IRC-Galleria

En kyllä olisi koskaan uskonnut että olisin iloinen siitä että päiväni meni tunnettoman harmaasti. Mutta tässä ja nyt se on parempaa kuin kipu, sillä iloa en pysty tuntemaan. En tiedä millo pystyn taas nauraa ja iloita elämän pieniä asioita kuten ennen, aidosti eikä kännissä baarissa vain muiden takia. Nyt tuntuu ettei koskaan. Mutta kuitenkin parempi kuten tänään, ilman mitään tunteita. Ainakin ei ollut kipeetä eikä möykkyä rinnassa. ei ollut kyyneliä.
Kävin töissä jopa. Tosin jouduin kävelee Etelä-Haagasta Käpylään. Bussit 45 ja 57 ovat sinkronisoitu niin että tulemalla yhdellä sinne Haagan pääset heti jatkaa toisella. Pieneillä myöhästymisellä joudut odottaa seuraavaa bussia ja se on päivän ajankohdasta riippujen 20-40min. En uskaltanut mennä neljävitoseen ku se oli pysäkilläni. En halunut edes vahingossakaan kohdata jompaa kumpaa tai molempia. Joten jäin odottaa seuraava bussia. Myöhästyin tietty. Matka oli kuitenkin ihan virkistävä, vaikka kulkeekin pitkin ruuhkatietä. Kuuntelin mun ZedV:tä ja olin vaan. Ohi kiilteli autoja ja kasvoja. Tuntui että olen ainoa joka kulkee yksin ja tyhjänä, vastavirtaa. Töissä laitettiin ruokaa ja muuten vaan jauhettiin kaikkea Tuulin kaa. Kotin lähdin keskustan kautta. Kävelin sinnekin. Musa soi korvissa ja kuljin pimeässä. Valot kiiteli ohi suuntaan sun toiseen. Ihmiset ja heidän kiiret juoksenteli ympärillä. Jotenkin melankolista tietty mut en sentään itkenyt vaan nautin olla ihmisjoukossa. Rupesin ajattelee että olen koko elämäni elänyt juuri näin. Mun korvissa ihan oma ääni ja kuljen yksinäisenä vaikkein yksin. Tahallaan haen ympärilleni ihmisiä, paljon ihmisiä, mutta silti olen yksin. Yritän tarrautua edes johonkiin, mutten onnistu.