IRC-Galleria

Herään aamulla. Ulkona paista aurinko - kylmä aurinko, sisällä on viileä ja raikas olo. Syksy. Ilmassa on on kostean maan ja ruskeiden lehtien tuoksu, myös joku uusi, mutta tuttu tuoksu on mukana. Nousen sängystäni ja avan verhot. Ulkona on valoisa, aurinko on melkein koko taivan kokoinen, mutta kylmä, ei lämmitä yhtään. Puissa on kauniin keltaisen-punaiset lehdet ja niitten päällä syksyn ensimmäinen lumi. Vielä on aikainen aamu ja lumi ei kerenyt muuttua epämääräiseksi loskaksi vaan jokainen lumihiutale loistaa auringossa, johtaa aurinkoa läpi kun pikkuprisma ja ja lisää ihanan kaunista valoa ympärilleen. Kaikki loistaa ja on rauhallisen valoista. Nurmella näkyy yövieraiden jäljeet. Tässä juoksi pupujussi pihan poikki ja tuossa orava hyppäsi puusta toiseen. Yhtä-äkkiä keskelle pihaa juoksee pari alle 5v poikaa ja alkavat leikkiä lumisotaa. Ne ovat iloisia, eivätkä huomaa mitään ympärillään. Näen itseäni heidän seurassa, uskon elämään, uskon siihen että jotain isoa on vielä tulossa, uskon että musta tykätään silloin kun joku hymyile ja kehuu. Uskon vilpittömästi - samalla lailla kun usko lapsi äitiin ja rakastan samalla lailla kun äiti rakastaa poikansa synnytys- ja kuolinvuoteellaan. Hymyilen. Sitten tunne niskassa hengityksen lämpöä. Olen niin lumoutunut ikkunan näöstä etten jaksa kääntä päätä taakse. Kuitenkin tunnen sen kivan, ihanan, tutun tuoksun. En voi kuvialla sitä. Se ei ole mikään voimakas, mutta oudon tuttu ja rakas. Se hivelee mun niskaa ja siirty poskelle. Suljen silmät ja tunne karhean posken oma poskea vastaan. Tuoksu voimistuu entistä enemmän. Kädet kietoutuu ympärilleni ja mä sulaan kun jää mikrossa. Olen niin paratiisissä ku vain voi olla ihminen maan päällä. Mitään ei puutu mun elämästä ja kaikki on niin ihanan kaunista... Sitten herätyskello soi. Avan silmät. Ulkona on harma loska päivä. Olen yksin kymässä sängyssä. Nousen istumaan ja yritän tajuta mitä tapahtui. Se oli vain unta, kaunista unta. Jään istumaan paikalle. Tunti, sitten toinen, sitten kolmas menee ohi ja minä vaan istun. En ole surullinen, en ole onnellinen - olen vaan. Katselen naamioita seinilläni ja mietin minkä roolin otan tänään. Olenko se pelle vai itsesäälissä rypevä horo. Teen valinnan. Puen päälle. Läden ulos. Ja olen taas se huoleton naurunaihe. Millään mitään väliä, kunhan kukaan tulee liaan lähelle...