IRC-Galleria

Juuri kun olen tottunut asdasdasd-ilmiöön ja suurinpiirtein sisäistänyt
sen ideologian, se onkin jo vanha juttu. Nyt pitää olla äöäöäö!

Joo terve!

Minä aion - Me aiomme
Sinä aiot - Te aiotte
Hän aikoo - He aikovat

Deeveri, 2011

Kumpi otsikon lainasanoista on mielestäsi järkevämpi tai tarpeellisempi?

Blogaus-sanan käyttöä voi perustella ainakin sillä, ettei sille ole vakiintunutta suomenkielistä vastinetta. Blogaus on myös lyhyempi sana kuin samaa tarkoittava puoliksi lainasana blogimerkintä.

Entä addata? Sille on suomen kielessä selkeä ja tunnettu vastine lisätä. Addaaminen ei ole suomalaista lisäämistä yhtään lyhyempi ilmaisu edes! Havaintojeni perusteella sen käyttäjät eivät myöskään ole Amerikkaan muuttaneita siirtolaisia, joten perinteistä fingelskaakaan se ei ole.

Pai tö vei: http://www.tietoportti.com/Fingelska.html

Deeveri, 2011

Eikös silmien kuseminen ole toisin sanoen itkemistä...
Ja jos nenä kusee, niin silloin valuu räkä. Niin sen täytyy olla!

Silloin tällöin arvuutellaan, mitkä ovat suomen kielen l-kirjaimeen päättyvät sanat. Internetistä löytyy monenlaista listaa, joita sekoittavat enemmän tai vähemmän murteelliset ja puhekieliset ilmaisut sekä lainasanat.

Suomen kirjakielessä ei ole kovin monta sanaa, jotka päättyvät likvidakonsonanttiin (l ja r). Käytännössä kaikki niistä ovat substantiiveja. Useimmilla näistä sanoista sanoilla on vaihtoehtoinen e-muoto, jossa vartalovokaali e pysyy mukana myös nominatiivissa. Mikään sääntö tämä ei ole, sillä muotoja kuten sävele tai sisare ei käytetä, ja toisaalta esimerkiksi sanoista kumpare, perkele ja sirpale ei ole muotoja kummar, perkel tai sirval.

Oman luokkansa muodostavat sitaattilainat kuten kennel, jolloin vokaalivartaloinen versio on suomalaistettu muotoon kenneli (ei kentele). Seuraavaksi voittekin miettiä päissänne sitä, onko Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva Kempele suomalaistanut nimensä belgialaisesta Kemmelistä.

Suomen kielen l-päätteisistä sanoista tutuimpia ovat ihmiseen itseensä läheisesti liittyvät askel ja kyynel. Samaa sarjaa on myös nivel, joka on olennaisessa osassa kun askeleita otetaan. Kun tarpeeksi askelia on astuttu, on koko taival taitettu.

Luonnosta löytyy sammal ja sepelkyyhky. Sepel yksinään on vieraampi sana. Useammin käytetään muotoa seppele. Sepel ei siis tässä tapauksessa viittaa kivestä murskattuun sepeliin. Sepelkyyhkyn laulama sävel on matala, ja muistuttaa erehdyttävästi pöllön huhuilua.

Säveliä saadaan ilmoille myös kanteleesta, jonka l-päätteinen muoto kannel on edelleen jonkin verran käytössä, esimerkiksi laulukirjan nimessä Siionin kannel.

Varmasti kaikista vierain sana on äänel, joka tarkoittaa Nykysuomen sanakirjan mukaan puhesointia / puheääntä, ja Pienen sivistyssanakirjan mukaan yhtyemusiikkia, jossa kullakin äänellä on vain yksi tai harvoja esittäjiä sekä moniäänistä sävellystä, jossa kullakin äänellä on itsenäinen melodinen sisältö.

Alun perin hevosen valjaisiin liittyvä vemmel, eli vempele tarkoittaa nykyään yleisesti erilaisia laitteita ja työkaluja, vempaimia. Hevosen vemmel tunnetaan paremmin nimellä luokki tai luokka, riippuen siitä, sattuuko hevosmies olemaan kotoisin Itä- vai Länsi-Suomessa. Vemmelsääri viittaa juuri tuohon kaarevaan vempeleeseen, jonka tehtävä on pitää aisat irti hevosen kyljistä.

Käsitöitä tekeville tuttu sana on ommel, josta voidaan käyttää vaihtoehtoista muotoa ompele. Nominatiivina ompele on samannäköinen verbin ommella imperatiivin kanssa, joten sen käyttöä ei voi suositella. Taivutusmuodoissa ompeleen käyttö sen sijaan on jopa välttämätöntä.

