IRC-Galleria

Lukekaa ja osallistukaa. Meitä on näköjään moneks!

http://www.vauva-lehti.fi/keskustele/tm.asp?m=9083006&p=1&tmode=1&smode=1

Tääll blogeissa usein näkee "jos luet tätä tee sitä ja tätä" mua rupes kiinnostaa kuinka moni jaksaa lukea tätä mun skeidaa...
eli jos luet tätä niin jätä joku kommentti, ihan mikä vaan, vaikka vain pisten, pirivana tai ei...

taidanpa ilmoittautua jonnekkin vapaehtoiseksi... ihan minne vaan kunhan kauas täältä, näistä paheista tästä surusta HÄNESTÄ. Tai sit menen lobotomiaan tai ostan uudet aivot. Ettei tarvis vetää perseet joka pv että voisi nukahtaa. Ettei tarvis miettiä missä hän on ja mitä tekee ja kenen kanssa. Ajatteleko hän minua vai olenko tosiaan ollut vain välipysähdyspaikka Siberian radalla.
Mun ympärillä paljon hienoja ihmisiä, mut mua ne ei kiinnosta, tosin en mäkään heitä... Joskus näkee jonkun kiinnostavan, mut mä olen niin tyhmä ja ruma ettei ole mahdollisuutta edes tutustua. Jos sellaisen saan niin tyrin koko jutun, pakenen kotiin itkemään sit ihan toista. Pliis, tehkä mulle jotain, hankikaa mulle elämää ku mä itse en siihen kykene näköjään...

Valitinpa ennekin kuinka paljon inhoan tätä kaupallista joulua. Tänä vuonna tein jo joulu ostokset. Lahjoja eivät saa mun lapset, eivätkä kaverit, ei edes äiti tai isä. Heillä on jo kaikkea. Tämän stressin ja paineen alla ihmiset unohtavat joulun perimmäisen tarkoituksen. Ehkäpä tämä muistutta teitä ja palauttaa maan pinnalle.

www.toisenlainenlahja.fi ja www.lahjaksilehma.fi Minä kävin jo lahja ostoksilla! Entäs sinä?!

