaa kentästä toiseen ja antaa ihan pätevän viitekehyksen seikkailulle. Itse seikkailu toteutetaan tällä kertaa puoliavoimessa hiekkalaatikossa. Etenemissuunta on selvä mutta itse voi päättää missä järjestyksessä paikat avaa ja kerää valosiemenet. Valosiemenet ovat ensialkuun tarpeellista kamaa ja niillä saa avattua uusia kykyjä. Loppua kohti siementen suuri määrä jää lähinnä arvoitukseksi ellei niitä vain halua yksinkertaisesti kerätä parempaan talteen.

Pääpaino on selkeästi suunnattu tasohyppelyyn ja ongelmanratkaisuun. Taisteluakin toki on persianprinssimäiseen tapaan mukana, mutta se on pieni sivuseikka koko sopassa. Muutamat satunnaiset öllöt selättääkin kädenkäänyteessä, mutta väliin pomomörköjen kanssa saa miekkailutaitojaan koetelle pitemmänkin aikaa.

Tekninen laatu on hyvää kaikilla osa-alueilla, tosin jostakin syystä näppäimistö totteli asteen pari napakammin ohjastamisessa. Audiovisuaalinenkin puoli miellytti minua yllättävän paljon ja muutamassa kohtaa musiikki oli niin kaunista että se tuntui raapaisevan sielua. Ehkä olen ollut yhdessä edellisessä elämässä arabi.

Tämän kalasopan ruotoosastoon pureutudaan seuraavaksi. Nimittäin peli oli näin yksinkertaiseksi tapaukseksi liian pitkä pitääkseen kiinnostuksen kasassa. Kaiken lisäksi pomomörköjä vastaan joutuu taistelemaan viisi kertaa per naama. Se jos mikä alkoi syömään peliiloa. Sinänsä kekseliäät erikoiskyvyt ja muut kikat ovat loppua kohti vain saman toistamista. Jotenkin tuntuu että hyvän alun jälkeen pelintekijät eivät ole vieneet projektia yhtä antaumuksella loppuun saakka. Lopputuloksesta tulee hieman ristiriitainen tunne. Haluaisin pitää niin kovin pelistä ja päähahmot ovat kumpikin omalla tavallaan rakastettava parivaljakko. Prinsessa muistuttaa ulkonäöltään kaiken lisäksi erehdyttävän paljon omaa vaimoani. Mutta näin kovaa kyllääntymistä harvoin tunnen pompintapelien parissa joten on pakko hiukan verottaa pisteissä.

Arvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Prince of Persia: The Two Thrones

Alusta: PC

Muut alustat: Game Cube, PS 2, Xbox, Wii, Playstation Portable, Mac, PS 3 ja mobiililaitteisiin.

Julkaistu: 2005

Sain juuri pelailtua kolmannen Steamipaketin Persian prinssin. Ei ole ehkä kovinkaan mielekästä pelata saman sarjan pelejä putkeen läpi. Prinssi alkaa tuntumaan lähinnä yhdeltä pitkältä peliltä jonka osien erot ovat marginaalisia. Peruskaava on sama kuin edellisissä. Enimmäkseen pompitaan ja ratkaistaan pieniä pulmia ja aina väliin seurataan pieniä juonipätkiä ja taistellaan örmyjä vastaan.

Juoni jatkuu lähes suoraan toisesta osasta. Prinssi palaa mystiseltä saarelta mantereelle huomatakseen vain että hänen valtakunta on syöksynyt sotaan ja pahat hiekkömöröt hääräävät nurkissa. Juoni on ehkäpä heikoin koko pelisarjassa, tai ainakin se tuntuu toistavan pahemman kerran itseään. No joka tapauksessa Babylonian tornille on päästävä taistellen ja tasoloikkien jotta voi antaa loppupomolle turpaan.

Edellisen osan huippusynkästä tyylistä on päästy eroon ja tällä kertaa se on lähinnä ristisiitos valoisammasta ja goottilaisemmasta annista. Musiikki on vaihtunut itämaisiin säveliin ja metalli on jätetty kelkasta kokonaan pois. Tunnelma ja Tyylipisteet ovatkin selvästi plussan puolella tässä pelissä verrattuna edelliseen osaan.

Pelillisesti mitään erityistä uutta ei ole tarjottavana. Paitsi prinssin kaksi persoonaa, hän nimittäin väliin muuttuu ennelta määrätyissä kohtauksissa pimeyden hiekkaolennoksi ja vamppyyrimaisesti vaatii "sieluja" syödäkseen jotta pysyy elossa. Toinen uusi asia on ratsastusosuudet hevosvaljakolla, mutta nämä kohtaukset olivat lähinnä siirtymiä seuraavaan paikkaan. Ai niin pitääpä mainita että muutamaa pomohinkkausta lukuunottamatta taistelut ovat entistäkin tasapainoisempia.

Graafinen anti ei jostakin syystä yllä edellisten osien tasolle vaikka se onkin tekniseltä puoleltaan parempaa. Erityinen graafinen yksityiskohta jäi huvittavuudessa mieleen. Nimittäin prinssi ja prinsessa näyttävät lähinnä mielisairaalapotilailta seisovine kieroon katsovine silmineen.