Petkel on käsikäyttöinen vempele, joita on kahdenlaisia. Petkel(e) on nimitys sekä huhmaren kanssa käytettävälle rouhimisvälineelle että puun kuorimiseen tarkoitetulle työkalulle.

Joskus voi törmätä sanaan kimmel. Todennäköisimmin siihen törmää, jos omistaa S-etukortin ja aikoo yöpyä Joensuussa. Siellä nimittäin sijaitsee Sokos Hotel Kimmel. Mitä kimmel sitten tarkoittaa? Nykysuomen sanakirjan mukaan kimmel on runomuotoinen synonyymi sanoille kimalle, välke, hohde ja loiste. Esimerkkeinä kirja mainitsee: "tähtien kimmel" ja "silmissä väikkyy kostea kimmel".

Jos kimmel hyväksyttäisiin mukaan listaan, pian joku ehdottaisi sanaa temmel. Sehän tarkoittaa lasten tai eläinten poikasten leikkiä, temmellystä. Temmeltää-verbistä muodostettu substantiivi olisi
kuitenkin johdonmukaisemmin temmellys, kuten kimmeltää-verbistä kimmellys.

Runomuotoisten sanojen lisäksi toinen pois rajattava joukko on lainasanat. Lainasanoihin kuuluvat muun muassa bagel (leivonnainen), sisal (sisalagaavesta saatava kuitu), soul (musiikkityyli), gospel (musiikkityyli), trial (urheilulaji), diesel (polttoaine), lasol (yleisnimityksenä lasinpesunesteistä) ja alussa mainittu kennel (koiratarha).


L-kirjaimeen päättyvät suomenkieliset sanat:

---

askel (askele)
kannel (yl. kantele)
kyynel
nivel
ommel (ompele)
petkel (petkele)
sammal (sammale)
sepel, seppel (yl. seppele)
sävel
taival (taipale)
vemmel (yl. vempele)
äänel


Nimet

---

Suomessa l-loppuisia etunimiä on sekä miehillä että naisilla. Tosin Raakelia lukuun ottamatta melkein kaikki ovat miehen nimiä. Tutuimpia ovat esimerkiksi Samuel, Mikael, Daniel ja Joel. Kuten äskeiset, myös harvinaisemmat Ismael, Hesekiel, Eliel, Ariel, Natanael, Manuel, Rafael, Penuel ja Pavel (venäläinen muunnos Paavalista) ovat tuttuja Raamatusta ja lähtöisin Israelista.

Deeveri, 2011


LÄHTEET:
http://fi.wikipedia.org/
http://fi.wikipedia.org/wiki/kempele
http://nl.wikipedia.org/wiki/kemmel
http://fi.wiktionary.org/wiki/liite:suomen_kielen_likvidakonsonanttiin_päättyvät_sanat
http://fi.wiktionary.org/wiki/vemmel
http://wiki.partio.net/l-kirjaimeen_loppuvat_sanat
http://www.kirjastot.fi/fi-FI/kysy/arkistohaku/kysymys/?ID=f4c51fb6-eb9a-4166-afd2-1ce05edb4735
Riihonen E. 1992. Mikä lapselle nimeksi?

Toinen harvinainen kirjain suomenkielisen sanan lopussa on r. Tietokilpailukysymyksenä tai tietovisan aiheena tämä ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin l. R-loppuisiin sanoihin on myös vakiintunut loppu-e yleisemmin kuin l-loppuisiin.

Askar on tutumpi muodossa askare, mutta sukulaisuutta ilmaiseviin sanoihin sisar ja tytär ei e:tä saa loppuun tunkemallakaan. Harvinainen e-muoto on luontoon liittyvissä sanoissa auer (autere) ja manner (mantere). Näissä sitä käytetään pääasiassa sanaa taivutettaessa: autereinen, mantereella.

Sana kinner saattaa kuulostaa vieraalta. Anatomisena terminä siihen harvemmin ehkä törmääkään. Mistä se sitten on tutumpi? Ilmaisussa jonkun kintereillä on sama sana e-muodossa taivutettuna. Toinen anatominen termi udar on vielä vieraampi. Nykyisin yleisesti käytettävä e-loppuinen muoto utare sen sijaan alkaa kuulostaa jo tutulta.

Ruumiinosiin liittyy myös sana kyynär, mutta se esiintyy vain yhdyssanoissa, kuten kyynärpää, kyynärtaive ja kyynärvarsi. Vanha mittayksikkö kyynärä taas päättyy ä-kirjaimeen, kuten varmaan huomasittekin.

