IRC-Galleria

uuso sanoo:
MOI ÖTTI OLIX JANNEL KOVAT PIQ JOULUT 8DDDDDDDDDDD
ötti sanoo:
OI VOIKO SULLE TÄNNEKIN IHQUTTAA <3
ötti sanoo:
hani<3
juuso sanoo:
joo
ötti sanoo:
tjooh, jannel ois ollu kivempaa jos säki oisit ollu siel ;)
juuso sanoo:
:D :DDDD paska läppÄ
ötti sanoo:
ei ollu läppä
ötti sanoo:
tommoset komistukset on harvassa lukiossa :P
juuso sanoo:
::DDDDDDDDDDDDDDDDDD läpät vaan paskenee
ötti sanoo:
et voi tietää, ku sä oot siel hotamisten puolel ^^
juuso sanoo:
JÖÖ
ötti sanoo:
eeetkö sä ota mua vakavasti :(
ötti sanoo:
vaikka mä oon kaivannu sua niin kovasti
juuso sanoo:
ROFL En
juuso sanoo:
TORJUN SuT KU OOT NIIN TYHMä ((((

"Olipa kerran maapallo. Sitten tulivat ihmiset, jotka kehittyivät liian mukavuudenhaluisiksi ja itsekeskeisiksi. Siinä samalla tuli saastutettua ja loppuun kulutettua planeetta niin että se on nykyisin lähes asumiskelvoton"

Maan historia lyhyesti ja ytimekkäästi. Olen yksi 3000 "onnekkaasta", jotka siirrettiin ulottuvuusportin kautta asumaan uudelle planeetalle. Olemme testiryhmä. Jos elämä täällä onnistuu, koko maapallon väestö pakkosiirretään tänne. Tämä planteetta, se on kuin huono kopio maasta. Perusedellytykset, ilma, vesi ja vuorokaudenajat ovat samanlaisia, mutta kokonaisuus on väritön ja karu. Jopa maapallon tämän hetkinen tila on monimuotoisempi kuin tämä rupsahtanut pallo.

Nimeni on Nita. Olen 15-vuotias tyttö. Asun siis toisella planteetalla ja minulla on kaksoissisko Iiris. Asumme pienessä omakotitalossa ja elämämme on aika normaalia. Siis niin normaalia kuin se voi olla kun sattuu asumaan kopio maassa.

"Huoooh! Olipas taas rankka päivä, mä oon taas ihan poikki" Reipas kaksoissiskoni huokaa ja rojahtaa sohvalle viereeni. En voi olla pilkkaamatta häntä "Ymmärrän sinua. On varmasti rankkaa lajitella painavia papereita laatikoihin! Ethän vain venäyttänyt rannettasi?" "Kiitos myötätunnostasi, sisko" Iiris tuhahtaa "minä painun nukkumaan".

Minä katson uutiset ja myöhäisleffan. Onneksi täällä näkyvät maan kaapelikanavat. Leffan jälkeen alan olla valmis nukkumaan. Lähden kohti huonettani. Mutta mitäs ihmettä? Ulko-ovemme on auki. "Iiris miksi ulko-ovi on auki?" minä huudan, mutta vastaukseksi saan vain hiljaista kuorsausta. Sulkiessani ovea katsahdan vastapäisee taloon. Sen ikkunoista välähtelee sinisiä ja vihreitä valoja sekä kuuluu hilaisia pamauksia. Taas juhlat? Ihme hippejä tännekkin on hyväksytty.

Laahustan yläkertaan aikeenani rojahtaa suoraan sänkyyn. Juuri kun olen päässyt portaat ylös, ulkona välähtää oudosti, kuuluu tzum ja kaikki valot sammuvat. Hetken on täysin hiljaista. Sitten valot palaavat ja sähkölaitteet käynnistyvät uudelleen. Mitäs helvettiä? Seison hetken paikalleni jähmettyneenä. Kun uskallan taas hengittää päättelen että se oli sähkökatko tai joku semmoinen. Tuskin olen rauhoittunut kun taas kuuluu tzzumm! Aivan kuin ääni kulkisi läpi talomme ja samalla sammuttaisi kaiken sähköllä toimivan. Tällä kertaa valot palasivat heti, mutta uni oli kaukana. Menin suihkuun ja tein perusteellise kasvohoidon.

Pian olin taas niin väsynyt etten meinannut pysyä pystyssä. Menin omaan huoneeseeni ja kun olin kaatumassa sänkyyn kun taas se ääni. Nyt kuului myös pamahdus ja ulkona välähti. Menin ikkunaani ja katsoin ulos. Koko tie oli pimeänä lukuunottamatta yhtä katulamppua kaukaisessa mutkassa. Ja tuo naapuritalo. Sieltä kajasti edelleen sinisen ja vihreän sekaista valoa. Nyt riittää. Olen nähnyt liikaa outoja juttuja tämän illan osalta. Käännyn, painelen sänkyyn ja nukahdan heti.

"Tämän on loputtava!" Murahtaa hahmo, joka on verhoutunut tummaan kankaaseen ja jonka kasvot ovat piilossa syvällä suuren hupun uumenissa.

Mitä on elämä?

Toisille elämä kasa hienoja kokemuksia. Suuria haaveita, toteutuvia unelmia, täynnä kokemuksia. He näkevät valon ja nauttivat sen lämmöstä, antavat sen näyttää suuntaa. Mikä yhdistää näitä ihmisiä? He ovat onnellisia.

Mitä elämä onsuurimmalle osalle ihmisistä? Kärsimystä. Ylitsepääsemättömiä Vaikeuksia. Raha ei riitä pitämään taloa pystyssä, huumekierre, sydänsurut. Kaikki ongelmia. Kaikki yhtä vakavasti otettavia. Katso ympärillesi. Jos katsot nopeasti, näet vain sen mitä haluat. Kaikki on hyvin, ihmisiä joululahja ostoksilla, pieni lapsi lutkuttamassa jäätelöä, kaveriporukka hengaamassa. Jos katsot tarkemmin ja pidemmälle, näet mitä elämä oikeasti on. Sodat, kuolema, tuho. Väsymys, kärsimys, voimattomuus. Synkkiä voimia jotka hallitsevat niin monen elämää.

Otamme koko ajan pieniä askelia. Ne vievät meitä eteenpäin. Se onko suunta ylä- vai alamäkeä, riippuu sinusta itse. Voit nauttia jokaisesta hetkestä, kaikesta mitä koet. Voit olla kiitollinen kaikesta hyvästä mikä sinulle on suotu.
Tai voit nähdä kaiken realistisesti. Niin monella muulla on asiat niin paljon paremmin kuin sinulla. Vaikka tekisit mitä, et ikinä tule saavuttamaan samanlaista elintasoa kuin heillä. Kaikki mitä teet auttaa vähän, mutta ei tarpeeksi. Jossain vaiheessa tajuat miten turhaa kaikki on. On tuhraa yrittää säästää rahaa suureen taloon, palkkasi on liian pieni. On tuhraa haaveilla taiteilijan urasta, on niitä taitavampiakin. On turhaa mennä kauneusleikkaukseen, muutut rumasta keinotekoisen näköiseksi.

Annan hyvän vinkin. Älä ole niinkuin minä. Älä nää kaikesta negatiivistä puolta, vaikka se väistämättä onkin olemassa. Voit nauttia elämästä vaikka se turhaa onkin. Ajattele, että kaikki turha -se on osa elämää!

Se tulee. Esittää ystävää, tarjoaa mahdollisuutta uuteen. Minä hyväsydäminen paska uskon. Otan ojennetun käden riemulla vastaan. Nautin onnen huumasta.

Taas uskoin, taas toivoin ja taas petyin! Mitä minulle jää kun se tuhoaa viimeiset yhteydet, viimeiset sillat elämään. Jään yksin. Seinät kaatuvat päälle. Kidutus. Elämä on kuin kidutusta. En kestä! Mikset voi vain antaa minun mennä? Ei. Se tappaa minut. Kuihduttaa. Syövyttää tyhjäksi sisältä päin.

Pimeys kasvaa sisällä päin. Nopeasti ja varmasti se tuhoaa ja valtaa aluetta. Kohta ei ole jäljellä mitään. On vain kylmä kuori. Ei ajatuksia, ei tahtoa, ei sielua. En tunne mitään. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki ilo on kuollut. On vain sysimusta pimeys, joka kalvaa. Ja koko ajan olo pahenee. Pahenee vaikka kuolemaakin suurempi kylmyys on vallanut minut. Minne katosi lämpö, minne valo?! Se tuhoaa minut. Ahdistaa, kalvaa, sattuu!

En kestä. En tunne mitään. En siedä tätä tuskaa. En jaksa. En jaksa. En jaksa enää. Kaikki on kadonnut, loppuun kulutettu. Päästäkää minut pois.

Jätäkö minut yksin? Olet tehnyt sen jo. Etsin sinua. etsin, etsin, etsin. En löydä. Mikset ole kanssani? Tarvitsen sinua. Ilman sinua en voi jatkaa, en ottaa seuraavaa askelta. Ilman sinua kaikki tuntuu turhalta, tarpeettomalta. Voi kumpa saisin sinut vierelleni.

Ilmestyt jostain. Onni täyttää sydämeni. Iloinen hymyni katoaa nähdessäni mustaaki mustemman ilmeesi. Silmät synkkää inhoa uhkuen katsot minuun. Sanot jotain. En saa selvää sanoista. Sanasi ovat vain irstas räkäisy päälleni. Katson perääsi. Itken.

Et tule esiin. Et tule lohduttamaan, et tukemaan. Et kannustamaan eteenpäin. Pysyt piilossa minulta ikuisesti. Tiedän sen. Tiedän etten nää sinua enää ikinä. Miksi kävi näin? En tiedä. En välitä. En enää.

Hyvästi.

Sattuu. Sattuu. Sattuu. Nuo seinät. Miksi seinät ovat lähempänä jokakerta kun avaan silmäni? Kaikki on epäselvää värimerta. Nukunko vai olenko valveilla? Piikki. Tarvitsen piikin. Aikaa kuluu. Välillä nukun, välillä olen hereillä. Aina herätessä olo on normaali. Mutta lähes heti ne palaavat hyökynä. Kipu, ajatukset, tietoisuus. En kestä enää tätä kierrettä. Tuolla on Laukkuni. Otinko laukkuni mukaan? Tutkin sisimmän taskun. Kyllä. Kaksi viimeistä annosta. Käsi tärisee. Otan molemmat annokset. Se on liikaa. Viimeinen helpotuksen huokaus, viimeinen hengen veto. Silmäni painuvat kiinni. Kasvoille jää hento hymynkare. Niin suloista, niin lopullista.

"Vittu tää on perseestä. Mitä mä teen täällä!" Mikä ihme mut sai taas astumaan ton kynnyksen yli. Kynnenleveyden päästä naamastani vihainen opettaja kyylää minua kuin vanha haaska. Haukkuu minua saamattomaksi vätykseksi. Kaikki katsovat. Kukaan ei naura, ei edes hymyile. He pelkäävät tuota haaskaa. Nostan halveksivan katseeni opettajaan. Tyynesti ja hiljaa, tuskin kuuluvasti, kuiskaan "Zau". Nousen, otan kamani ja kävelen ulos. Katsomatta taakseni.

Istun lempipaikallani jonkin matkaa kaupungista. Korkealla kalliolla meren rannassa. Katselen laivoja, joissa monet ihmiset matkaavat lomalle, irti ankeasta elämästä. Pohdiskelen mitä minä teen seuraavaksi. Siihen rumaan, homehtuvaan luolaan, jota lukioksi sanotaan, en astu enää koskaan. Se ei ole minua varten. Mutta mitä minä sitten teen? Olisi pitänyt mennä datanomiksi niinkuin kaikki laiskat kaverit. Nyt olen kävellyt jo harhaa. Eksynyt polulta. Mitä seuraavaksi? Oppisopimuskoulutus? Siwan kassa? Turhaaturhaaturhaa. Ei elämisen arvoista.

Monta tuntia istun paikallani ajattelemassa. Ahdistaa. Sattuu. En mä osaa päättää. Miten voi saavuttaa mitään, jos ei osaa ottaa edes ensimmäistä askelta? Uupumus. Kaksi tietä alas. Minun valintani. Toinen turvallinen reitti alas. Takaisin entiseen, uudelta pohjalta, uuteen alkuun. Tai voin ottaa yhden voimakkaan askeleen suoraan eteenpäin. Suoraan kohti niin kauniisti kimaltelevaa merta...

Olen niin väsynyt. Niin väsynyt. Miksi kaikki tuntuu turhalta ja tarpeettomalta? Jokainen askel, jokainen liikahdus. Jos vain jäisi tähän paikalleen. Mutta mitä sekään muuttaisi? Olen niin väsynyt kaikkeen, tahdon vain käydä nukkumaan. Syvään uneen. Uneen joka on kaunis, iloinen... ja ikuinen. Voisin vain nukkua pois.

Mutta kun illalla istun yksin sängylläni viimeinki valmiina nukkumaan, on uni kaukana. Se kalvava väsymys on edelleen, mutta nukahtaminen tuntuu mahdottomalta. Olen niin väsynyt. Mutta en voi nukkua. En yksin

Soundtrack: Lunar Vegetarian - Aurora's Symphonium. Tokio Hotel - Final Day. Apulanta - Reunalla.

Olen asunut koko ikäni samassa paikassa. Kaikki muistoni ovat täältä, kaikki elämäni merkitykselliset paikat ovat täällä. Tuossa on ensimmäinen kotini, tuolla kouluni. Tuon puun alla löin sitä tyttöä joka vei kaverini game boyn. Tällä tiellä riitelin ainoan kerran silloisen parhaan kaverini kanssa. Ainoan ja viimeisen kerran.

Kävelen ihmisen kanssa joka merkitsee minulle enemmän kuin kukaa muu koko lyhyen elämäni aikana. Katselen tarkkaan hänen hymyileviä kasvojaa, kuuntelen nauruaan. Halaan monta kertaa. Hän kertoo minulle päivästään puhtaalla riemulla. Pieniä asioita, turhanpäiväisiä, mutta silti ne ovat saaneet hänet iloiseksi. Kerron jotain jolla saan hänet nauramaan. Voisinpa nyt vain sulkea silmäni niin että nuo nauravat kasvot jäisivät mieleeni eikä mikään koskaan haalistaisi sitä kuvaa.

Olen yksin. Edessäni on vain harmaata, kylmää betoseinää ja ruostuneet tikkaat. Korkeat tikkaat, joiden loppupäätä tuskin näkyy. Asetan käteni ensimmäiselle puolalle, vedän syvään henkeä ja lähden kiipeämään.Ylhäällä tulee. kovaa. Se tuntuu lohdulliselta. Istahdan reunalle ja heiluttelen jalkojani tyhjän päällä. Kuinka kauniit näkymät täältä ylhäältä onkaan. Ympärillä suuri kaupunki ja kauempana metsiä ja vuoria. Jossain näkyy jopa kimalteleva meri. Korvissassi soi biisi jota en ole kuullut pitkään aikaan ja joka kuulostaa nyt paremmalta kuin koskaan. Musiikki peittää kaiken, liikenteen melun ja tuulen huminan. Näen kaiken kuin musiikkivideona.

Seison reunalla. Jalat juuri ja juuri betonin päällä. Korvissani soi edelleen musiikki. Kappale on vaihtunut. Hyvä biisi josta olen aina tykännyt. Rauhallinen, melodinen biisi, jota kuuntelen silloin kun haluan rentoutua. Olen täysin rento, en tunne edes pelon kylmiä väreitä kun ponnistan ja otan voimakkaan askeleen reunan yli tyhjyyteen.


...Aamulla kadunputsaaja siivoaa kadut. Maailmaan ei jää minusta mitään merkkiä. Elämä jatkuu aiwan kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunut. Eikä olekaan. Kaikki on ennallaan. Se maailma ei vain ollut minua varten.

Soundtrack: Ari Koivunen - Another Day in paradise. The Lion King - this land.

Jotkut ihmiset siivoaa koko elämänsä vessoja ja maksaa veroja. Nobodys. Noobs. Toiset, kiertävät maailmaa soittaen musiikkiaan, esitellen leffojaan. Heissä on sitä jotain. He ovat kuuluisia, jotain saavuttaneita ihmisiä.

Toisille kelpaa tuo noubadi elämä. Koskaan ei tapahdu mitään mullistavaa ja jokainen päivä poikkeaa edellisestä vaan säätilalla, jos silläkään. He ovat tyytyväisiä ehkä jopa onnellisia, eivätkä valita.Toisille taas on jo nuoresta asti selvää etteivät he tyydy kumartamaan muita. He haluavat olla oman elämänsä herroja, luoda itse oman polkunsa ja vieläpä onnistuvat siinä! Heillä on selvä määränpää ja tie mitä seurata. Heistä tulee sitä jotain.

On myös ihmisiä joille ei kelpaa se neutraali jokamiehen elämä. He haluavat olla jotain, saavuttaa jotain ja nähdä maailmaa. Mutta heillä ei vain ole resursseja siihen. Ehkä itseluottamusta ei ole tarpeeksi, ehkä määränpää on epäselvä tai on vain huono onni. Mitä tekevät nämä ihmiset jotka eivät suostu "normaaliin elämään", mutta eivät myöskään saavuta tavoitteitaan?

Olet normaali nuori. Sinulla on muutama hyvä ystävä ja muutamia kavereita joiden kanssa hengata. Opiskelut sujuvat siinä sivussa rimaa hipoen. Nuorempana haaveilit kuusta ja lentämisestä, vähitellen haaveet realistuivat ja alkoivat olla oikeasti yrittämisen arvoisia. Syntyi tavoitteita, haasteita. Tiedät että saavutat mitä vain kunhan yrität tarpeeksi.
Yhtenä päivänä heräät. Näet kaiken aikuisen silmin, asiat realistuvat. Olet elänyt huoletonta elämää ja kaikki ikävä rysähtää päällesi kerralla. Tajuat ettet tule koskaan uskaltautumaan benjihyppyyn, et näkemään brasilian sademetsiä etkä ansaitsemaan tarpeeksi rahaa muuttaaksesi Amerikkaan. Voi jos pääsisit edes ulos nykyisestä opiskelupaikastasi!!

Jotain voit saavuttaa. Pääset tyydyttävästi läpi opiskelupaikastasi, saat kohtuullisen työpaikan, puolison ja viikonloman Italiassa. Pieniä iloja, pieniä hetkiä. Ei kestä kauaa. Koskaan et ole tyytyväinen, aina haluat vain lisää ja lisää. Tiedät ettet voi koskaan saavuttaa kaikkea mitä haluaisit, etkä saavutakkaan. Mitä iloa siis on tavoitteista kun niitä ei voi koskaan saavuttaa?