IRC-Galleria

Rakas päiväkirja käytiin tänään Tuulin kanssa ostamassa liput Turkkuuseen (turrruun slangilla lausutaan) ja syötiin Hesess ruisfileaterian, naurattiin taas vatsa kippurassa -kuten aina sen pöhkön kanssa

p.s. tuoll selän takana se Tuuli irvistelee

http://www.toivottulapsi.com/

Jaahas, jos olisin taikauskoinen niin pysyisin neljän seinän sisällä tänään. Mun elämässä, varsin viime kuukausina, murheita riittä ihan tarpeeks. Mutta kun on kaikki mennyt päin sitä itteään niin ehkä tänään onkin asiat toisin? Tänään niiden on PAKKO olla toisin! Sillä tänään mun rakkaat pienet tytöt tulee tänne! Voi ku olen odottanut tätä päivää, yli vuoden olen sitä halunut. NYT se toteutuu :D Ei voi kun tuuletta!

Elien tuli käytyä mielenosoituksessa hedelmöityshoitojen rajaamista vastaan. Oli taas sama fiilis kun Pridessä. Tunsi kuuluvani porukkaan ja tiesin olevan hyvällä asialla. Taas kerran yllätti miesten määrä paikalla. Muutama hassu nuorukainen tyttöjen seurassa ja pari-kolme miesparia joilla oli ilm. omat lapset. Olen itse yrittänyt saada ihmisiä mukaan, levitin niin sähköpostilla kun textarena tietoa, vain yksi tuli mukaan. Ihmettelen. Eikös tämä koske miehiä?! Sanotte nyt ettei tietenkään ja minä vastaan että olette väärässä. Koskee, ja viel aika paljonkin! Sillä homoparit eivät koskaan saa adoptio-oikeutta ennen kun lesboille ja yksinäisille naisille sallitaan hedelmöityshoitoja. Miettikäpä itse. Sitten kun se vähäinen hyväksytään ja pidetään normaalinan, arkisena asiana niin sitten voidaan hyväksyä jo jotain "poikkeavaampaa"..
Nauratti taas ne jesse-tyypit. Oli niit jopa alle 15 kpl! Kun taas meitä oli parisen sataa. Mokomat yritti pitää kovempaa ääntä mutta eihan meitä kukaan hiljäiseksi saa!

Sylvi Kekkonen joskus sanoi "Tekonsa voi harkita, sanansa voi valita, tunteet taas kulkevat omia teitään" Voi kun Sylvi on oikeassa! Mietin joskus, miksi olen niin tunteiteni vanki, miks en vois olla niinku muut ja ajatella päällä eikä sydämellä? Joskus se vaan on niin paha kirous, toisaalta taas joskus se on iso siunaus. Annoin itselleni tänään mahdollisuuden toivoon. Saapi nähdä miten minun käy...

Jonain päivänä minä vielä saan kärsiä kun en osaa pitä turpani kiini silloin kun pitäisi, ku olen aivan liian utelias ja haluan tietää kaiken. Myös se että menen tunteilla liiankin pitkälle. Joskus se viel kostautuu...
Niinku nytkin, menin lukemaan sitä mitä ei olisi pitänyt ja se on pyörinyt päässä eikä anna rauhaa. PAKKO kommentoida vaikka tiedän ettei se ole fiksua, tai se ei oikeastaan johda mihinkään, mutta en voi pitää sisälläni. Vaikka lupasin itselleni etten sotkeudu tähän enää ja yritän unohtaa, ei onnistu. Olen onnistunut suuttutta tarpeeksi monta ihmistä tämän (siis alla olevan aihen) takia ja moni ei jaksaa ees kuunnella mua enää, mutta mä EN VOI! Joten tässä taas ollaan. Tässä mietteet aiheesta, kommentit erääseen tekstiin...

"menetin erään ihmisen" - et ole menettänyt. Sillä menetys on sitä että joku/joitain tärkeä katoa/hukkuu lopullisesti vasten tahtoasi. Sulla se oli tietoinen valinta joten kyttäsin mieluummin sanat "rikoin ja heitin menemään" - niinku ala-asteen pojat, leikittyään tarpeeks kauan lelullaan kyllästyvät siihen, rikkovat surutta ja heitävät roskiin. Seuraavana päivänä on uusi, jännempi vehe mukana, jolla voi brassailla kaverille ja nostattaa pisteitään. Eihan kukaan järkevä ihminen leikki samoilla, vanhoilla leluilla vuosikaudet. Ne poistuvat muodista, menettävät hohtonsa eivätkä tuo tiettyä statusta tietyissä piireissä.

"Omaa syytäni se oli..." - eiku se oli mun syytä. Sorry että luulin sun olevaan jotenkin erilainen, syvällisempi ja inhimillisempi! Ajattelin että kampaus, vaatteet ja bailaaminen on toissijaisia juttuja sinulle...

"En ole hyvä ihmissuhteissa. En tiedä tulenko koskaan olemaankaan." - Niin kauan kun ihmissuhteessa on vain ja ainostaan yksi ihminen ja yhden ihmisen näkökulma, kun suhdetta katsotaan ajatuksella MINÄ eikä ME niin ei...

