Miten ihmeellistä olikaan noin vuosi sitten 2007, kun kissaihmisenä päätin tuoda perheeseen uuden tulokkaan, koirani Jedin. Sen kokemuksen pohjalta jota pienenä sain koirista, en voisi kasvattaa yhtään ainoaa pentua. Ne olivat tuolloin minulle mukavia leikkikavereita ja ihailtavia otuksia, mutta niiden käyttäytymisestä ja kasvatuksesta minulla ei ollut minkäänmaailman käsitystä. Nyttemmin tajuan varsin hyvin muistellessani huvittuneena tuolloisia koiria, kuinka hyvin ne vetivät pidemmän oljenkorren omistajiensa silmien alla, itsekkäästi ja röyhkeästi - mutta sitähän me kaikki eläinmaailman herruudet olemme; itsekkäitä ja oman edun tavoittelijoita.
Olen aina ollut pohjimmiltani eläimiä rakastava, hieman outo, mutta mukautuva persoona. En tietenkään aluksi ymmärtänyt itsekään, miten minä yllättäen saatoin ostaa koiranpennun, miettinyt olin kyseistä asiaa jo vuoden verran, mutta silti kaikki tapahtui niin äkkiarvaamatta, etten itse pysynyt perässä lainkaan. Ja miten omituiselta ajatus tuntuu nyt, että valitsin juuri Akitan - helpon mutta silti niin vaativan rodun sekarotuisen tai jopa kissanpennun sijaan. Enkä edes kunnolla ollut perehtynyt rotuun, mutta kasvattaja on ollut minulle siinä suurena apuna, sekä muutama muu ystävä.
Sinä päivänä, 2.12.2007 ihmettelin lattialla pissaista sanomalehteä ja valkoista uneksivaa pehmolelua. Tämä ei ollut kuin kissanpennun kanssa, vaan tällä kertaa äidinvaistot olivat niin herkillä, että yöllä tuli heräiltyä monta kertaa kahden viikon ajan. Yleensä pentu nukkui nätisti puoliksi sängyn alla, mutta toisinaan se keksi vallan hauskoja tekemisiään milloin kissanraapimapuun sisustamisella uudestaan, milloin pyykkikorin tyhjentämisellä jne.
Pikkuhiljaa me, kissat ja minä totuimme uuteen perheenjäseneemme, ja kaikki alkoi lähteä rutiinilla eteenpäin, joka oli omalla kohdallani ehkä se vaikein vaihe, sillä en koskaan rakastanut rutiineja.
Jatkuu...