IRC-Galleria

Kaikki alkoi eilen kun katsoin jotain kokopitkä piirrettyä kolmoselta, siell oli keijut ja pahat ihmiset tuhoamassa sademetsää ja mä tietty oli pillittämässä. Sitten Tuulille ja sit Terolle katsomaan VIHDOIN sen "Mullan alla" vikan jakson. Vihdoin saan tietä miten kaikki loppuu. JOOH! Ja saan TAAS pillittä, tunteja! Bussissa ihmiset katto pitkään, et mitä hlv?! Se loppu oli sit niin koskettavan melankolinen. Se musa, se vauhdilla menevä auto ja elämä siin samalla. Se vaan oli vaikuttavaa!!!!
Aamulla lähdin tanssiharkoihiin ja päädyinkin katsomaan Apassionata! Ihan odottamatta. VAIKUTTAVA SHOW! Upea! Varsin ne hevoset ilman ohjaksia, se olivat mahtavia! Pillitin sieläkin! Että jos joku oi väittää etten oo turhan herkkä, niin heheh! Kaksi asiaa pist taas miettimään mua kun katselin esitystä. Ensinäkin se oli kun mun elämästä. Välillä musa pauhaa täysillä ja hevoset laukkaa, välillä hidas valssi ja välillä leikitään tulella. Välillä on pimeetä ja vain heijastimet näkyy ja välillä liiankin kirkasta. Kaikkea on, mut kaikki on yli vaikuttavaa, yli tunteellista.
Myös näin eläinten kanssa työtä tehneenä ihmisenä, nostan hattua kyllä varsin tolle Tanskalaiselle naiselle jonka hevoset oli "vapaana" (piru ku en muista sen nimeä eikä häntä jostain syystä ole mainittu nettisivuilla, vaikka mielestäni oli PARAS kaikista)
Toinen juttu oli se, että mulla oli koko ajan tarve päästä lavalle, muiden joukkoon. Keskelle sitä. Olen niin tottunut olemaan pelle tässä elämässä, olen niin tottunut isoihin näytöksiin realissa, etten näköjään osaa olla vaan sivustakatsoja edes Hartwall Arenalla. Onko tuo diagnoosi, tuomio vai siunaus?