"Jostain tulee aina ahdistus joka alkaa kalvamaan sisintäni. En tiedä syytä siihen." - minä sen sijan tiedän, se ei ole ahdistus, se on iso ego ja omahyväisyys. "Apua mä en voikkaan tehdä mitään ettei tarvis ajatella/ottaa huomioon toista"... "Mä olen kahleissa kun en voikkaan iskeä ketään baarista"... "Mull on niin paljon kivoja ja hauskoja kavereita, etten mä kaipaa ketään viereen"... "Enhan minä voi ottaa sitä ihmistä mukaan, miksi ottaisin ja sotkisin mun yksityiselämän ja kaveri suhteet keskenään"...

"Ensimmäisenä tulee stressi, että pitäisi olla tietynlainen" - pitäis olla oma itse, mutta muistaa toista, ei sen kummempaa. Kukaan ei voi vaatia toista muuttumaan, sillä se ei enää ole sama ihminen. Mutta se että ottaa toista huomioon, yrittää kokea empatiaa ei ole ylipääsemätöntä kun vain tunnevammaisille.

"jakaa kaikki yhden ihmisen kanssa, tehdä kaikki yhdessä ja lopulta se kasautuu minulle ylivoimaisen vaikeaksi. En tiedä miksi.. " - yllä jo mainituista syistä! Miksi vaivautuisi jakaa toisen kanssa sen mistä itse nauttii?! Jää itselleen vähemmän nautintoja. Eihan kukaan voi sellaista itseltään viedä ihan vapaehtoisesti. Sehan olisi tyhmää ja hullua.

"Ehkä joskus pitäisi antaa vain mennä ja katsoa mitä tuleman pitää" - EHKÄ!

"Olen kai liiaksi taivaanrannan maalari joka tyytyy vain haaveilemaan, eikä uskalla toteuttaa" - se vaan niin kiva haaveilla idyllisestä elämästä, se on niin kiva ku on se täydellisyys jossain siell. Ei arkiongelmia, ei mitään negatiivistä koskaan. Hän on silloin kun tarvii olla paikalla ja sit ku ei tarvii niin ei olekkaan sotkemassa kuviot. Aina voi kuvitella juuri tilanteeseen sopivaan ihmisen. Mikäs sen vaikeampaa?! Miksi vaivautuisi huomaamaan tavallisessa elämässä onnea, miksi pitäisi olla erityisen iloinen siitä että illalla kotona joku odottaa ja kaipaa. Miksi pitäis olla iloinen että voi vaan olla, puhumatta, mutta nauttien siitä että toinen on vaan siinä lähellä. Miksi sitä näkisi mitään onnellista yhteisestä kauppareissusta tai viikonlopusta jossain muualla kun niitten kivojen kavereiden kanssa baarissa?! MIKSI?!

"Ehkä joskus tämä ihminen pystyy antamaan minulle anteeksi. Ainakin toivon ja uskon niin" - toivossahan on hyvä elää! Miksi antaisi ihmiselle anteeksi joka on rikkonut sinut?! Miksi antaisi anteeksi ihmiselle jolle paljastit syvemmät haavasi, mutta hän viilsi ne uudestaan auki ja jätti vuotamaan yksin?! Miksi antaisi anteeksi sitä että sun tunteilla leikitään kun jalkapallolla vain ja ainoastaan sen takia että se on kivaa?! Miksi antaisi anteeksi ihmiselle joka ei edes halua ymmärtää että hän satuttaa?! Miksi pitäisi antaa anteeksi ihmiselle joka ei välitä pätkäkään, vaikka väittää niin, mutta silti tekee sen mikä sattuu enemmän kun mikään muu?! Miksi antaisi anteeksi ihmiselle joka käyttää sua hyväksi sillo ku se soipii hänelle ja silla lailla ku se hänelle sopii?! Miksi antaisi anteeksi ihmiselle jonka takia on ollut vain ja ainoastaan masennusta eikä se parane vaan pahene ja se ihminen ihan kun tahallaan sitä pahentaa? Miksi antaisi anteeksi ihmiselle, jolle toivotat joka yö hyvät yöt ja mietit hänet 24/7 silloin kun hän ei edes muista sinua - onhan niitä muita kivoja kavereita- tai sitten muista puhelulla jonka tarkoituksena on muistuttaa kuinka kiva hänellä on olla kun sinä et ole kuvioissa.

Idioottimaisinta tässä on se että joka kerta kun puhelin tai ovikello soi, toivon että se olisi se ihminen. Toivon että hän sanoo "Anteeksi, olen ehkä ollut jossain asioissa mulkero, mutta rakastan ja haluan olla sun kanssa" Ja sillo mä anna ison halauksen ja unohdan kaiken pahan. Teen hänestä maailman onnellisemman ihmisen ja tulen itse onnelliseksi. Heh, mut näin tapahtuu vain ja ainostaan Hollywood elokuvissa, munhan elämä on halpa, leikattu, harrastelija teatteriversio jonka katsomossa ehkä yksi eksynyt pultsari. "Pretty woman" on vain ja ainoastaan keksitty satu...

