IRC-Galleria

Mitä jos me vaan luovuttaisiin turhasta vihasta toisiamme kohtaan? Kaikki somevittuilu ja työpaikkakiusaaminen, niin kuin pieniä lapsia päiväkodin pihalla haukkumassa toisiaan. Mitä me opetetaan lapsillemme tällaisella käytöksellä? Tai kun huudamme lapsillemme emmekä ole tukena, lohduttamassa. Mitä jos me katsoisimme peiliin, voimmeko olla ylpeitä itsestämme? Vihan ja väkivallan keskellä kasvaneena voin sanoa: ei mitään mieltä, ei järkeä. Täysin tarpeetonta ja turhaa negatiivisuutta sellainen. Ja jollekulle tulee niin paha mieli että menee riistämään itseltään hengen. Se siitä viattomasta kiusaamisesta.

Me voisimme opettaa lapsillemme myötätuntoisuutta ja rakkautta ja niin rakkaus ja myötätuntoisuus maailmassa lisääntyy. Ja sehän ei ole paha asia, eihän? Eikö se olisi ihan mukavaa? Eikö olisi mukavaa riidan päätteeksi pyytää toiselta anteeksi, tai pahoitella vanhoille luokkakavereille omaa käytöstään jos kiusasi heitä. Eikö olisi mukavaa jos joku ventovieras auttaisi kantamaan vanhuksen kauppakassit tai vain ystävällinen hymy jollekulle joka näyttää olevan alamaissa. Se voi olla jonkun päivän pelastus.

Kaiken pahuuden kokeneena totean, jo ystävällinen hymy liikuttaa. Sillä voi siis olla jollekulle paljon arvoa. Katsoisimme itseämme peiliin ja kysymme, näinkö paljon itseämme vihaamme että vihaamme koko maailmaa? Halaisimme itseämme rakastavasti. Tai pyytäisimme jotakuta toista halaamaan. Ellemme ole täysin kylmettyneitä sisältä, tai jos hellittäisimme emmekä suojelisi itseämme niin kovin toisilta, voisimme ottaa tuon ystävällisen halauksen vastaan. Se voisi lämmittää kylmettynyttä sydäntämme.

Pahuus on vain tuhoa ja pelkoa, mutta hyvyydellä rakennetaan jostain tuhotusta vielä jotakin kaunista. Hyvyydessä on toivoa paremmasta. Hyvyys ei voi mitenkään satuttaa ketään, ei muita, ei itseämme. Paremman maailman varmaankin kaikki haluamme, vai? Annetaan hyvän kasvaa ja kehittyä ja levitä kaikkialle, kaikkiin muihin, meihin itseemme.