IRC-Galleria

tasan 7v sitten:

Olen jo pienessä hiprakassa, takana vaikea mutta onnellinen viikko. Tänään koin jotain ihmeellistä, jotain sellaista mikä sai minut ymmärtämän miksi olen täällä! Mä olen onnellinen! Tänään pidin kädessä maailman kallimman aarren-tyttäreni! Hän syntyi klo 13.07, kolmen tuskallisen päivän jälkeen. Ihana oma rakas pikku tytteli! Elämä on ihanaa ja tulevaisuus toivottavasti hymyile. Näen oikein jo nyt kuinka hän marssii kouluun, tuo ensimmäisen poikäystävän kotiin ja juhlitaan häitä. Vähän pelottaa, hän on niin pieni ja hauras. Mutta NIIN kaunis! Miten olenkaan elänyt ilman häntä nämä vuodet?!

tänään:

Joo, rakas pikkutytteli on jo koulussa ja ymmärtää enemmän kun voi uskoakkaan. Miten fiksu lapsi minulla onkaan! En voi edes onnitella rakasta kun puhelimen kautta, vaikka niin kovasti tekee mieli rutista häntä. Hän ei edes arvaa kuinka paljon hänen olemassa olo merkitsee minulle! KUinka monelta se on pelastanut minut ja kuinka paljon iloa se on antanut minulle. Rakas pikku tytteli.

N. vuosi sitten Pikkulanttu esitteli silloisen poikaystävän, otettuan pinenet näkäräiset olimme siirtymässä linja-autolla muualle. Yhteinen ystävä soitti ja tietty piti juoruta sille, että matkassa uusi ja komea mies. "Se on ihan ku Mikko Leppilampi, mutta musta" -totesin minä niin kovan ääneen että koko bussi repeili.

Joskus aikoinaan menin Pingiksen kanssa DTM:ssa naisten vessaan. Eräs tyttö kattoi suuttunesti ja erittäin epäystävälliseen sävyyn sanoi, että olemme väärässä vessassa. Minä tokasin takaisin että tyttö taita olla väärässä baarissa. Koko vessa hiljeni hetkeksi

Kävimme edellä mainitun kanssa maantai iltaisin teellä kaupungilla. Joka kerta sovittiin ettei otetaan mitään alkoholipitoista ja mennään ajoissa kotiin. Joka ikinen krt päädyimme taksilla kämpille sen jälkeen kun pari-kolme scumppa pulloa oli tuhottu. Seuraavana päivänä tietenkin piti ottaa sairaslomaa, huoh...

Pih-pah, oijoi! ....ei jaksaaaaaaaaaaaaaaaaa.... Rutto on syövyttänyt sisintäni, olen saastunut tuhoeläin...

Eilen illalla menneisyyden haamut vieraili mun luona, hämmästyttävä, mutten pelänyt niitä enää, tietenkin ne herätti paljon-paljon tunteita, mut se ei enä sattunut. Ehkä jona päivänä en edes huomaa niitä kun ne päätävät tulla käymään. Ehkä joskus mulle voi joku sanoa etten arvostele, enkä pidä kaukana uusia tuttavuksia vaan otan avosylin vieraitakin ihmisiä. Ehkä jona päivänä...

rakstan ja hakkan päätäni seinään, mutta rakastan ja on ihana tunne kun saat tunteillesi vastauksen, edes vähäsen, edes hetken, mut se pistä jaksamaan! Olet mulle kaikki kaikessa ja tiedät sen...

Ovatko ennustajat onnellisia ihmisiä? Onko hyvä juttu tietää kaiken mitä tulee tapahtumaan? Vai onko se enemmän kirous? MÄ valitettavan usein tiedän vaan jotain juttuja mitkä olisi parempi olla tietämättä. Mutta ne kaikki on sellasia mitkä koskee enemmän muita, mut ei minua, ainakaan suoranaisesti. Miksen voi tietää mitä mulle tapahtuu, tulenko koskaan onnelliseksi? Vai olenko mä jo onnellinen, mutten vaan näe sitä? Viikonloppuna oli onnellinen. Olin kun huumatti tamagotsi joka jaksoi taas iloita elämää! Mutta eipä kauaan kestänyt. Miten ihmeess pääse tästä kaiksesta yli ja oppii taas näkee hyviä juttuja?

Eräs henkilö herättää henkiin unelman, jonka halusit nähdä toteutuvan jo pitkään. Loppujen lopuksi juttu on sinusta kiini.

Voi jeee!

T: Lapamato

sain pienen toivonpoikasen ja mielessäni jo niin paljon kaikkea kivaa, en malta odottaa ja oon innoissani, vaikka tiedän että voin ehkä taas tippua korkealta, mut jos tällä krt mullaki olisi edes jotain hyvää, olen saanut tarpeeks kakkaa, nyt on hyvien jutujen aika! ....toivottavasti...


tässä vähän samanhenikisille, eli säikyille
http://file.qruiser.com/moviefiles/10/a4ee9840d1a8203ad3fd188a189177.wmv

olipa Jättiläisvanupuikko joka luuli olevansa jotain - jotain muita perempaa, oli oikeesti tyhjää vanua täynä sen aivotkin, vaikka kuoriki on mitä on... Palomiehet siit tykkäs, varmaan halusi sytyttää tuleen ne tulenarkat nesteet sen aivoissa... Odotan sitä päivä ku kyseiset nesteet räjähtää sen pään tohjoks... sitä päivä odotellessa...

Koko pv istunut koneella taas. Olen addikti, onneks huomen vien sen pois. Pää ihan tyhjä, mieless vain yksi sama juttu, mitään muuta. Mä näytän nauttivan siitä että olen surullinen - olen surenut jo useamman kuukauden ja jotenkin se on jo osa minua -sairas ihminen kait olen. Mut tänään taisin laitta pisten ainakin yhdessä elämänvaiheessa. En tiedä miten se nyt onkaan, mutta jotenkin haikea olo, mut kait sitä on vihdoin päästettävä irti vaikkei halua. Saa nähdä millainen ääni kellossa huomen, välill tuntuu että olen raskaana oleva nainen, mun mieliala ja mielipiteet vaihtuu päivän aikana satoja kertoja. Onneksi huomenna näen Tuulin taas, se saa minuun energiavirtauksia ja edes hetkellisesti uskoa huomiseen ja valoon tunnellissa. Ihmeellistä kuinka ihminen vaan omalla seuraalla voi vaikuttaa niin paljon, tietämättä. Olen todella iloinen että tapasin hänet ja pitäisi kiittä siitä Pukkulanttua.