Olemme me ihmiset hassu yhdistelmä järkeä, ennakoluuloja, tietoisuutta, mielikuvitusta ja kaikkea muuta. Miksi arvostelemme ihmisiä sen perusteella mitä näemme heissä juuri nyt. Eikä ajatellaan että huomenna sama ihminen saatta olla joku ihan muu. Eihan kukaan ole päivästä toiseen, vuodesta toiseen sitä samaa. Eihan yksikään paskiainen herää aamulla ja miettii "hmm.. kenen päivä pilais tänään" tai tuskin Äiti Teresa ajatteli joka aamu "täyty pelastaa mahdolisimman monta ihmistä tänään niin näytän paremmalta muiden silmissä". Eihan kukaan ole aina ja ikuisesti samassa tilanteessa elämässään. Eihan se jokikaan ole aina vain leveä ja rauhallinen, vaan joskus kapea ja kuohuisa. Eihan maantie ole aina kuiva ja suora. Eihan se aurinko ole aina lämmin. Niin mekin voimme olla samana päivänä toiselle helliä ja herkiä ja toiselle ilkeitä ja vahingoniloisia. Toiset ajattelevat itseään tehdessään päivittäisiä valintoja kun taas toiset mietti miten heidän valinnat vaikuttaa toisiin. Toiset tuntevat empatiaa ja toiset eivät siihen pystyy. Ihminen on ihminen, eikä ohjelmoitu kone. vaikka luulisi että olisi paljon helpompaa että olisimme kaikki samanlaiset ja ennakkoon luettavissa niin itse en haluaisi elää kliinisessa maailmassa. En haluias elää päivästä toiseen sitä samaa. Vaikka tämä maailma tuntuukin vaikealta välillä...

Herään aamulla. Ulkona paista aurinko - kylmä aurinko, sisällä on viileä ja raikas olo. Syksy. Ilmassa on on kostean maan ja ruskeiden lehtien tuoksu, myös joku uusi, mutta tuttu tuoksu on mukana. Nousen sängystäni ja avan verhot. Ulkona on valoisa, aurinko on melkein koko taivan kokoinen, mutta kylmä, ei lämmitä yhtään. Puissa on kauniin keltaisen-punaiset lehdet ja niitten päällä syksyn ensimmäinen lumi. Vielä on aikainen aamu ja lumi ei kerenyt muuttua epämääräiseksi loskaksi vaan jokainen lumihiutale loistaa auringossa, johtaa aurinkoa läpi kun pikkuprisma ja ja lisää ihanan kaunista valoa ympärilleen. Kaikki loistaa ja on rauhallisen valoista. Nurmella näkyy yövieraiden jäljeet. Tässä juoksi pupujussi pihan poikki ja tuossa orava hyppäsi puusta toiseen. Yhtä-äkkiä keskelle pihaa juoksee pari alle 5v poikaa ja alkavat leikkiä lumisotaa. Ne ovat iloisia, eivätkä huomaa mitään ympärillään. Näen itseäni heidän seurassa, uskon elämään, uskon siihen että jotain isoa on vielä tulossa, uskon että musta tykätään silloin kun joku hymyile ja kehuu. Uskon vilpittömästi - samalla lailla kun usko lapsi äitiin ja rakastan samalla lailla kun äiti rakastaa poikansa synnytys- ja kuolinvuoteellaan. Hymyilen. Sitten tunne niskassa hengityksen lämpöä. Olen niin lumoutunut ikkunan näöstä etten jaksa kääntä päätä taakse. Kuitenkin tunnen sen kivan, ihanan, tutun tuoksun. En voi kuvialla sitä. Se ei ole mikään voimakas, mutta oudon tuttu ja rakas. Se hivelee mun niskaa ja siirty poskelle. Suljen silmät ja tunne karhean posken oma poskea vastaan. Tuoksu voimistuu entistä enemmän. Kädet kietoutuu ympärilleni ja mä sulaan kun jää mikrossa. Olen niin paratiisissä ku vain voi olla ihminen maan päällä. Mitään ei puutu mun elämästä ja kaikki on niin ihanan kaunista... Sitten herätyskello soi. Avan silmät. Ulkona on harma loska päivä. Olen yksin kymässä sängyssä. Nousen istumaan ja yritän tajuta mitä tapahtui. Se oli vain unta, kaunista unta. Jään istumaan paikalle. Tunti, sitten toinen, sitten kolmas menee ohi ja minä vaan istun. En ole surullinen, en ole onnellinen - olen vaan. Katselen naamioita seinilläni ja mietin minkä roolin otan tänään. Olenko se pelle vai itsesäälissä rypevä horo. Teen valinnan. Puen päälle. Läden ulos. Ja olen taas se huoleton naurunaihe. Millään mitään väliä, kunhan kukaan tulee liaan lähelle...

Aloitan siitä päivästä kun ylitin Suomen rajan ensimmäistä kerta elämässäni ja minulla alkoi toinen elämä. Eli 14.08.92. Jätän tietoisesti kaiken ennen sitä tapahtuneen pois. Se oli minun lapsuuteni ja antaa sen olla.

Heti ensimmäisenä elokuisena lämpimänä iltana me siskon kanssa emme malttaneet istua paikallaan ja juoksimme pihalle – siellä oli niin hienot keinut! Muutaman minuutin päästä meitä kohti lensi aika kookkaita kiviä ja niitä saattelivat huudot ”ryssäpaskat”. Emme ymmärtäneet mitä ne sanat tarkoittivat, mutta tiesimme, että meitä loukattiin. Olin aivan hämmästynyt ja pelästynyt. En ole koskaan edes nähnyt muiden lasten olevan näin agreesiviisiä koskaan! Myöhemmin selvisi, että osa niistä lapsista oli itse ulkomailta. Tällainen suhtautuminen seurasi sitten seuraavat 4v. Minulta kysyttiin mm. paljonko äitini maksaa. Koulussa joutui turvautumaan toiseen venäläiseen kaveriin. Ihmisenä emme varmaan koskaan alkaisi kaveerata, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja, olimme kummajaisia molemmat. Joskus seiskalla vedin turpaan yhtä ”kovanaama”, jonka jälkeen koulun rehtori totesi ”hyvä, pidä puoliasi!”. Olin hämmästynyt, sillä pelkäsin, että minua erotettaisiin koulusta tai jotain muuta.