Istun isossa salissa, edessäni kymmeniä ihmisiä, ehkä jopa satoja. Jännitys, pelko, väsymys saavat tuntemaan olon sekavaksi. Silmissä pimene välillä ja ne ovat kosteat vaikken itke. Minulle näytetään kuvia, pahoja, pelottavia kuvia. Tunnistan jostain niistä itseäni, jostain niitä ketä ei enää ole ollenkaan. Sitten videopätkät. Sellaiset mitä kukaan ei tahdo nähdä. Muistan asioita joita en halua muista. Hiljäistä ja kaikkien huomio on minussa.
Katson tätä kaikkea ja olen kun transsissa, katson niitä kuvia mutta päässäni vain se CocaCola mainos jossa teenäisen onnellinen poika ajaa joulupukin kanssa rekkaa ja teenäisen onnelliset ihmiset vilkuttele hänelle, lopuksi teenäisen onnellinen perhe keräänty takan äären. Sitten kuulen päässäni äänen "en voi päästä ketään lähelle, jos haluaisin seurustella ottasin sinut" sama ääni jatkaa "joku kiva jonain päivänä, mutta sinua en rakasta niin kun poikaystävää" Sitten oma ääni huuta "miksei mun äiti suostuu katsomaan Brokeback Mountain?! Miksei oma äiti sanonut minulle edes-voivoi?! " sitten taas se teenäinen mainos, ruumin kappalet ja raiskatut lapset sekottuu päässä.
Yhtä-äkkiä tajuan mikä on "taivas" ja "helevetti". "Taivas" on vaan se teenäinen paika, niille teenäisille uskovaisille jotka eivät ota vastuuta teostain vaan siirtävät sitä "korkeammalle voimalle", teenäinen paikka jossa ei tarvitse tehdä kipeitä valintoja ja voi valita sen helpomman tien. Paikka jossa suvaitsevaisuudella ei ole mitään tekemistä. Jossa ihmiset eivät ole oma itse ja ovat julmia, erittäin julmiä vähänkin erilaisille."Helevetti" taas on se paikka missä ihmiset joutuu elämään omien ja toisten tekojen kanssa. Yrittävät pärjätä ja tekevät valintoja jotka eivät ole niin helpoja aina. Paikka jossa saat ja voit olla oma itse, vaikkei se niin yksinkertaista ja helppoa oliskaan. Paikka jossa vastaat omista teoista.
Sitten lisää kyselyjä ja kuvia, mutta päässä vain "there is a love that is to last, when the hot days of youth are past" (voiko korniampaa olla tässä tilanteessa?!?!?!). Joku vieras ihminen pitää mut kädestä kiini, minä alan puhumaan, pidän jo silmät kiini, en uskalla katsoa silmiin "sitä" vaikka tiedän että se olisi hyvä minulle - kohtaisin sen viimeisen kerran, saisin pisten jo vuosia sitten avatulle lauselle. Puhun ja puhun, olen kun sumussa, kuvittelen että eräs toinen pitää minut kädestä. Tunne on niin vahva että tunne jo hänen tuoksun. Sitten taas se mainos, sitten glögi-mainos jossa se neste pyörii ja siihen tippuu kaneli tangot yms. ja sit se pyöremyrskyn tavoin valuu pulloon. Yht-äkkiä se neste muuttuu paksuksi, sakeaksi, tummaksi vereksi ja lässähtä päälleni. Olen veressä, tunne sen. Sitten taas ajatukset "taivaasta" ja "helevetistä".
Joku muu jatkaa puheitä, minä en kuuntele. Alan miettimään etten koskaan tule löytämään onnea sillä onni mulle on juuri tämä teenäisen iloinen perhe, mutten koskaan sellaista saa, sehän on se "taivas" ja sen tapaa elää. Minä tulen aina näkemään asiat eri lailla. Ainä nämä tapahtumat tulevat vaikuttamaan minuun, ei, ne ei tulee olemaan päälimäisenä, mutta ne tulevat olemaan kun aurinkolasit jotka pimentä ja muutavat valon struktuuria kun se kulkee läpi. En tule enää koskaan luottamaan kenenkään niin paljon että voisin olla avoin tämän asian kanssa. Yritin kerran - sain vain kakkaa.
Taas multa kysytään jotain, en kuule, päässä nyt kaikki yhtenä muusina, muistot siitä kylmyydestä, nälästä, kivusta; nämä kuvat, nämä mainokset,toisen kaipuu, yksinäisyys, pakottava tarve olla toisen puolikas. Kaikki se sekoittuu yhteen, tekee mieli itkeä mutten voi. Joku huomaa ettei asiat ole hyvin, istunto keskeytetään ja minä lähden jonnekkiin takahuoneseen. Heti siell luhistun sohvalle ja nukahdan. Oliko se siitä että valvoin useamman vuorokauden sitä enne, vai adrenaliinistä vai stresistä, en tiedä. Nukuin sitkeästi noin tunnin. Herättyäni olin jotenkin pirteämpi, ihna kun taakka putosi päältäni. Mutta sitten taas se sali, ne ihmiset ja "se". En vieläkään uskalla vilkastakkaan "sitä" ja näin jatkuu taas pitkälle iltaan, uupumuksen asti.
Kotimatkalla vain yksi ajatus, haluan sänkyyni, haluan hänet viereen, haluan itkeä. Kotiin tullessa vasta aamulla en uskallakkaan jäädä yksin, pelottaa ja ahdistaa. Otan pari laskua mukaan ja lähden "leikkimään tavallista elämää". Yksin. Bussissa näen hänet. Katseet kohtaa ja sekunnin murto-osa tuntuu ikuisuudelta. Haluan heittäytyä syliin, kertoa kuinka paha olla, saada edes vähän rakkautta. Hänen pelästynyt ja vaivautunut katse kertoo ettei se ole mahdollista. Jostain vaan tiedään ettei hän ole yövuorosta tulossa, vaikka onkin uupunen näköinen. Jatkan bussin perään, nappaan lehden, piiloudun sen taakse ja sitten se itku valloittaa vihdoin koko kroppani...

mä olen sitten oikeasti kirottu ihminen, vaikka kuinka sitä yrittää nousta ylös niin jokin lyö alas ja tuplasti kovemmalla voimalla kun edellisen kerran. Nyt, vuoden lopussa olen samassa tilanteessa kun kesällä, jodun tekemisiin asioiden kanssa joita kukaan ei toivo edes viholliselle. Ensi viikko pelottaa, tulen olemaan kasvotusten asian kanssa jota olen paennut jo vuosia. Yöunet on kyllä jäänet vähälle, eikä edes unilääkkeet auta. Nooh, ehkä sitten kun se on ohi niin saan rauhan..?

Tiedättehan sen pelin, en ole koskaan sitä ja tätä... Yleensä olen se joka on kaikkea kokeilut, mut eilen vastaan tuli yksinkertainen juttu... En ole koskaan saanut kukkia!

-minä rakastan sinua!
-minäpä olen laihtunut 10kg.
-eiku kuuletko, rakastan sinua ja kaipaan!
-Mä harrastin kimppaa viime viikonloppuna....

Jeps, näin se mun elämässä menee.

Toivottavasti sain pilattua edes vähän sun iltaasi ja edes pieni vitutus oli sulla päällä kun lähdit. Tiedostathan että näin tulen tekemään joka krt, teen kaiken sen eteen ettei sinulla ole hauskaa samassa paikkaa mun kaa. Ehkä silloin opit ymmärtämään milt musta tuntuu kerran epmatia sulle tuntematon käsite!