IRC-Galleria

Voi vittu vittu vittu! Ei jumalauta vittu! Hassua ku kirjoitin muutama päivä sitten pohjalle vajoamisesta ja siitä ettei koskaan tiedä kuinka alas voi joutua, vaikka luule olevansa jo pohjalla.. ja TAAAAAAAAS! Pudotus ja konnollinen!
Olen aina ollut sitä mieltä että itsemurhajat ovat erittän itsekkäitä ihmisiä ja olen edelleenkin sitä mieltä. Se on ainoa syy mikä on pitänyt mun kädet pois suonistani. Mutta alan ymmärtää paremmin niitä ihmisiä. Vaikka kuinka paljon huudat apua ja vaikka kuinka pahalta tuntuu, kukaan ei välitä oikeasti. Ihmiset sanovat että välittävät susta, halavat ja käskevät piristyä ja sitten jatkavat elämänsä miettimittä hetkeäkään että ehkä sanat ei riitä. Itkevät vaan myöhemmin että ehkä olisi voinut asialle tehdä jotain... Paskat....

Seksi korvaa tyhjän paikan sisälläsi, mutta se ei täytä sitä...

Mikä on pettämistä? Missä mene raja ja onko sitä? Jos pariskunta elä yhdessä, suhteessa, mutta molemmat hyväksy ulkopuolisia sexikontakteja, onko se pettämistä? Sillä molemmat ovat tietoisia asiasta ja se on ihan ok molemmille. Entäs jos esimerkiski toinen ei pysty harrastaman seksia sairauden vuoksi enä koskaan ja toinen on virillissä iässä. Mitä tehdä? Jättä vai mennä muualle hakemaan sitä? Kumpi on enemmän pettämistä siinä tapauksessa, se että hylkäät rakkaan ihmisen kokonaan tarpeidesi takia vai se että tyydytät ne ulkopuolella? Entäs jos on eronnut pariskunta, mutta silti toinen ei ole päässyt asiasta yli ja tuntee pettävänsä toisen, henkisesti, vaikka asiahan ei ole niin...

Toinen asia on se että miksi ihmisten on niin vaikea sanoa ääneen totuuksia? Siis esimerkiksi monet vanhemmat eivät koskaan sanoo että heidän lapsi on narkomaani vaikka tietävät asiasta. Kieltävät viimeisen asti. Tai itsemurhan jälkeen monet vanhemmat sanoo että olivat nähneet masennuksen merkkejä, mutteivät uskoneet sen olevan vakava! Tai miksi on vähemmistöjen vanhemmat eivät esim koskaan uskalla sanoa sana homo, ja kutsu kylään ja perhetapamisiin tulee vain toiselle (siis jos esim heidän lapsi on vakisuhteessa) ja toista (sen puolisoa) ei mukamas ole olemassakaan. Miksi asioita on niin vaikea käsitellä vaikka on hyvin tietoinen asiasta?!

Ei oo edes kahta tuntia siitä ku kirjoitin edellisen textin, sen että tämä elämänonni on pienistä kiini, ja nyt....
Uskon että kaikella on tarkoituksensa, mutta nyt menee jo yli mun ymmärryksen. Miksi tämä kesä vie minulta kaiken mikä minulle on tärkeä?! Kaikki mikä tekee musta onnellisen ihmisen, viedään pois. Sitä luule olenvansa pohjalla ja että ei ole muuta ku matka ylöspäin, mutta ei, sitten yksi lyhyt puhelu, alle 40sec ja tajuat että sekin pohja antaa periksi ja tiput entistä syvemmälle. Yritän olla hyvä ihminen, yritän vaikutta tähän maailmaan omalla tavalla, tuomalla positiivisuutta, saamalla ihmisiä näkemään tätä maailma eri silmin, positiivisemmin. Kannattako se? Kannattako olla epäitsekäs kun vastaan aina tulee seinä ja paskat niskaan. Tuntu ettei kukaan osa edes kunnioitta tätä. Miksi vaivautua kun ei kukaan näytä ees tarvitsevan sitä ja itse vaan kulut loppuun. Et kuitenkaan kelpaa vaikka kuinka haluatkin...

Kyll se ihmisen mieli sitten hassu... Vietin eilen kesän parhaimmat pari tuntia. Olin kokonainen hetkeksi taas, oli hyvä olla. Tunsin olevani onnellinen. Pienistä asioista on tämä kaikki kiini, pienistä!

jos kuvetellaan että eräs henkilö rakastuu toiseen tietäen ja hyväksyen sen kaikki pimeät puolet, iloitse kun saa siltä huomiota. Mutta toista ahdistaa, se ei pysty olee yhdess ja keksii tekosyitä pysyä kaukana, sanomatta suoraan ettei ole kiinnostunut. Onko kysessä rakkaus vai toisen mielikuvitus, se että rakenetaan joku "täydellinen " ihminen, eikä katsotaan totuutta silmiin...? Ku tekee ihmisestä paremman mitä se oikeesti on. Hakka päätään ja toivoo, muttei saa vastakaikkua....

Tyttäreni Olga, 4,5v:

- isi, mummo sanoi että järvenrannalle voi mennä sun tai aikuisten kanssa...

Sitä halua niin kovasti jakaa pienet, upeat hetket läheisen kanssa. Kaunis auringonlasku, rauhoittava kokon raksutus ja sen liekit pimeydessä. Hiljäinen metsä ja yöperhosten varjot. Kuikan huudot jossain lähistöllä. Ja aaltojen äänet laituria vastaan. Sitä niin halua jakaa toisen kanssa, nauttia yhdessä! Myös pahat, ikävät hetket saavat kaipamaan toista. Halua lievittää kipua ja paha oloaan ja saada turvaa. Käpertyä syliin ja tuntea hengityksen... Sitä niin kovasti halua!
Mutta kaikkea ei saa... joitakin se ahdistaa, ja toisia ahdistaa kun ei sitä saa... vittu tätä elämää..

Ihmeellista kuinka läheiset ihmiset vieraantu toisistaan helposti. Tapasin tässä juuri erään ihmisen, "entisesta elämästä". Me olimme kun paita ja peppu, vietettiin aika yhdessä koko ajan, tai sit tuntien puhelinmarafon päivittäin. Nyt törmättiin kadulla eikä kummallakaan ole ollut mitään sanottavaa... Ei ees kiinnostanut kuulla, eikä kertoa... Katsoin silmiin ihan eri ihmistä, ei stä minkä tunsin. Näin täysin veraan hahmon. Vaikkei meille koskaan mitään riita ole tullut tai yms. hmm... Elämä kulkee ja etenee kun laiva, toiset jää siihen, toiset hyppä kyydistä...
Taas joitain ihmisiä pitäis heittä menee laidan yli, muttei pysty. Jää koukkuun ku nisti kamaansa...

OMG! sain juuri kuulla (ja tarkistinkin asian) että "eräs tuttu" siis CristalSnow on AbFab erikoisjaksossa mukana!!!! MAMMA MIA! Mä palvon sua nyt!!!! Ei jukra, vähän siistiä! En kovin usein oo kade ihmisille, mut tuo on kyll sellainen juttu että oksat pois!!!