Elin edelleenkin henkisesti eri kulttuurissa ja se myös vaikeutti sopeutumista. Kasiluokalla en enää kestänyt, olin kahden eri maailman välissä, enkä kulunut kumpaakaan. Karkasin kotoa Venäjälle. Tein feikkipäästötodistuksen ja lupalapun vanhemmilta. Kerkesin olla Pietarissa, ”kiven alla” melkein viikon kunnes isoisäni löysi minut. Ja ei kun maitojunalla takaisin. Aloin pyörimään paikallisessa eläinsuojeluyhdistyksessä. Sain ajatukset muualle ja oli ihmisiä, jotka kohtelivat minua ihmisenä. Eräs mukana ollut homeopaattinen lääkäri asui ihan kouluni vieressä ja tarjosi aina kyydin eläintalolle. Hän oli hyvin limainen tyyppi, joka yritti keinolla millä tahansa päästä minun housuihini. Kyseli myös välillä muista pojista kun ne kävelivät koulusta bussipysäkille hänen ikkunoiden alta. En ollut enää tyhmä lapsi ja tajusin katkaista välit ennen kun olisi ollut liian myöhäistä. Vuoden päästä minuun otti poliisi yhteyttä ja kyseli tarkemmin. Olivat jututtaneet häntä. En tiedä saiko hän syytettä koskaan, mutta selvä pedofiili kuitenkin oli. Hän myös muutti paikkakunnalta pois samoihin aikoihin.

Poltin tupakkaa, join viinaa ja lintsasin koulusta, mutta jopa opettajat pitivät minua kilttinä nörttinä. En edes joutunut koskaan selittämään poissaolojani. Tämän takia tilanne meni niin pahaksi, että tajusin jääväni luokalle ysillä, ellen ryhdistäytyisi. Tiesin, että haluan AV-alalle, mutta OPO:n mielestä minulla ei ollut tarpeeksi eväitä siihen eikä lukioon (hän tarkoitti sillä silloin kielitaitoani). Uskoin sokeasti kaikkeen mitä minulle sanottiin, sehän oli ammattilainen! Edelleenkin Neuvostoliiton auktoriteetit kummittelivat. Joten tottelin kiltisti ja hain sinne minne sanottiin. Mieleen ei edes tullut tehdä niin kuin halusin ja uhmata toisen mielipidettä.

Eli Kouvolaan, merkantti linjalle. Opetus oli venäjänkielellä. Olin luokassani ainoa, joka puhui jo suomea, mutta en tullut toimeen suomenkielenopettajan kanssa joten hän pakotti minua olemaan tunneilla ihan vittuillakseen. Niinpä istuin tuntitolkulla kuunnellen ”Jukshi, kakshi, kolmä… Tämperjä, kannukka” yms. Kaikki oli kuitenkin valoisaa ja tulevaisuus näytti täydelliseltä. Eka oma kämppä, omat rahat ja uudet ystävät. Vanhempien kansa välit olivat hetkellisesti huonot, mutta kai se siihen teinielämään kuuluu. Tapasin reilusti vanhemman naisen, joka oli tyttöystäväni kaveri. Myöhemmin naisesta tuli minun puoliso ja kolmen lapsen äiti. Ennen sitä kuitenkin elettiin railakasta elämää ja matkustettiin viikonlopuksi Pietarin hienoimpiin yökerhoihin. Kerran jossain tentissä kaveri vieressä kuiskasi, että tekisi mieli Pietariin. Tunnin päästä olimme hänen kanssa jo matkalla, jäimme sinne kolmeksi kuukaudeksi. Jotenkin ihmeen kaupalla me ei koulussa saatu mitään sanktioita siitä ja valmistuin ajoissa. Myös ensimmäinen seksikokemus miehen kanssa tapahtui ”pienissä sievissä”. Hän oli puoliksi aasialainen, 25v urheileva kundi, joka myöhemmin vuosien päästä sai syytteen alaikäisten hyväksikäytöstä. En ole ihan varma saiko koskaan tuomiota.