Mantere tuli mainittua jo aikaisemmin. Sen lisäksi maankamaraan ja maan muokkaukseen liittyy peräti kolme r-loppuista sanaa: tanner pöllyää kun tehdään pengertä ja piennarta. Vaihtoehtoiset muodot näkyvät jälleen eri taivutusmuodoissa: taistelutantereelta on penkereet ja pientareet tasoitettu.

Sitten on vielä sellainen esine kuin huhmar. (Tunnetaan myös muodossa huhmare.) Mikä tekee huhmareesta erityisen mielenkiintoisen kapineen? Tietenkin sen kanssa käytettävä survin, joka on nimeltään petkel.

Tässä vaiheessa tulee ehkä mieleen, miksi muka r-loppuiset sanat on huono tietovisa-aihe. No, aihe on hyvä niin kauan, kunnes joku keksii sanan kuningatar. Sitten keksitään haltijatar, pahatar, ajatar, kreivitär, tanssijatar, syöjätär, ranskatar, ompelijatar, opettajatar, tarjoilijatar, näyttelijätär jne. Näitä kaikkia yhdistää pääte -tar/-tär, joka ilmaisee henkilön tai olennon olevan naispuolinen.

Lisäksi on tietysti lainasanoja ja akronyymejä: avatar (visuaalinen hahmo), tatar (kasvi), tartar (ruoka), sitar (soitin), sonar (Sound Navigation And Ranging) ja laser (Light Amplification by Stimulated Emission of Radiation).


R-kirjaimeen päättyvät suomenkieliset sanat:

---

askar (yl. askare)
auer (auder, autere)
huhmar (huhmare)
kinner (kintere)
manner (mantere)
penger (penkere)
piennar (pientare)
sisar
tanner (tantere)
tytär
udar (yl. utare)


Nimet

---

Suomessa käytössä olevista vierasperäisistä etunimistä löytyy mm. Alvar (Ruotsi), Rainer (Ranska), Asser (Israel), Kristoffer (Kreikka), Kasimir (Puola), Jasper (Persia), Jesper (Tanska) ja Vladimir (Venäjä). Huomionarvoista on se, että toisin kuin suomen r-päätteiset tittelit, r-loppuiset nimet ovat poikkeuksetta miesten nimiä.

Deeveri, 2011


LÄHTEET:
http://fi.wikipedia.org/
http://fi.wiktionary.org/wiki/liite:suomen_kielen_likvidakonsonanttiin_päättyvät_sanat
Riihonen E. 1992. Mikä lapselle nimeksi?

Jos narkkarin tuoppi on täytetty piripintaan, mitä se piri silloin on? Ovatko tipotiessään olevat autot Fiateja? Moni Volkswagenin malli ainakin lienee suomalaisille ventovieras. Onko upouusi aina Upo-merkkinen? Entä kuka oli se Seppo, joka oli selällään?

Suomen kielessä on erikoinen joukko sanoja kuten sysimusta, ritirinnan, putipuhdas ja supisuomalainen. Loppuosa sanoista kuulostaa tutulta, mutta jos kiinnittää huomion alkuosaan, ei merkityksestä ole välttämättä harmainta aavistusta.

Tuttuja toki löytyy. Tulikuuma ja jääkylmä ovat selviä tapauksia. Osan merkitys selviää, jos tutkailee vanhempaa sanastoa. Sysimustan sysi tarkoittaa puuhiiltä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Puuhiili). Pikimustan piki on jo vähän tutumpi aine. Vastakohdan, vitivalkoisen viti puolestaan tarkoittaa vastasatanutta lunta (http://suomisanakirja.fi/viti). Vitivalkoinen on siis sama asia kuin lumivalkoinen.

Rutikuivan ruti tuntuisi äkkiseltään viittaavan ruutiin, mutta millainen on sitten rutiköyhä… Litimärän liti kuvaa selvästi litinää. Niinpä rutikuivan ruti käsitetään myös rutinaksi, mutta sekään ei sovi köyhyyteen. Mistä siis on kysymys?