Ihan kohtuullinen prinssiseikkailu pelisarjan jatkumossa ja monella tapaa edellistä osaa reilumpi ja mielekkäämpi pelata. Parannuksistaan huolimatta se ensimmäinen uusista Persialaisista on vielä toistaiseksi paras.

Arvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Prince of Persia: Warrior Within

Alusta: PC

Muut alustat: GC, PS2, Xbox

Julkaistu: 2004

Toinen uudemmista lähiidän prinssipeleistä saattelee meidät synkkiin goottitunnelmiin ja metallimusiikin pariin. Tyyli on lähes totaalisesti uusittu edelliseen osaan verrattuna ja Persian taikaa on enää pieni ripaisu koko pelissä. Nimittäin pidän kyllä goottityylisistä jutuista ja kaiketi lukeudunkin tuon alakulttuurin edustajiin, mutta missä on se hyvä maku? Tämä ei ole coolisti Goottilainen teos vaan lähinnä äidille kiukutteleva teinityttö joka pukeutuu mustaan vaikka tahtoisi olla uhkea vaaleanpunaiseen pukeutuva blondi. Tyylirikkoa lisää naishahmot joista toinen tärkeimmistä eli pahis pukeutuu lähinnä nahkapervojen suunnittelemaan mustaan narukudelmaan joka hädintuskin peittää pimpin ja nännit. Hyvällä tytöllä puolestaan on tulipunainen erittäin paljastava mekko joita voi nähdä lähinnä reiveissä ja ilotaloissa, tähän vielä päälle niin kovin siveettömän oloisella neidolla on vähintäänkin vesimelonin kokoiset tekotissit. Eli jo muinaiset Persialaiset harrastivat kauneusleikkauksia. Kaiken tämän tyylittömyyden päälle on lätkäisty jonkin sortin kitaravetoista metallia josta en oikein tiedä mitä se on. Yrittääkö tämä äänihirvitys luoda tunnelmaa vai lytistää sen lopunkin mitä on jäljellä.

Hyvää pelissä on entuudestaan tutut ja toimivat kontrollit joiden avulla on ilo pomppia niiden sadististenkin esterataosuuksien läpi. Esteratojen pirullisimmat osuudet olivat mielestäni ne missä piti henkensä kaupalla paeta sitä perhanan mustaa sarvimörköä. Näin nopeissa tilanteissa myös kamerakontrollit tappelivat pelaajaa vastaan ja monta kertaa tuli kuoltua vain ja ainoastaan väärän kuvakulman takia. Taistelu puolestaan ei ole edelliseen osaan nähden kehittynyt juurikaan paljon paremmaksi. Se on perusluonteeltaan sitä samaa tylsää junnaamista. No ainakin siihen saakka kunnes oppii muutaman combon ja käyttää niitä ajan hidastuksen kanssa. Siinä vaiheessa miekkailuosuudet muuttuvat lähinnä läpihuutojutuiksi.

Kuten aina ennenkin on prinssin tarinassa ja pelillisenä elementtinäkin aika ja ajan muokkaaminen vahvasti läsnä. Tällä kertaa prinssi pomppii nykyisyyden ja menneisyyden välillä ilmeisesti kova yritys on muuttaa omaa kohtaloa jonka viimeisessä käänteesssä seisoo kuolema. Tarina elää omaa elämäänsä mikä ei ole hassumpi kokonnaisuus vaikka edellisen pelin tarina maistuikin maukkaammalta. Itse pelissä puolestaan aikaa voi hidastaa, kelata taaksepäin ja väliin pompitaan aikaporteista nykyisyyteen ja menneisyyteen. Ajalla leikkiminen ja mukiinmenevät tasohyppelyosuudet ovatkin pelin parasta antia.

Vaikka tämän uudistettu goottilainen tyyli ei oikein sopinutkaan aihepiirin peliin, on visuaalisesta puolesta pakko sanoa jotain erittäin positiivistakin. Nimittäin näin vanhaksi tapaukseksi tämä on suorastaan hämmästyttävän kaunis. Olkoon vaan että nykyinen 11 rajapinta tykittää maailmalla Crysis 3:nen etunenässä sitä komeinta kärkeä. Ei prinssin tarvitse silti vanhoja vaatteitaan hävetä.

En mene kyllä oikein kehumaan tätä peliä ainakaan sarjan parhaimmaksi osaksi, jotenkin koko touhu tuntui alusta lähtien turhauttavalta ja paikoitellen epäreilulta puurtamiselta. Vaikeustaso oli ainakin keskitasolla jo sen verta kova että hikeä pukkas, epäreilun oloisia kuolemia sateli joka nurkan takaa. Harvoin näkee tällaista tapausta joka on lähtokohdiltaan ja juoneltaankin ihan mukiinmenevää kamaa mutta se tikarin terävin kärki puuttuu lähes kokonaan. Tuntuu että nyt ollaan yritetty liikaa uudistaa sarjaa, mutta se itse pelaamiseen keskittyvä elemäntti on jätetty puolitiehen. Ei voi kuin toivoa että seuraava osa parantaa prinssin tavat ja palauttaa sen entiseen loistoonsa.

Arvosana:
ristiriitainen 5 tai 7 katsontakannasta riippuen... (asteikolla 1-10)

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand