IRC-Galleria

03.01.08, 23.00
On mulla melkein seitsemän ja puol tuntia aikaa nukkua. Mutta silti! Kuka hullu lähtee salille seitsemäks AAMULLA?! Okei, oli mun idea lähteä spinningiin. Ja mun idea oli että mennään helpoimman tason tunnille. Mutta ei todellakaan ollut mun idea että mennään sinne seitsemältä perjantai aamuna. Ei, siitä on täysin kiittäminen Kirsiä.

04.01.08, 00.45
Havahdun kännykästäni lähtevään ääneen. Mitäh vittua, eikai kello vielä ole kuusi? Katson kuka soittaa, miksi vitussa kirsi soitta jostain tuntemattomasta numerosta? -Moi, vastaan ihan sekaisin herätyksen aiheuttamasta shokista. Vastaukseksi tulee pitkä selitys hätääntyneellä äänellä, mistä tajuan... en yhtään? -siis mitä? kysyn. -Bell. Minä Bell. Johtuen miehen huonosta suomesta ja unenpöpperöisyydestäni kuulostaa siltä että langan toisessa päässä oleva mies yrittää vakuutta minulle englanniksi olevansa joulukello. Mies selittää jotain taas. Kuulen tällä kertaa tutun nimen. Eeva. Pääni alkaa toimia, muttei kovin luotettavsti. Miksi joku mies kaipaa bestistäni keskellä yötä ja miksi se soittaa minulle? -Anteeksi? Kuka sinä olet? Taas mies väittää olevansa joulukello, mutta nyt tajuan jo mikä miehen asia on. Hän puhuu Mummistani. Että mummille on sattunut jotain. Ja että minun pitää mennä herättämään vanhemmat. Edelleen epäillen että mies on joku pilailijan vaivaudun kuitenkin yläkertaan tökkimään isääni. Annan puhelimen isälle ja laahaudun takaisin sänkyyn. Mummille on sattunut jotain.
Hetken päästä isä tulee huoneeseeni selittämään mitä on käynyt. Mies, joka soitti, oli nimeltään Michell, homo (kirjaimellisesti) perhetuttumme. Hän oli yrittäny tavoittaa mummiani ja saanu tietää että tämä on sairaalassa. Koska mies ei ole sukulainen, hänelle ei kerrottu mitään tietoja sairaalasta. Niimpä mies hätääntyneenä soitti minulle (äidin vanha numero), saadakseen tietää mikä mummia vaivaa.

05.30
Mahtavaa, en ole nukkunut yhtään sen jälkeen kun mies soitti. Pyörin sängyssäni muutaman tunnin, luin keskeneräisen kirjan ja katsoin jakson O.C:tä. Kuuntelin rauhallista musiikkia mutta unta en saanu millään. Juttelen tyhjäpäisen mutta mukavan exluokkakaverini kanssa. Hänkään ei ole nukkunut yhtään koko yönä, ja se kyllä näkyy hänen jutuissaan. Kaverini yrittää saada minut ostamaan erikoisen mesen jolla voi lentää. Jaahas.

07.20
Ihanaa viimeinkin olla taas urheilemassa, käyttämässä lihaksia ja tuntemassa fyysistä rasitusta. Tähän minut on tehty, minä olen urheilija. Kunto on tosin päässyt todella huonoon jamaan, mutta kyllä tämä tästä. Mitäh?! Näkökentän reunoilla mustuu, ja tuntuu kuin huoneen seinät heilahtelisivat oudosti. Vedän muutaman kerran kunnolla henkeä ja heikotus katoaa. Mutta se tulee melkein samantien takaisin ja paljon suurempana aaltona. Tuntuu kuin jotain raskasta kaatuisi päälleni vasemmalta ja heilahdan rajusti, toinen poljin irtoaa jalastani. Hetken olen varma että pyörryn pyörän päälle. Saan itseni ylös, jotenkin onnistun kävelemään huoneesta pois ja vessaan, enkä hetkeäkään liian aikaisin. Söin vähäisen aamupalan, ja nyt sekin vähä tuli ylös. Olo parani hieman, mutta monta minuuttia istuin vain paikallani ja keskityin hengittämiseen. Kamala heikotus ja huimaus. Tuntuu että pienikin liikahdus vie minulta tajunnan. En voi olla ajattelematta että tää päivä on ollu aika kamala, ja kello on vasta vaille kahdeksan.

12.50
APUA! Olen nukkumassa sängylläni, koska yö unet jäivät tosiaan vain kahden tunnin mittaisiksi. Yhtäkkiä säpsähdän kamalaan ääneen joka lähtee puhelimestani. Taas. Olen niin väsynyt, en jaksa vastata, kyllä se kohta lopettaa. Toivon vain. Tuntuu että soittajalle ei ole parempaa tekemistä kuin odottaa minun vastaavan, jota en muuten aijo tehdä. Viimeinkin soitto lakkaa. Saan hetken taas rauhaa. Kännykän laitan äänettömälle. Mutta se ei auttanut. Hetken päästä puhelin on taas äänessä. Sen tärinä on niin kova etten voi olla heräämättä. Argh!! Kun puhelin viimein jättää minut rauhaan, ja nukahdan taas.. Joku saatanan pelle ilmestyy ulko-ovemme taakse. Ovikello soi kerran. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja ei saatana! Jollakin on oikein omaa kivaa ovikellomme kanssa. Tyyppi soittaa erilaisia sarjoja, ensin hitaasti ja rytmikkäästi ja sen jälkeen raiskaa sen niin että koko talo on vain yhtä ulinaa. Hieman rupesi vituttamaa, uni on poissa, mutta avaamaan en mene uhallakaan..

Elämä on täynnä valintoja. Minun on tehtävä itse jokainen valintani. Kukaan muu ei tule päättämään kumman tien valitsen. Eihän kukaan muu voi tietää mitä haluan. Joskus on vaikeaa itse päättää. Valitsit kumman tahansa, saat jtn hyvää, mutta samalla menetät jotain mitä olisit saanut valitessasi toisin.

Vaikeinta ei suinkaan ole itse valinnan tekeminen tai oman mielipiteen löytäminen. Yleensä tiedät vastauksen heti. On paljon vaikeampaa myöntää itselleen oma kanta tai kohdata se mitä on tehtävä oman mielipiteen julkituomiseksi. Kun saat koottua itsesi ja tiedät mitä täytyy tehdä, on vielä tehtävä se jokin. Haastavaa, eikö vain? Ja kuitenki kohtaat lähes joka päivä tämän tyylisiä ongelmia..

Luojan kiitos on viimonen päivä tätä vuotta. Ku rupee yhtää tarkemmin miettii niin on ollu harvinaisen paska vuosi. Luojan kiitos et se on kohta ohi. Voi alottaa vähän niinku uudelta pöydältä, kaiken alusta ja ruveta käyttää päätään. Paljon on tultua tehtyä päin persettä ja valittua väärin. Toivottavasti ens vuos on tän vuoden vastakohta. Tiedän jo monta asiaa mikä tulee muuttumaan. Ainakin sain mantelin joulupuurosta <3 Se tuo lupaa hyvää menestystä seuraavalle vuodelle!

uuso sanoo:
MOI ÖTTI OLIX JANNEL KOVAT PIQ JOULUT 8DDDDDDDDDDD
ötti sanoo:
OI VOIKO SULLE TÄNNEKIN IHQUTTAA <3
ötti sanoo:
hani<3
juuso sanoo:
joo
ötti sanoo:
tjooh, jannel ois ollu kivempaa jos säki oisit ollu siel ;)
juuso sanoo:
:D :DDDD paska läppÄ
ötti sanoo:
ei ollu läppä
ötti sanoo:
tommoset komistukset on harvassa lukiossa :P
juuso sanoo:
::DDDDDDDDDDDDDDDDDD läpät vaan paskenee
ötti sanoo:
et voi tietää, ku sä oot siel hotamisten puolel ^^
juuso sanoo:
JÖÖ
ötti sanoo:
eeetkö sä ota mua vakavasti :(
ötti sanoo:
vaikka mä oon kaivannu sua niin kovasti
juuso sanoo:
ROFL En
juuso sanoo:
TORJUN SuT KU OOT NIIN TYHMä ((((

"Olipa kerran maapallo. Sitten tulivat ihmiset, jotka kehittyivät liian mukavuudenhaluisiksi ja itsekeskeisiksi. Siinä samalla tuli saastutettua ja loppuun kulutettua planeetta niin että se on nykyisin lähes asumiskelvoton"

Maan historia lyhyesti ja ytimekkäästi. Olen yksi 3000 "onnekkaasta", jotka siirrettiin ulottuvuusportin kautta asumaan uudelle planeetalle. Olemme testiryhmä. Jos elämä täällä onnistuu, koko maapallon väestö pakkosiirretään tänne. Tämä planteetta, se on kuin huono kopio maasta. Perusedellytykset, ilma, vesi ja vuorokaudenajat ovat samanlaisia, mutta kokonaisuus on väritön ja karu. Jopa maapallon tämän hetkinen tila on monimuotoisempi kuin tämä rupsahtanut pallo.

Nimeni on Nita. Olen 15-vuotias tyttö. Asun siis toisella planteetalla ja minulla on kaksoissisko Iiris. Asumme pienessä omakotitalossa ja elämämme on aika normaalia. Siis niin normaalia kuin se voi olla kun sattuu asumaan kopio maassa.

"Huoooh! Olipas taas rankka päivä, mä oon taas ihan poikki" Reipas kaksoissiskoni huokaa ja rojahtaa sohvalle viereeni. En voi olla pilkkaamatta häntä "Ymmärrän sinua. On varmasti rankkaa lajitella painavia papereita laatikoihin! Ethän vain venäyttänyt rannettasi?" "Kiitos myötätunnostasi, sisko" Iiris tuhahtaa "minä painun nukkumaan".

Minä katson uutiset ja myöhäisleffan. Onneksi täällä näkyvät maan kaapelikanavat. Leffan jälkeen alan olla valmis nukkumaan. Lähden kohti huonettani. Mutta mitäs ihmettä? Ulko-ovemme on auki. "Iiris miksi ulko-ovi on auki?" minä huudan, mutta vastaukseksi saan vain hiljaista kuorsausta. Sulkiessani ovea katsahdan vastapäisee taloon. Sen ikkunoista välähtelee sinisiä ja vihreitä valoja sekä kuuluu hilaisia pamauksia. Taas juhlat? Ihme hippejä tännekkin on hyväksytty.

Laahustan yläkertaan aikeenani rojahtaa suoraan sänkyyn. Juuri kun olen päässyt portaat ylös, ulkona välähtää oudosti, kuuluu tzum ja kaikki valot sammuvat. Hetken on täysin hiljaista. Sitten valot palaavat ja sähkölaitteet käynnistyvät uudelleen. Mitäs helvettiä? Seison hetken paikalleni jähmettyneenä. Kun uskallan taas hengittää päättelen että se oli sähkökatko tai joku semmoinen. Tuskin olen rauhoittunut kun taas kuuluu tzzumm! Aivan kuin ääni kulkisi läpi talomme ja samalla sammuttaisi kaiken sähköllä toimivan. Tällä kertaa valot palasivat heti, mutta uni oli kaukana. Menin suihkuun ja tein perusteellise kasvohoidon.

Pian olin taas niin väsynyt etten meinannut pysyä pystyssä. Menin omaan huoneeseeni ja kun olin kaatumassa sänkyyn kun taas se ääni. Nyt kuului myös pamahdus ja ulkona välähti. Menin ikkunaani ja katsoin ulos. Koko tie oli pimeänä lukuunottamatta yhtä katulamppua kaukaisessa mutkassa. Ja tuo naapuritalo. Sieltä kajasti edelleen sinisen ja vihreän sekaista valoa. Nyt riittää. Olen nähnyt liikaa outoja juttuja tämän illan osalta. Käännyn, painelen sänkyyn ja nukahdan heti.

"Tämän on loputtava!" Murahtaa hahmo, joka on verhoutunut tummaan kankaaseen ja jonka kasvot ovat piilossa syvällä suuren hupun uumenissa.

Mitä on elämä?

Toisille elämä kasa hienoja kokemuksia. Suuria haaveita, toteutuvia unelmia, täynnä kokemuksia. He näkevät valon ja nauttivat sen lämmöstä, antavat sen näyttää suuntaa. Mikä yhdistää näitä ihmisiä? He ovat onnellisia.

Mitä elämä onsuurimmalle osalle ihmisistä? Kärsimystä. Ylitsepääsemättömiä Vaikeuksia. Raha ei riitä pitämään taloa pystyssä, huumekierre, sydänsurut. Kaikki ongelmia. Kaikki yhtä vakavasti otettavia. Katso ympärillesi. Jos katsot nopeasti, näet vain sen mitä haluat. Kaikki on hyvin, ihmisiä joululahja ostoksilla, pieni lapsi lutkuttamassa jäätelöä, kaveriporukka hengaamassa. Jos katsot tarkemmin ja pidemmälle, näet mitä elämä oikeasti on. Sodat, kuolema, tuho. Väsymys, kärsimys, voimattomuus. Synkkiä voimia jotka hallitsevat niin monen elämää.

Otamme koko ajan pieniä askelia. Ne vievät meitä eteenpäin. Se onko suunta ylä- vai alamäkeä, riippuu sinusta itse. Voit nauttia jokaisesta hetkestä, kaikesta mitä koet. Voit olla kiitollinen kaikesta hyvästä mikä sinulle on suotu.
Tai voit nähdä kaiken realistisesti. Niin monella muulla on asiat niin paljon paremmin kuin sinulla. Vaikka tekisit mitä, et ikinä tule saavuttamaan samanlaista elintasoa kuin heillä. Kaikki mitä teet auttaa vähän, mutta ei tarpeeksi. Jossain vaiheessa tajuat miten turhaa kaikki on. On tuhraa yrittää säästää rahaa suureen taloon, palkkasi on liian pieni. On tuhraa haaveilla taiteilijan urasta, on niitä taitavampiakin. On turhaa mennä kauneusleikkaukseen, muutut rumasta keinotekoisen näköiseksi.

Annan hyvän vinkin. Älä ole niinkuin minä. Älä nää kaikesta negatiivistä puolta, vaikka se väistämättä onkin olemassa. Voit nauttia elämästä vaikka se turhaa onkin. Ajattele, että kaikki turha -se on osa elämää!

Se tulee. Esittää ystävää, tarjoaa mahdollisuutta uuteen. Minä hyväsydäminen paska uskon. Otan ojennetun käden riemulla vastaan. Nautin onnen huumasta.

Taas uskoin, taas toivoin ja taas petyin! Mitä minulle jää kun se tuhoaa viimeiset yhteydet, viimeiset sillat elämään. Jään yksin. Seinät kaatuvat päälle. Kidutus. Elämä on kuin kidutusta. En kestä! Mikset voi vain antaa minun mennä? Ei. Se tappaa minut. Kuihduttaa. Syövyttää tyhjäksi sisältä päin.

Pimeys kasvaa sisällä päin. Nopeasti ja varmasti se tuhoaa ja valtaa aluetta. Kohta ei ole jäljellä mitään. On vain kylmä kuori. Ei ajatuksia, ei tahtoa, ei sielua. En tunne mitään. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki ilo on kuollut. On vain sysimusta pimeys, joka kalvaa. Ja koko ajan olo pahenee. Pahenee vaikka kuolemaakin suurempi kylmyys on vallanut minut. Minne katosi lämpö, minne valo?! Se tuhoaa minut. Ahdistaa, kalvaa, sattuu!

En kestä. En tunne mitään. En siedä tätä tuskaa. En jaksa. En jaksa. En jaksa enää. Kaikki on kadonnut, loppuun kulutettu. Päästäkää minut pois.

Jätäkö minut yksin? Olet tehnyt sen jo. Etsin sinua. etsin, etsin, etsin. En löydä. Mikset ole kanssani? Tarvitsen sinua. Ilman sinua en voi jatkaa, en ottaa seuraavaa askelta. Ilman sinua kaikki tuntuu turhalta, tarpeettomalta. Voi kumpa saisin sinut vierelleni.

Ilmestyt jostain. Onni täyttää sydämeni. Iloinen hymyni katoaa nähdessäni mustaaki mustemman ilmeesi. Silmät synkkää inhoa uhkuen katsot minuun. Sanot jotain. En saa selvää sanoista. Sanasi ovat vain irstas räkäisy päälleni. Katson perääsi. Itken.

Et tule esiin. Et tule lohduttamaan, et tukemaan. Et kannustamaan eteenpäin. Pysyt piilossa minulta ikuisesti. Tiedän sen. Tiedän etten nää sinua enää ikinä. Miksi kävi näin? En tiedä. En välitä. En enää.

Hyvästi.

Sattuu. Sattuu. Sattuu. Nuo seinät. Miksi seinät ovat lähempänä jokakerta kun avaan silmäni? Kaikki on epäselvää värimerta. Nukunko vai olenko valveilla? Piikki. Tarvitsen piikin. Aikaa kuluu. Välillä nukun, välillä olen hereillä. Aina herätessä olo on normaali. Mutta lähes heti ne palaavat hyökynä. Kipu, ajatukset, tietoisuus. En kestä enää tätä kierrettä. Tuolla on Laukkuni. Otinko laukkuni mukaan? Tutkin sisimmän taskun. Kyllä. Kaksi viimeistä annosta. Käsi tärisee. Otan molemmat annokset. Se on liikaa. Viimeinen helpotuksen huokaus, viimeinen hengen veto. Silmäni painuvat kiinni. Kasvoille jää hento hymynkare. Niin suloista, niin lopullista.

"Vittu tää on perseestä. Mitä mä teen täällä!" Mikä ihme mut sai taas astumaan ton kynnyksen yli. Kynnenleveyden päästä naamastani vihainen opettaja kyylää minua kuin vanha haaska. Haukkuu minua saamattomaksi vätykseksi. Kaikki katsovat. Kukaan ei naura, ei edes hymyile. He pelkäävät tuota haaskaa. Nostan halveksivan katseeni opettajaan. Tyynesti ja hiljaa, tuskin kuuluvasti, kuiskaan "Zau". Nousen, otan kamani ja kävelen ulos. Katsomatta taakseni.

Istun lempipaikallani jonkin matkaa kaupungista. Korkealla kalliolla meren rannassa. Katselen laivoja, joissa monet ihmiset matkaavat lomalle, irti ankeasta elämästä. Pohdiskelen mitä minä teen seuraavaksi. Siihen rumaan, homehtuvaan luolaan, jota lukioksi sanotaan, en astu enää koskaan. Se ei ole minua varten. Mutta mitä minä sitten teen? Olisi pitänyt mennä datanomiksi niinkuin kaikki laiskat kaverit. Nyt olen kävellyt jo harhaa. Eksynyt polulta. Mitä seuraavaksi? Oppisopimuskoulutus? Siwan kassa? Turhaaturhaaturhaa. Ei elämisen arvoista.

Monta tuntia istun paikallani ajattelemassa. Ahdistaa. Sattuu. En mä osaa päättää. Miten voi saavuttaa mitään, jos ei osaa ottaa edes ensimmäistä askelta? Uupumus. Kaksi tietä alas. Minun valintani. Toinen turvallinen reitti alas. Takaisin entiseen, uudelta pohjalta, uuteen alkuun. Tai voin ottaa yhden voimakkaan askeleen suoraan eteenpäin. Suoraan kohti niin kauniisti kimaltelevaa merta...