Kun kerätään samantyyppisiä sanoja (ritirinnan, rutikuiva, upouusi, putipuhdas, iki-ihana, ypöyksin, typötyhjä), voidaan niiden etuliitteitä tutkailla erikseen. Äkkiä käy selväksi, että tällaiset partikkelit (riti, ruti, upo, puti, iki, ypö, typö) eivät esiinny itsenäisinä sanoina, eikä niillä ei ole täsmällistä merkitystä. Niiden tarkoitus onkin vain tähdentää ja vahvistaa pääsanansa merkitystä (http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2530). Adjektiivikantaisista sanoista merkitysvaikutelma syntyy, jos kantasanaa määritellään sen omalla genetiivillä (uuden uusi, tyhjän tyhjä). Vahvistussanan ensimmäinen tavu usein kertaa pääsanan ensimmäisen tavun. (http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielikello/piripin.html)

Joidenkin sanojen alkuosa tarkoittaa jotain, mutta se on vain sattumaa. Esimerkiksi supisuomalaisen supi ei voi mitenkään viitata pesukarhuun eli supiin. Pesukarhujahan ei elä Suomessa. Supikoirakaan ei ole alun perin suomalaislaji, vaikka niitä nykyisin Suomessa esiintyykin. Piripinnassa olevassa astiassa ei ole piriä. Huumausaineen nimenä piri on johdettu aivan eri lähtökohdista.

Joistakin alkuliitteistä on muodostunut myös itsenäinen sana. Upo on tunnettu suomalainen kodinkonemerkki. Nuoriso luukuttaa musiikkia ihan täpöllä. Upon lisäksi tuotemerkkejä ovat myös Tipo ja Vento, mutta niillä ei ole suoranaisesti tekemistä suomen kielen kanssa, joten ne kuuluvat edelliseen kategoriaan.

Pilkkopimeä on mielenkiintoinen tapaus. Tässä eräs selitys:

Sana tulee suomen sanasta pilkka, joka tarkoittaa puuhun veistämällä tehtyä vaaleaa merkkiä. Pilkko on pilkka-sanan yhdyssanamuoto, aivan samoin kuin esimerkiksi jalka-sanasta tulee jalko- (esimerkiksi jalkopää).

Muinoin kun on jouduttu kulkemaan tiettömillä taipaleilla metsien halki kulkevia polkuja pitkin, on kulkureitit merkitty veistämällä pienellä kirveellä merkkejä polun varrella kasvaviin puihin, ns. pilkkoja.

Tarkoitukseen on käytetty pientä kevyttekoista kirvestä, josta ei ole juuri muuhun työhön ollut, ns. pilkkakirvestä.

Kun sitten joskus pilvisinä syysöinä on ollut niin pimeää, että vain nuo puihin merkityt pilkat eli merkit ovat heikosti kulkijan silmiin siintäneet, on alettu sanoa, että on pilkkopimeää. Toisin sanoen niin pimeää, että vain pilkat näkyvät.

(http://keskustelu.suomi24.fi/node/2827658#comment-14496325)

Suurin osa näistä vahvikepartikkelilla varustetuista sanoista on yhdyssanoja, mutta poikkeuksiakin löytyy. Totta kai, kun kyseessä on suomen kieli. Ani harva kirjoitetaan erikseen (ainakin jos uskomme Word-tekstinkäsittelyohjelmaa – ja miksi emme uskoisi). Hiiren hiljaa kirjoitetaan toisinaan erilleen, mutta Google Fight julistaa voittajaksi yhteen kirjoitetun muodon. Selvästi erikseen kirjoitetaan muun muassa apposen auki ja sepposen selällään.

Lepposen levällään on huomattavasti harvinaisempi ilmaisu. Yleensä levällään ovat Jokisen eväät. Jos joku on täpötäynnä, se on täynnä kuin Turusen pyssy. Hmm… Alussa mainitulle Sepollehan on tässä nyt kaksi sukunimivaihtoehtoa! Vai onkohan käynyt niin, että Seppo on syönyt Jokisen eväät, ja siksi täynnä kuin kaverinsa Turusen pyssy. Ei voi tietää.

Mahtaakohan näitä sanoja olla kuinka paljon muissa kielissä? Englannissa tiedän olevan ainakin muutamia. Ruotsin kielestä en uskalla esittää mitään arviota, mutta voihan sielläkin olla vaikka huru mycket.

Deeveri, 2011

Tampereen Koulukadun jääkiekkokentällä, missä Timo Jutila ja kaverit junnuina pelasivat, oli toisella puolella naapurina vanhainkoti ja toisella puolella Pyynikin puistoalue. Kun ei aina muistettu, kumpi oli oikea ja kumpi vasen, niin puhuttiin Mummo- ja Pynsäpuolista. Ylämummo oli se maalin vanhainkodin puoleinen ylänurkka, ja toisella puolella oli Yläpynsä.

Totta vai tarua?