Ammattiopiston jälkeen minusta tuli isä ensimmäistä kertaa, olin 19v. Tyttäreni synnytys kesti kolme vuorokautta. Poltin tupakkaa niin paljon että minut haistoi seinien läpi. Kirjaimellisesti! Tulevaisuus näytti taas täydelliseltä ja mikään voinut olla esteenä onnelle. Paitsi anoppi, joka inhosi yli kaiken minua ja teki kaiken eromme eteen. Mutta silloin se ei vaikuttanut kovin todelliselta uhkalta. Ihana perhe-elämä romahti, kun puoliso alkoi odottaa toista lasta parin vuoden päästä. Hän muuttui aggressiiviseksi ja suorastaan skitsofreeniseksi. Kyse oli kait hormoneissa, mutta suhteemme koki pahan kolauksen eikä koskaan palanut ennalleen. Hän oli yllättäen väkivaltainen ja mustasukkainen jopa kasveille. Aloimme elää omaa elämää ja minä masennuin kovasti. Aloin juomaan päivittäin. Tapasin erän vanhemman miehen chatissa, josta myöhemmin tuli erittäin läheinen ystävä, mutta vasta vuosien päästä. Hän mainitsi, että tuntee erään pojan meidän pihalta. Arvasin kenestä oli kyse, sillä olen itse yrittänyt löytää jonkunlaista kontaktia häneen, hän oli naapurini. Kun tämä mies oli käymässä jossain, hetkellisesti huomasin, että hänen puhelimensa oli jäänyt pöydälle. Varastin sieltä naapurin numeron. Samana päivänä otin häneen yhteyttä. Näin alkoi romanssi. Olin taas onnellinen ja elämä hymyili. Ihminen antoi minulle kaiken sen minkä kaipasin. Häntä kiinnosti miten päiväni meni, mitä kuului minun läheisille. Tunsin itseni halutuksi ja riittäväksi. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin jättää raskaana oleva puolisoni ja tyttäreni. Päätös oli erittäin vaikea, mutta sydän sanoi, että näin on parempi. Paras ystävä tuki minua. Kuunteli minun pohdintoja joka päivä, monta tuntia putkeen. Käytännössä joskus olin puhelimessa hänen kanssa koko työpäivän. Samana iltana kun kerroin päätöksestäni lasten äidille, tämä poika jätti minut. Hänen ”syy” oli – en halua rikkoa perhettä. Oli myöhäistä. Jatkoimme yhteistä elämää puolison kanssa saman katon alla, muttei enää parina. Muutaman viikon päästä tapahtuneesta minun paras ystävä muutti tämän miehen luokse – he ovat edelleenkin yhdessä. Meni monta vuotta päästä yli tästä jutusta. Monta. Vasta nyt pystyn kohtaamaan molemmat tuntematta sen kummempia.

Samoihin aikoihin tutustuin ihmiseen, joka rakastui minuun, mutten tuntenut mitään ystävyyttä enempää häntä kohtaan. Tällä hetkellä hän asuu Saksassa ja olemme erittäin hyviä ystäviä. Hän on edelleenkin rakastunut minuun.

Isoisäni kävi luonani viimeisen kerran samana kesänä, hän matkusti Pietarista Kouvolaan ilmoittamatta mitään etukäteen. Tiesin hänen olevan hyvin hyvin sairas, kuoleman sairas ja sanomatta toisillemme mitään hyvästelimme silloin. Hän sai leikkiä lastenlastensa kanssa ja lähti seuraavana päivänä takaisin. En kertonut, että olemme puolison kanssa eroamassa, hän luuli että kaikki oli hyvin. Kun saatoin hänet junalle, Kouvola-Pietari, maksoin salaa junan konduktöörille käteistä, että isoisäni saa olla rauhassa ja, että hänen hyvinvoinnista huolehdittaisiin.

Sitten oli sivari. Heti ensimmäisenä päivänä huomasin aasialaispojan, jossa oli jotain puoleensa vetävää. Ei seksuaalisesti vaan ihmisenä. Heti kun näin hänet viereisessä pöydässä tiesin, että haluan tutustua häneen. Nyt hän on minun paras ystävä! Hänen kanssa voi olla rehellinen ja oma itsensä. Voi haukkua hänet pystyyn ja olla vetämättä herneet rehellisyydestä.

Ensimmäisellä kerralla Lapinjärvellä ollessa en saanut siviilipalveluspaikkaa niin otin lykkäyksen. Kun palasin kotiin kk päästä, minulle oli hommattu vaimon toimesta oma asunto. Se oli naapuri asunto. En kuitenkaan kauan siellä asunut, sillä aloitin työt eri kaupungissa. Eräässä hotellibaarissa. Elämä oli railakasta taas. Asuin paikan päällä ja viinaa virtasi tietysti yllin-kyllin. Myös tyhmyyksiä tuli tehtyä. Kuten esim. makasin naistyökaverin kanssa kun hänen mies nukkui samassa sängyssä. Ja tietenkin heräsi siihen. Edelleenkin ihmettelen miten selvisin elossa siitä. Tämä nainen ja mies ovat edelleenkin tärkeä osa elämästäni. Sain myös ulosottoon aika huikean summan, jonka maksan loppuun näillä näkymin.

Sitten isoisäni kuoli, uuden vuoden aattona. Tein pikaviisumin (mikä ei kovin helppo ollut juhlapäivien aikana) ja matkustin hautajaisiin, ne pidettiin jo muutaman päivän päästä. Ollessani samalla reissulla tämä, nykyään Saksassa asuva kaverini soitti. Hän halusi nähdä, hän oli myös Pietarissa. Oli kavereidensa kanssa menossa mökille ja pyysi minut mukaan. ”Mökki” olikin kuorma-auton katettu kuorma, keskellä mahdottoman isoa peltoa. Yli 50km:n säteillä ei ollut yhtään puuta. Meitä oli viisi (4 jätkää ja 1 nainen) ja koira, englanninsetteri. Auton takakontti täynnä viinaa–ne oli tarkoitettu johonkin häihin. Pakkasia oli siinä talvena yli 40C ja tietenkin automme ei enää käynnistynyt aamulla. Jäimme loukkuun viideksi päiväksi. Ei ollut polttopuita, ei ruokaa, ei sähköä, ei gsm kenttää (tosin virta ei kovin kauan siinä pakkasessa kännykässä pysynyt), vain viinaa. Viimeisenä päivänä nainen luovutti ja meni makaamaan hetekalle – luuli että jää sinne lopullisesti. Me pojat tosissaan harkittiin koiran syömistä. Aivan onnen kaupalla päästin pois, jotkut eksyneet turistit pelastivat meidät. Sen jälkeen en ole kotimaassani käynyt. Mutta haluaisin!

Seuraavana syksynä työpaikalleni ilmestyi äiti, isä, mummo ja kuollut isoisä! Tajun lähtö oli aika lähellä. En pystynyt puhumaan ja kädet tärisivät niin kovaa, ettei rööki pysynyt kädessä, sen sytyttämisestä puhumattakaan. Noin 15min piinan jälkeen minulle selvisi, että kyseessä oli äitini nuorempi velipuoli, kuollen isoisäni poika, jonka olemassaolosta perheeni sai tietää vasta hänen kuoleman jälkeen. Myös moni muu asia paljastui. Nykyään hän (uusi enoni) on osa perhettämme ja mummolleni yhtä läheinen kuin olisi oma poika. Hän muistuttaa isoisääni niin ulkonäöltään kuin käyttäytymiseltään vaikkei kovin monta kerta elämässään ole isäänsä tavannut.

Seuraavan vuoden keväällä olin taas Lapinjärvellä. Sillä kertaa ei ollut niin kivaa, eikä kenestäkään siellä tullut mitään merkittäviä kavereita. Sain kuitenkin onnella paikan Helsingistä ja olin tietenkin ihan innoissani. Stadiin! Nyt elämä muuttuu! jaaah..

Tunsin itseäni taas teiniksi. Taas kaikki oli uutta ja suurta. (hassua kun aluksi todellakin Stadi tuntui suurelta, vaikka olen asunut kaupungissa jossa on enemmän ihmisiä kun koko Suomessa) Ja taas kaikki alusta asti. Uudet ystävät ja uudet kujeet. Onneksi oli kuitenkin parhaat kaverit jo siinä vaiheessa täällä. Joten en ollut kovin yksinäinen. Silti pian huomasin tämän kaupungin pinnallisuuden ja petollisuuden. Ei ihmissuhteet olleetkaan niin vakavia ja pysyviä. Ei ollutkaan ihmisiä, jotka ajattelisi jotain muutakin kun oma napaansa. Tai siis oli, mutta harvat ja valitut. Muutuin itse samanlaiseksi. Sopeuduin ympäristöön. Opin olemaan ilkeä muille, varsin täysin vieraille ihmisille. Ystäväni välillä ihmettelevät kuinka paha suustani pystyn olemaan. Nyt minulla sentään oli itsevarmuutta ja tiesin olevani hyvä ja itseriittoinen ihminen. En ollut enää se harmaa hiiri. En pelännyt olla oma itseni, enkä istunut kaapissa.

Sivari sujui aika leppoisasti, työ ei ollut kovin vaativa ja eräs työkaveri tuli hyvin läheiseksi ystäväksi. On edelleenkin. Sain palveluspaikan puolesta asunnon, se ei maksanut minulle mitään tietenkään ja oli hyvällä paikalla. Pian luonani alkoi ensin viihtymään ja sitten jäi asumaan vanha kaveri, jonka kanssa asuimme opiskeluaikoina samassa talossa. Hän oli minua vuotta nuorempi. Noin puolen vuoden päästä hän muutti tyttöystävän luo, joka oli hänen äitiään vanhempi. Myöhemmin hän avioitui tämän naisen tyttären kanssa. Tosin tällä hetkellä hän on eronnut ja asuu vanhempien kanssa.

Pian hänen muuton jälkeen tapasin Korkeasaaressa tytön, jonka ”tunsin” meidän yhdistyksen foorumin kautta. Eli netin kautta vain, en ole henkilökohtaisesti ollut tekemisissä ennen tätä reissua. Pidin häntä täysin teininä, joka yrittää päteä. Erehdyin pahasti! Pian meistä tuli läheisiä ja hän muutti luokseni. Nukuimme samassa sängyssä ja söimme samasta vadista. Välillä riideltiin kun suurimmat viholliset, mutta kumpikin osasi pyytää anteeksi ajoissa. Myös hänen perhe, varsinkin äiti tuli läheiseksi, olemme hänen kanssa samanlaiset friikit. Myöhemmin tyttö löysi miehen saman yhdistyksen aktiivitoiminnan kautta ja muutti asumaan eri paikkakunnalle. Hän ja hänen äiti ovat edelleenkin minulle läheisimpiä ihmisiä.

Samana syksynä Saksassa asuva kaveri taas kerran kutsui minua. Tällä kertaa Saksaan, Octoberfestille. Lähdin. Matka oli mieletön. Kävimme kiipeilemässä Alpeilla, samalla reissulla poikkesimme Italian ja Itävallan puolella. Näin vihdoin livenä Neuschvanshtain linnan. Linna, jonka esikuva on ”Prinsessa Ruusuinen” sadun linna ja joka on myös Disney yhtiön logo. Joten se on satulinna kirjaimellisesti.

Paluumatka ei sujunutkaan suunnitelmien mukaisesti ja sunnuntai-iltana olin Amsterdamissa enkä Helsingissä. Koneessa oli joku vika ja jouduimme laskeutumaan siellä. Maanantaina kuudelta minun piti olla Helsingissä siviilipalveluslain mukaan. Se oli mahdotonta. Minua saattoi odottaa karkurisyyte ja puolenvuoden vankilareissu. Hakkasin päätäni ja raivosin lentoyhtiön edustajille. Lentoja ei enää ollut Suomeen muillakaan yhtiöillä, joten hyvitykseksi minulle tarjottiin sviitti hotellista ja avoin lasku hotellin ravintolasta. Muut saivat tavalliset huoneet ja kolmen minuutin puhelinkortin. Lentokoneessa vieressäni istunut nainen keräsi minulle bussissa näitä puhelinkortteja kaikilta kuka niitä ei tarvinnut, jotta minä voisin varmasti ilmoittaa tarpeeksi monelle henkilölle, etten ole karkuteillä vaan epäonnen uhri. Sain kymmenittäin näitä. Niinpä makasin poreammeessa, kattohuoneistossa, edessäni koko öinen Amsterdam, vasemmassa kädessä shampanjaa ja toisessa jekku ja soittelin ympäri maailma, miettien millainen kohtalo odottaa muutaman tunnin päästä. Onneksi pomoni oli ymmärtäväinen henkilö ja selvisin säikähdyksellä.

Sivarin loputtuaan jouduin muuttamaan pois. Oli vaikeuksia saada asunto, mutta taas onnella löysin halvan ja hyvän nurkan itselleni ja papukaijoilleni. Vietin taas menevää elämäntapaa. En pysynyt paikallani ja halusin tehdä ja kokea kaikkea. Tutustuin vahingossa, ollessaan hieman ”pienissä pieruissa” vanhempaan mieheen joka oli erittäin hyvin toimeentuleva. Aloimme viihtyä yhdessä, muttei kyse ollut suhteesta. Enemmän vakipanosta. Samoihin aikoihin tapailin nuorta kaveria, joka oli ”hieman” erilainen minun ystäviin verrattuna. Ehkä juuri se minua viehätti hänessä. Mitään suhdetta ei tullut, mutta välit säilyivät. Tällä hetkellä se kaveri on syytettynä erään professorin murhasta. Suhde toisen, vanhemman henkilön kanssa, taas puolestaan vahvistui ja kasvoi vakavaksi, vaikkei koskaan ollut tarkoitusta sellaista tehdä. Minä elin kun veitsi voissa. Sain melkein kaiken tarvittavan ja enemmänkin. Tulevaisuuden suunnitelmat olivat huikeat.

Oli jo kulunut vuosi edellisestä Saksan reissusta ja olin taas Münchenissa. Reissu taas kerran oli mahtava. Taas vuoria, kiipeilyä ja hauskanpitoa. Paluulento oli taas hieman omalaatuinen. Nimittäin kone ”joutui tekemään pakkolaskun” virallisesti, käytännössä tipuimme pellolle melko heti ilmaan noustua. Kovin suurta juttua ei viranomaiset asiasta tehneet ja olin Suomessa samana päivänä. Tosin kuvata en saanut kun harhailimme pellolla ”laskeutumisen” jälkeen. Vain yksi nainen joutui sairaalaan, sekin shokin takia.

Puolenvuoden päästä sain yllättäen tietää, että pääsen Havaijille kahdeksi viikkoa! Olin aivan sekaisin ja jopa oksensin jännityksestä. Juuri ennen lähtöä tapasin baarissa erään kiharatukan. Koko matkan ajan en saanut hänet mielestäni. Honolulussa kävin LOSTin kuvauspaikoissa, Perl Harborissa. Näin Cindy Crawfordin ja Täydellisten naisten Breen (mikä sen näyttelijän nimi olikaan). Tutustuin moneen amerikkalaiseen ja totesin, että ovat tosiaan monessa asiassa tyhmiä kun saappaat. Eräs baarimikko kysyi mistä olen. Sanoin, että Suomesta ja lisäsin, ettei hän varmaan tiedä. ”Kyllä tiedän missä se on, en ole jenkki ”– vastasi hän. Myös japanilaiset tiesivät hyvin Joulupukin kotimaan. Paluumatkalla Honolulusta Los-Angelsiin, jouduinkin San-Frasiscoon sillä Miamissa riehui ”terroristi”, joka paljastui myöhemmin lääkkeensä unohtaneeksi henkisesti sairaaksi ihmiseksi. Paluuni viivästyi melkein vuorokauden ja näin mitä tarkoittaa käytännössä amerikkalaisten valmius terrorismiin. Sotilaita oli lentokentillä enemmän kun asiakkaita. Jouduin olemaan monessa eri lentokentällä (Honolulu, SF, LA, Atlanta, Pariisi) ja jokaisella niistä baareissa väitin olevani häämatkalla, mutta morsiameni kuoli juuri ennen häitä. Sain säälistä mielettömän määrän drinkkejä, joten minua kauheasti haitannut viivästys aikatauluissa. Pariisissa sama temppu ei mennyt läpi… Eurooppalaiset! Hih!