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta sormitus? Jos olet muusikko, asia on melko selvä. Tai jos olet teini-ikäinen, asia on melko selvä. Jos olet teini-ikäinen musiikin harrastaja, asia ei ehkä olekaan niin selvä.

Suomen yleiskielessä sormitus tarkoittaa musiikki-instrumentin hallinnassa käytettävää järjestelmää (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sormitus).

Sormitus, siinä merkityksessä kuin nuoriso sen yleensä tuntee, on sana, johon törmää useimmiten Suomi24-keskustelupalstalla tai Suomen suurimmassa nuorten aikuisten nettiyhteisössä Irc-galleriassa. Sillä tarkoitetaan naisen itsetyydytystekniikkaa, jonka kuitenkin Urbaani sanakirja tuntee vain muodossa sormettaa (http://urbaanisanakirja.com/word/sormettaa/).

Miksi? Suomen kielessä i-kirjain ilmaisee monikkoa (puuta – puita). Olisiko tässä selitys vaihtoehtoiselle kirjoitusasulle? Aikaisemmin mainittujen havaintojen valossa hieman epäilen. Ja koska tähän tuskin kukaan kommentoi mitään, jätän tämän arvailun sikseen. Melko varmaa on joka tapauksessa se, että sormitus musiikkiterminä on vanhempi, mutta huonosti tunnettu.

Voisiko selitystä etsiä muiden vastaavanlaisten sanojen käytöstä? Ongelmia tulee heti kättelyssä. Kättelyhän tapahtuu yleensä yhdellä kädellä ripeästi, ja käsittely on sellaista pitempikestoista toimintaa. Erilaisia käsittelyitä tehdään nykyisin yhä enemmän kaikenlaisilla koneilla, mutta kädetys (http://urbaanisanakirja.com/word/kadettaa/17585/) sen sijaan on edelleen varsinkin nuorten miesten ylläpitämä aito käsityöperinne. Tästä sanavartalosta ei kuitenkaan saada tukea sormitukselle – sitä vastoin sanan muoto on yhtenevä sormetuksen kanssa.

Englannin kieltäkään ei voi syyttää. Siellä on selkeä ero näillä kahdella sanalla: (http://www.sanakirja.org/search.php?id=1942981) ja (http://www.sanakirja.org/search.php?id=1333684)

Sormeillaanpa tätä sotkua vielä vähän. Mitä muita samalla tavalla muodostettuja sanoja suomen kielessä on? Kuuluisa Röllimetsän tiedemies Rölli Rupeltaja on havainnut, että päällä voi päätellä ja jaloilla jaloitella. Voiko olkapäällä sitten olkapäätellä? Tästä asiasta vallitsee ilmeisesti lievää riitasointuisuutta, mutta siitä röllitkin ovat yhtä mieltä, että suulla voi suukotella. Suutelun muuten keksi kuulemma Elias Lönnrot. Tai no, ainakin hän keksi sen sanan.

Polvia voi käyttää polvistumiseen ja silmiä silmäilyyn. Jos ei kunnolla näe, voi varpailla vähän varvistaa. Halaamista kutsutaan joskus kaulailuksi; sen vastakohdaksi sopii varsin hyvin niskoittelu.

Päällä voi tietenkin myös päättää. Mutta ennen kuin päätän tämän tekstin, haluan vielä mainita muutaman seikan. Hyvän ystävän korvaa ei korvaa mikään. Ellet käsitä jotain asiaa, voit pyytää kaveria selittämään. Älä kuitenkaan suutahda, jos hän kääntää selkänsä – ehkä hän on vain käsittänyt selittämisen väärin.

Olet varmasti kuullut moneen kertaan, että keskustelutilanteessa ovat tärkeässä roolissa sekä keho että kieli. Juuri niinhän se on. Keholla voi kehottaa – kielellä kieltää.

Deeveri, 2011

Ikä on se määrä vuosia, jonka henkilö on elänyt. Ja syntymävuosi on se vuosi, jolloin henkilö on syntynyt. Syntymävuoden voi lyhentää muotoon -89 poistamalla vuosiluvusta kaksi ensimmäistä numeroa (siis tuhannet ja sadat).

Ihmisen ikä voi olla 90 ja tällöin syntymävuosi on 1920 (tai lyhyemmin -20). Jos taas syntymävuosi on -90, henkilö on nyt (vuonna 2010) iältään 20.

Ehdotus vuodenvaihteeseen, kun niitä lupauksia tehdään:
Luvatkaa opetella käyttämään noita oikein!

Kiitos.

Deeveri, 2010