Palattuani Suomeen päädyin heti-välittömästi baarin. Siellä se kiharatukka oli taas. Pyysin hänet jatkoille. Viikon päästä jätin kumppanini miettimättä, että luovuin mahdollisuudesta elää mukavasti loppuelämän, se ei ollut niin tärkeää, kuin se tunne minkä tunsin vihdoin toista kohtaan ja valitsin köyhän opiskelijan. Hän herätti minut jostain horroksesta. En edes tiennyt olleeni sellaisessa. Rakastuin taas yhtä vahvasti kuin vuosia sitten, ehkä enemmänkin. Olin onnellisempi kuin koskaan koko elämäni aikana. Asiat sujuivat hyvin muillakin saroilla ja tuntui, että olin pienessä henkisessä humalassa koko ajan. Hän oli ensimmäinen seurustelukumppani, jonka esittelin perheelleni lasteni äidin jälkeen. Kuukausia jaksoin jauhaa ihmisille kuinka onnellinen olen ja kuinka mahtava ihminen on vieressäni. Kunnes häntä alkoi ahdistaa. Ensin oli tekosyitä ja tekosyitä. Hän ei edes uskaltanut sanoa suoraan ja sitten kun sanoi, antoi ymmärtää, ettei se välttämättä lopullista ole. Siitä on jo kuukausia ja tällä hetkellä tunnen vuorotelleen syvää kaipuuta ja vuorotellen syvä vihaa. Tekemisissä ei olla, vältän sitä mahdollisimman paljon. En pysty kohtamaan. Ensin yritin pitää yhteyttä, mutta se vaan satutti entistä enemmän. Tekee pahaa jopa ajaessa bussilla hänen pysäkin ohi. Hän on puolestaan jatkanut elämänsä eteenpäin. Olen koko kesän ollut elämäni pahimmassa masennuksessa ja käynyt aika pohjalla. Yritin jopa itsemurhaa, mutta epäonnistuin. En ole kertonut siitä kenellekään koska olen itse haukkunut sellaisia ihmisiä heikoiksi ja itsekeskeiseksi. Ja olen kyllä samaa mieltä edelleenkin.

Sittemmin olen yrittänyt saada ajatukset muualle ylettömällä seksillä, seksillä ilman tunteita. Päivittäin ja useamman kerran, monien eri kumppanien kanssa. Tällä hetkellä suoritusseksi ällöttää minua ja kaipaan taas sitä tunnetasolla. En tiedä kuinka kauan saa odottaa ennen kun moiseen pystyn kenenkään kanssa. Hän on mielessä.

Nyt näyttää siltä, että elämäni saa uuden suunnan. Olen tavannut uusia ihmisiä viimeisien parin viikon sisällä. Erittäin mielenkiintoisia ja varsinkin eräs on tietämättään inspiroinut minua valtavan paljon. Saa nähdä miten tämä tästä edistyy. Mutta uskon huomiseen ja siihen, että minunkin kadulle saadaan karnevaalit. Kenties tänä syksynä Saksareissun paluulento päättyy johonkin mahtavaan paikkaan ja saan taas vaihteeksi uutta perspektiiviä elämääni. Onko elämäni tuhkimotarina vai jäänkö lakaisemaan lattiat loppuun asti – aika näyttä. Minä uskon valoon!

Nyt sit tuli päätös... Yhteishuoltajuus säilyy. Tapaamiset joka 2. vkl siten että kerran kuussa käyn lasten luona ja kerran kuussa lapset minun luona. Lasten matkakustannukista vastaan kokonaan itse... Loppujen lopuksi aika hyvä päätös ottaen huomiin että vastapuoli halusi kieltä kokonaan lasten näkemisen ja yhteydenpidon...

ei kannata lähteä etsimään rakkautta, sillä joku päivä heräät ja tajuat että se löysi sinut!

No niin, 7h:n oikeusistunto juuri takana (ja useampi kirjallinen syyttely mm. minua syytetiin henkisestä ja fyysisestä uhkailusta, elatusmaksujen laiminlyönnistä, moraalittomasta käytöksestä lasten kanssa ja jopa väitti minun olevan koditon samalla totea että, asuntoni on täynä myrkkykäärmeitä, en omista ruokailuastioita ja kaikkea muuta yhteensä 10kpl A4). Vastapuoli odotetusti oli riitaisalla päällä kun minä taas olin vastaan tuleva ja joustava. Taisi tepsiä, ainakin jos voi päätellä tuomarin suhtautumisesta meihiin. Vastapuolen lakimies yritti saada saliin toidstajan jolla on "vankka tietoa minun sairaudesta joka vaikuttaa siihen etten kykene huolehtimaan lapsista", useamman kerran niin asianajajani kun tuomari kyseli mikä se moinen sairaus on - vastausta emme saanet. Kuitenkin myöhemmin totesivat ettei minuun voi luottaa koska olen edelleenkin hyvin sairas mieleltäni - homo! ONNEKSI tuomari oli hyvin järkevä ihminen (mikä hämmästytti sil'ä hän oli reilusti yli keksi-ikänen herra) ja katkasi keskustelun siihen todeten ettemme ole 60-luvulla ja kukaan ei kysy lastenäidiltä mitä hän tekee sängyssä ja vaikuttaako se siihen miten hän kykene huolehtimaan lapsista. Myöhemmin vastapuolen edustaja useamman kerran toisteli ettei mies-mies suhde ole terve ja viittäsi psyykiseen sairauteen. Lopuksi tuomari uhkasi poista hänet salista ja hyväksyä sokeana KAIKKI minun vaatimukset jos he jatkavat samaa lapsellista linja!
Että näinkin välillä! Huomenna tulee lopullinen päätös. Oikeastaan hyvin helpottunut olo, toivottavasti päätös tule olemaan yhtä positiivinen kun hänen suhtautuminen minuun.

p.s. siis jos joku ei tajunu niin ex-vaimo yrittää viedä holto- ja tapaamisoikeudet...